Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Jago & Litefoot: Sinisin kiinankangas (K-11) Henry Gordon Jago/George Litefoot, romantiikkaa, one-shot  (Luettu 2770 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Nimi: Sinisin kiinankangas
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Romantiikkaa, omien aikalinjojen kanssa häröilyä, viktoriaanisia miehiä ja viiksiä. One-shot.
Ikäraja:  K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Jos joku on miettinyt, että A) miksi en ole saanut raapalesarjaani valmiiksi B) miksi ylipäätänsä en ole kirjoittanut moneen kuukauteen oikein mitään, niin sanottakoon, että olen hyvin kiireinen koulun ja töiden lisäksi Nukkiksen kanssa sopimani Doctor Who-joulukalenterin kanssa. Itse asiassa tämäkin teksti oli siihen tulossa, mutta jotenkin loppujen lopuksi tämä ei tuntunut sopivan siihen.

Jagosta & Litefootista lyhyesti: Herrat esiintyvät ensimmäisen kerran neljännen Tohtorin aikana sarjan neljännentoista kauden päätöstarinassa The Talons of Weng-Chiang. Kyseisillä hahmoilla oli hyvä henkilökemia ja fanit pitivät heistä, alun perin heille suunniteltiin jopa televisiospin-offia, jota ei kuitenkaan tehty – idea kuitenkin jäi sen verran muhimaan, joten hahmot saivat myöhemmin oman tarinan Big Finishin Companion Chronicles-kuunnelmasarjassa. Se oli jäsen verran suuri menestys, että herrat saivat oman sarjansa (jota nyt on muuten tullut kymmenen kautta ja yhdestoista tulee ensivuoden puolella. Rakastan.)

Lyhykäisyydessään päähenkilöitä voisi kuvailla melko perinteiseksi viktoriaaniseksi herrasmiespariksi, jotka selvittävät omituisia tapauksia, olivat ne sitten rikoksia, avaruusolentoja tai yliluonnollisuuksia. Kemioista sanoisin vähän niin, että kyseessä on Holmes & Watson tyyppinen parivaljakko, joista molemmat kuvittelevat olevansa Holmes, mutta tosiasiassa kummatkin ovat vähän niin kuin se Watson. Toimii.

Tämä tarina ammentaa ja on käytännössä suoraa jatkoa kymmenennen kauden jaksolle The Year of the Bat. Toivon mukaan olen kirjoittanut niin, että ymmärrettävyys säilyy, vaikkei sitä olisi kuunnellutkaan. Mutta mene sitten ja tiedä.





Sinisin kiinankangas

Herra Jago oli intoutunut tuopposen äärellä kehuskelemaan nuoruudestaan näyttämön parrasvaloissa.

”Onpa sääli, ettette nähneet urani kultakautta!” hän leuhki liivin nappeja paukutellen. Professori Litefoot otti kulauksen olutta huvittuneena ja seurasi sanomatta mitään. Oli hauskaa katsella Jagon rehentelyä samassa pöydässä viihtyvälle joukkiolle, jotka eivät olleet kuulleet näitä tarinoita ennen – sen paremmin kuin selvin päinkään, jolloin niissä olisi ollut vähemmän silkkoa seassa.

”Olitteko te todella näyttelijä, herra Jago? Kuinka hassua, minä luulin teidän aina olleen kaupungin kovakeuhkoisin seremoniamestari”, hihitti yksi pöydän nuoremmista kettupuuhkaisista tytöistä, joka oli tullut herraseurassa, mutta kikatteli nyt mielellään Jagon vieressä ystävättäriensä kera.

”Olinko minä näyttelijä! Hoh! Minä näyttelin pääosaa lukemattomissa kappaleissa! Oli kulkaa musikaaleja, hersyttäviä komedioita, tulista draamaa, Shakespeareakin! Ai että, se todella oli kukoistusta. Julisteissa luki minun nimeni, Henry Gordon Jago, suurilla kullatuilla kirjaimilla. Osan olen säästänytkin, noin niin kuin rakkaina muistoina.”

”Kuulostaa todella hauskalta herra J”, pisti väliin Ellie, joka kävi korjaamassa tyhjät tuopit pois pöydiltä pyörimästä. ”Kuulehan, otitko koskaan vastaan sitä Romeon roolia, josta silloin kerran mainitsit minulle ja professorille?”

”Tuota… jos totta puhutaan, niin en juuri sitä Romeota juurikaan siinä näytelmässä. Siinä oli kaikenlaisia… esteitä.”

Hihihihi, minkälaisia esteitä?” tyttö kujersi Jagon kainalossa ja mies punastui. Hänen ja Litefootin seurassa niin harvoin viihtyi niin paljon nuoria, kauniita ihmisiä ja se aivan ilmiselvästi sekä viihdytti että hämmensi kouliintunutta teatteri-impressaaria kovin. Litefoot ei ollut moksiskaan, harva nyt kuitenkaan vanhaa patologia välttämättä halusi kutitella.

”Noh, myönnettäköön tämä tässä tiukkojen todistajain edessä, ettei koe-esiintymiseni mennyt silloin aivan odotusten edellyttämällä tavalla”, Jago kierteli, eikä Litefoot voinut olla tyrskähtämästä. Jago mulkaisi häntä pahasti.

”Pyh. Kyseessä oli muutenkin aivan turhanaikainen kuudenpennin aamupäivärevyy. Ei ollenkaan sopiva kaltaiselleni suurtähdelle! Sitä paitsi, minä kunnostauduin Romeon roolissa muutamaa vuotta myöhemmin Alhambra-teatterin sanalla sanoen mainiossa otoksessa. Menestyksestä voi muun muassa kiittää allekirjoittaneen kiitosta kerännyttä, suorastaan kilpistyneen herkkää tulkintaa”, Jago herkisteli, revitellen oikein nostalgian krokotiilinkyyneltä silmäkulmastaan. Seuruetta itsekehu tuntui silti huvittavan.

”No mutta Litefoot! Se oli sinunkin aikanasi! Et sattumalta käynyt nuorena miehenä Alhambran näytöksissä? Sinne pääsi siihen aikaan opiskelijankirjalla puoleen hintaan.”

”En voi sanoa muistavani, mutta kenties. Taidan olla ehkä hieman liian juovuksissa ollakseni varma”, sanoi Litefoot koko seurueen riehaantuessa äänekkääseen ilonpitoon Ellien tuodessa pöytään lisää Punaisen tuvan kuuluisaa vaaleaa olutta. Ilta vilahti sen jälkeen niin vikkelään, ettei Litefoot muistanut yhden yhtä erillistä keskustelua, mutta jokainen Jagon tarina oli ollut naurattava. He olivat lähteneet kotiin vasta hyvin myöhään, tuhannen tuiskeessa mutta tyytyväisenä ja yhdessä.

Vasta aamulla Litefootin päähän pälkähti idea, joka oli kaikessa huonoudessaan juuri sellainen, ettei kiusaukselle yksinkertaisesti voinut yhtään mitään. Oikeastaan vika oli Jagon, hänhän se otti koko Shakespearen kerskailupäissään puheeksi. Kyllähän hänen olisi hyvänä ystävänä pitänyt tietää, ettei Litefootilla lukeneisuudestaan ja akateemisuudestaan huolimatta ollut kovin luotettavaa itsehillintää.

Nimittäin se paljon vaivaa aiheuttanut paradoksaalinen Eilispäivän kirjelaatikko odotti edelleen hyvän ja tavoittamattoman piilopaikan keksimistä kaikkien muiden tavaroiden seassa Litefootin asunnon ullakkohuoneessa. Kuten varmasti tiedätte, niin Eilispäivän kirjelaatikon keskeisin ominaisuus oli, että kirjeet saapuivat aina ennen lähettämistä – joskus kymmeniäkin vuosia aikaansa edellä. Varsin kätevä vehje siis, jos oli tarvetta vihjaista itselleen jotakin tähdellistä tulevaisuudesta. Harkitsemattomissa käsissä se oli myös aivan luokattoman vaarallinen kapistus, eikä professori kaiken järjen mukaan olisi saanut edes harkita sellaisilla voimilla pelleilyä.

Mutta kun muutaman nätisti muotoillun virkkeen kirjaaminen ja tiputtaminen luukusta oli niin kauhean helppoa! Sinne se vain meni nootti, kaksikymmentäseitsemän vuotta ajassa taaksepäin.

Näin siis vuonna 1870, kolme vuotta viimeisimmän kirjeen jälkeen, nuorta lääketieteen kandinaattia, herra Litefootia, houkuteltiin ostamaan lippu Romeon ja Julian ensi-iltaan.

”Onpa kummallista… onkohan tässä jokin koira haudattuna?” mutisi Litefoot itsekseen käyskennellessään pienen opiskelija-asuntonsa olohuoneessa ristiin rastiin. Hän tapaili vastasaapunutta kirjettä mielessään.


”Hyvä herra Litefoot. Tahtoisin ehdottaa virkistykseksenne näytelmää lokakuun 25. päivänä. Alle olen merkinnyt tarkemmat yksityiskohdat. Älkää pelätkö, mitään vaaraa tai hämärää ei ole liikkeellä. Halutessanne voitte jättää viestini huomiotta, kirjoitan teille silkkaa mielenpistoani. Esitys on kuulemma hyvä. Älkää esitelkö itseänne kellekään.

Ystävällisin terveisin, L.”



”Kovin, kovin kummallista…” Litefoot tuumi ja tuumi tuumimistaan, sillä hän ei oikein tiennyt mitä viestinsä kanssa tekisi. Yhtäältä kun kirje tuli kerran tulevaisuudesta, oli syytä epäillä kirjoittajalla olevan salattu motiivi. Toisaalta Litefoot ei tavannut käydä ulkona seurustelumielessä, eikä teatteriin usein menty muussa tarkoituksessa. Hän oli vasta hetki sitten opetellut käymään Punaisessa tuvassa lasillisella, ja sekin tuntui hieman yksinäiseltä. Litefoot ei oikein sopinut joukkoon. Hänellä oli vähän yhteistä tavallisten rehellisten englantilaisten kanssa, sillä hän oli muuttanut takaisin Lontooseen niin vähän aikaa sitten, ettei ollut vielä tottunut synnyinmaansa tapoihin. Samalla hän ei kaivannut takaisin Kiinaankaan, koska ei hän sielläkään ollut oikein sopinut kuvaan. Brittikenraalinpoika.

Ehkä teatterissa tapaisi samanmielisempiä, intelligenttejä ystäviä? Tosin oli kovin masentavaa ajatella, että hänen sosiaalisuutensa oli niin mitätöntä, että henkilöiden tulevaisuudesta oli puututtava siihen.

Päivän kuluessa päätös kuitenkin kypsyi epäröinnistä suhteellisen varman myönteiseksi. Miksipä ei? Litefoot kävi jopa ostamassa uuden hatun ja hansikkaat aamupäivän luennon jälkeen, eikä hän näyttänyt yhtään hassummalta laivastonsinisessä päällystakissaan ja uututtaan kiiltelevässä silinterissä. Kun mukaan lisättiin vielä nätisti trimmatut viikset ja vanhan äidin hamstraamista silkeistä huitaistu huivi. Voisi sanoa, että hän oli sinä iltana todella hieno gentlemanni, joka veti katseita puoleensa.

”Tulisi hyväksikäyttää näitä kalliita tekstiilejä enemmänkin. Sininen on minulle eduksi”, myhäili Litefoot itsekseen. Hänellä oli komerot ja liinavaatekaapit täynnä kiinankankaita, joille hänenkaltaisellaan yliopistohiirellä ei ollut järjellistä käyttöä. Ehkä herra L tulevaisuudesta oli ostanut hänen koskemattoman vaatevarastonsa ja säälinyt nuorta herraa, joka ei käyttänyt nuoruuttaan paljon mihinkään. Tosin Litefoot ei oikein viehättänyt kabinetissa ohimennen itsensä esitelleistä neitosista, sillä hänelle tuli jotenkin sellainen tunne, että he kuvittelivat hänen olevan jotenkin paljon mielenkiintoisempi kuin joku hikipinko kandinaatti.

Mitä itse kappaleeseen tuli, niin näytelmän seinään ripustetussa mainosjulisteessa oli summittaista Toulouse-Lautrecin tyyliä, mutta taitamattomammin. Romanttinen pääpari oli esitetty kovin tyylitellyssä valossa, Julialla ei todellakaan ollut tuulessa hulmuavaa tukkamerta, eikä Romeo ollut norja poikanen. Julisteen tekstiä Litefoot ei ehtinyt kuin silmäillä ennen kuin salin ovet aukesivat ja ihmiset tulvivat sisään, vieden hänet mukanaan. Näyttelijöiden nimet jäivät mysteereiksi.

Hänen istumapaikkansa oli jotakuinkin keskellä teatterisalia. Näytäntö oli täysi ja tunnelma tiivis. Siihen aikaan Alhambrassa oli käytössä jännittävät kaarilamput, jollaisia ei nähnyt juuri muualla kuin juuri teatterissa tai joissakin majakoissa. Valot olivat siis mitä säkenöivimmät ja niitä käytettiin suorastaan päällekäyvästi valaisemaan milloin monimutkaisia lavasteita kuin kimaltavia koruasujakin. Romeon asukokonaisuuteen kuului kimaltelevat sukkahousut. Litefoot olisi väittänyt puvustusta koomiseksi, ellei näyttelijäraasu olisi ottanut osaansa niin tosissaan, ettei reiden päällä kuorena pingottaviin paljetteihin hetken päästä edes kiinnittänyt huomiota.

Romeo, Romeo, Romeo. Herran tähden, hän todella varasti parrasvalot, eikä välttämättä vain hyvällä! Hän oli vahvasti meikattu, kiharatukkainen mies, joka puhui, sanotaanko, asteen verran ylinäyttelevään sävyyn. Ei ollenkaan huonosti, mutta Litefoot ei tuntenut teatteria mitenkään järin hyvin. Yleisön mielipide lienee jakaantuneen kahtia, mitä ainakin intermission aikana tuli yhden, jos toisen ihmisen supatuksesta poimittua, mutta Litefootista oli ehkä parempi, että näyttelijät ottivat puitteista kaiken irti. Silläkin uhalla, että lopputulos oli humoristinen.

Samaan aikaan näyttämön takana lämpiössä illan Romeo, Henry Gordon Jago, tuskasteli yleisön nihkeyttä. Jopa lavasteita edestakaisin kuljettavat apupojat tuntuivat olevan kireänä, eikä päärooli todellakaan tarkoittanut minkäänlaista koskemattomuutta johtajan kiukulta. Vasta kokeneet ja halutut huippunäyttelijät saattoivat heittäytyä diivoiksi, sitä ennen jokainen, joka varpaillaan uskalsi hipsutella lavalle, oli yksi sättimisen ja kiusaamisen pääkohde.

”Kammatkaa sitä Julian tukkaa, tuollaista harakanpesää siedä katsoa päinkään!” raivosi johtaja huitoen kaikkia vastaantulijoita kepillään. Mutta Jagoa hän löi kämmenellä korvalle.

”Ja sinä saatana!” hän jylisi, ”Yritä nyt Jumalauta pysyä käsikirjoituksessa! Yksi lipsahduskin vielä ja minä ripustan sinut perseestäsi lipputankoon.”

”Totta kai herra johtaja, aivan, olette toki täsmällisen oikeassa, etten sanoisi jopa näpsäkästi näpeillään napakympissä”, nyökytteli Jago, vaikka hänen olisi tehnyt mieli hieroa korvaansa. Sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä, ettei olisi saanut osakseen lisää kuritusta.

”Turpa kiinni. Tuossakin oli sataprosenttia liikaa lonksuttamista. Toinen näytös alkaa ja sen on parempi olla parempi kuin edellinen”, rääkäisi johtaja ja talsi menemään. Mennessään hän potkaisi jotain apulaista reiteen ja käyttäytyi muutenkin niin tyrannimaisesti, että herra Jago siltä istumalta päätti, ettei hänestä koskaan tulisi yhtä suurta despoottia ja inhottavaa miestä. Jos hänellä, todellakin, jos hänellä olisi oma teatteri, niin hän ei haukkuisi näyttelijöitään tai lähentelisi laulajattaria kuten Alhambran johtaja teki. Herra Jago näki itsensä vielä joskus jämäkkänä, mutta reiluna johtajamiehenä… juuri nyt hän kuitenkin näki peilistä vain jonkun, jolla oli paljeteista tehdyt sukkahousut ja ryhtiä varmistavat kureliivit.

Toinen näytös sujui kaikesta huolimatta edellistä paremmin. Tai kenties kabinetin tarjoiltavat olivat maistuneet erityisesti juotavassa muodossaan, mutta yleisö tuntui huomattavasti myötämielisemmältä. Hyvä mieli paransi Jagon itsevarmuutta, joka taas paransi roolisuoritusta. Hän uskalsi väittää, että seuraavan päivän lehdessä näytöksen arvio tulisi olemaan varmasti enimmäkseen positiivinen, vaikka kiville se kaiketi karahti, kun parhaansa antoi pienesti humaltuneelle katsomolle. Onnistumisia ne ovat pienetkin.

Näytöksen päätyttyä ja itse asiassa lähes tunnin sen jälkeen kadulla herra Jagoa vastaan tuli hienosti pukeutunut nuori herrasmies. Koska katuvaloja ei oltu ehditty vielä sytyttää tässä osassa kaupunkia hänen kasvonsa jäivät silinterin lierin varjoon.

”Pyydän anteeksi, mutta oletteko te tämäniltaisen näytelmän Romeo?” hän kysyi pehmeällä ja kohteliaalla äänellä. Herra Jago tunsi olonsa meikeistä huonosti peseytyneenä ja halpaan takkiin haudattuna kamalalta turjakkeelta – hän tarttui kuitenkin ojennettuun käteen tervehtiäkseen.

”Henry Gordon Jago, näyttelijä, taiteilija, laulaja, tanssija, mitä vain mitä herra ikinä haluaa ja johon pyydetään”, sanoi Jago ja kumarsi. Niin teki myös tuntematon mies, mutta jotenkin arastellen. Hän veti takkinsa kauluksen pystyyn. Se oli kummallista.

”Suokaa anteeksi töykeyteni, mutta en tahdo esitellä itseäni. En tahdo, tuota…” mies takelteli pyöritellen kättään hermostuneesti edessään.

”Tulla tunnistetuksi, kenties?” Jago ehdotti.

”Niin, aivan. Tahdoin kuitenkin henkilökohtaisesti kiittää illasta. Minä en kovin usein käy riennoissa, mutta tätä näytöstä suositeltiin minulle… um, ystävälliseltä taholta”, mutisi tämä ujo herrasmies ja Jagon päässä raksutti. Ilmeisen yläluokkainen herrasmies peittelemässä näin kasvojaan teatterista poisvievällä sivutiellä, kömpelösti vihjailemassa illan pääesiintyjälle.

Siihen aikaan katsos, teattereita oli kahdenlaisia. Oi isoja ja hienoja saleja, joissa ei esitetty narulla kävelyä ja parrakkaita naisia. Sitten oli niitä, joilla nimenomaan oli ihmisiä häkeissä ja muuta sensaatiomaista. Alhambra oli osaltaan näiden kahden ääripään välissä, mutta herra Jago tiesi, että erityisesti yötä vasten Shakespeare muuttui milloin paritukseksi tai uhkapelaamiseksi. Hänellä oli hyvä syy arvata parhaimpiinsa pukeutuneen herrasmiehen tulleen etsimään jotain, mitä ei voi saada päiväsaikaan. Eksoottinen silkkisolmuke ja vielä mitä! Päivänselvä invertti, jos mikä! Kyllä näitä on nähty.

”Jos viitsitte kävellä kanssani, niin vien teidät pois tästä poistuvien ihmisten jaloista. Vai oletteko suunnitelleet retriitit etukäteen?” kysyi Jago ja varoi, ettei korottanut ääntään liikaa herättääkseen kenenkään huomiota.

Anteeksi?

”Suurenmoista! Minun luokseni sitten. Tarjoan toki yömyssyt ja muusta voidaan varmasti sopia kuin herrasmiehet konsanaan.”

Herra Litefoot oli suoraa sanottuna aivan järkyttynyt keskustelut ottamasta suunnasta. Ensinnäkin hän ei ollut kuullut Romeon nimeä tämän esitellessä itsensä ohi ajaneiden kolisevien vaunujen takia. Eikä hän ollut ehtinyt sanoa puolta lausettakaan väliin, kun hänet oli otettu napakasti käsipuoleen ja kävelytetty pois paikalta. Tuskin edes ammattimainen etsivä olisi ehtinyt huomata parin kadonneen yöhön.

Romeo oli ilmiselvästi erehtynyt pitämään Litefootia, tuota, kuinka sen nyt sanoisi soveliaasti? ”Ruumiillisesta seurasta” maksavana asiakkaana. Eikä kenen tahansa seurasta, vaan paljettisukkahousuihin pukeutuneen miehen seurasta. Ei tällainen sivubisnes teatterimaailmasta toki yllätä, mutta olihan se melkoinen shokki yhtäkkiä. Litefootin kokemukset yöelämästä ja sen varjopuolista rajoittuivat joihinkin yksittäisiin kohtaamisiin katunaisten kanssa Bartsin sairaalassa, jossa lääketieteen opiskelijat harjoittelivat ja auttoivat niitä, joita muut eivät auttaneet.

Tästä huolimatta Litefoot ei oikein kohteliaisuuttaan keksinyt mitään hyvää keinoa oikaista erehdystä asettamatta molempia todella kiusalliseen tilanteeseen.

”En sytytä kaasuvaloa, voitte olla aivan levollisin mielin. Teillä ei ole mitään pelättävää. Maistuuko konjakki?”

Litefoot katseli ympärilleen näyttelijän pienessä asunnossa ja mietti kuumeisesti mitä ihmettä oikein sanoa ja kuinka käyttäytyä. Hän päätyi riisumaan takkinsa naulaan.

”Kiitos, kovin ystävällistä”, hän nyökkäsi ja asettui istumaan kuluneen divaanin päätyyn. Asunto oli siisti, mutta huonokuntoinen. Esillä olevista kimaltelevista koriste-esineistä ja kirjoista saattoi kuitenkin päätellä herra näyttelijän suhtautuvan taiteeseensa intohimoisesti. Pöydällä oli levällään hiirenkorville plarattu painos Runousopista! Mutta rahasta oli kaikesta päätellen pula. Ei kai hän muuten niin nopeasti olisi vetänyt johtopäätöksiä? Litefoot otti kiitellen vastaan juoman.

Omantunnontuskistaan huolimatta Litefoot huomasi kuitenkin pian nauttivansa Romeon eksentrisestä persoonallisuudesta. Hän osoittautui suorastaan naurettavan puheliaaksi kaveriksi! Mikä tässä asiayhteydessä tuntui suunnattoman epäviisaalta. Litefootin mielestä loogisinta olisi ollut pidättäytyä kaikista henkilökohtaisista asioista, jos hän todella harrasti tällaista vaarallista kaupankäyntiä säännöllisesti. Mutta ehkä hän ei ajatellut asiaa niin ja toisaalta, eihän hän voinut identiteettiään enää peittääkään. Ruumishuoneilla sitä vain liian usein näki mikä oli salailun ja häpeän yhteenlaskettu summa.

Niin tai näin, Romeo oli totisesti hyvin hauska. Hän kertoi tusinoittain hassuja anekdootteja, jakoi pahimpia näyttämöllä tapahtuneita vahinkoja ja luetteli kaikki ne teatterit ja pienemmätkin näyttämöt, joissa hän oli ollut vähänkin aikaa töissä. Vaikuttavin oli kenties uusi Regency-teatteri, jossa hän oli toiminut itseasiassa johtajan apulaisena ja varhaisnäytösten seremoniamestarina. Litefootista hänellä oli aivan mainio ääni juontamiseen, mistä herra näyttelijä kiitti vuolaasti ja hyvin.

”Kunpa kaikki osaisivat olla yhtä tahdikkaita kuten te hyvä herra”, sanoi Jago, ”Alhambran paksu ja ilkeä johtaja kurmoottaa minua aivan yhtenään, tänäänkin sain pitkin poikin korvia! Mistä kotoisin sellainen kiukkukin muka on?”

”Todella kamalaa. Onko teatterielämä yleensä raskasta? Kuulostaa kovin kohtuuttomalta”, sanoi Litefoot, pannen hämärästä huolimatta merkille, että herralla oli kasvoissaan ruhjeita, jotka näyttämöllä jäivät maskeerauksen alle peittoon. Alahuulessa oli kuitenkin sinertävä mustelma ja samoin silmäkulmassa.

”En, en sanoisi niin, en kaikissa tapauksissa. Johtajat vain ovat usein, eli että, useimmiten sanoisinko, takakireää sakkia. Sen nyt vielä kestäisi, mutta minä en totisesti pidä Alhambran ukosta. Tulla nyt sätityksi omien ystävien ja kollegoiden nenien edessä! Se on sanoinkuvailemattoman nöyryyttävää kaltaiselleni virtuoosille.”

”Aivan varmasti. Sympatiani ovat puolellanne”, myönsi Litefoot ja hymyili. Oloonkin, että elämä oli nähtävästi rankkaa, niin itsetunto totisesti oli Romeolla kohdillaan. Ettei jopa asteikon yli!

Keskustelu jatkui kaikin puolin tuttavallisena ja luontevana, vaikkei Litefoot itsesuojelun nimissä kertonut itsestään juuri mitään. Ei sikäli, ettäkö hänen seuralaisensa olisi kysynytkään, hän oli liian innostunut höpöttämään itsestään. Yhden konjakin ja kahden brandyn jälkeen muutkin ajatukset alkoivat kypsyä kukkaansa. Litefoot ei ollut edes huomannut, miten he olivat tulleet vähä vähältä toisiaan lähemmäs, ensin vain nojautumalla toisiaan kohti, mutta pian olivatkin suutelemassa divaanilla selällään. Äkkiä aate lempimisestä ei tuntunutkaan enää niin mahdottomalta.

Eikä se jäänyt vain suuteloinniksi, vaan nopeasti siinä katosi vaate, jos toinenkin. Silkit, liivit, paidat, vyöt ja kengät, kaikki päätyivät toistensa perässä lattialle. Jos Litefoot järkeili vielä jotain niin ei hän järkeillyt paljon. Näyttelijän huulissa maistui vielä vähän paksu näyttämöpakkeli ja saippua, ja hän oli muutenkin vähän höpsösti epäluonnollisen näköinen olento. Litefoot oli aina olettanut tällaisten kohtaamisten olevan vailla lempeyttä, mutta toisaalta, eihän hänellä ollut parempaa kokemusta? Ehkä miehet maksavatkin juuri tästä, siitä fantasiasta, että tulisi tällä tavalla rakastetuksi?

Litefoot ei hetkeksikään unohtanut korvaan kuiskituilla lepertelyillä oli hintansa. Mutta niin hyvältä tuntuivat hänen kätensä, heidän syleilynsä, ne pienet matalat äänet, jotka puhuivat himon kieltä. He nautiskelivat divaanilla toisistaan pitkään. Sitten keskustelivat hieman lisää vähemmän hikisesti, keittivät peräti teetä ja joivat sen ennen kuin siirtyivät kamariin. He lempivät vällyjen alla toisensa miraculumiin.

Lähtiessään Litefoot ei tiennyt paljonko olisi jättänyt rahaa herra Jagon yöpöydälle. Jotenkin olisi tuntunut moukkamaiselta herättää ja kysyä, joten hän laittoi neljä puntaa lautaselle. Hän hävisi vähin ääniin aamuun.

Jos ymmärtäisi matematiikkaa, fysiikkaa ja kaaosteoriaa yhtään paremmin, niin olisi itse asiassa hyvin mielenkiintoista tutkia lähemmin Eilispäivän kirjelaatikon toimintamekanismia. Sillä selkeästi saattaa vaikuttaa historiaan, tässä tapauksessa professori Litefootin omaa henkilöhistoriaan. Toistaiseksi se ei kuitenkaan ole vahingoittanut alkuperäistä aikalinjaa niin, että jokin asia olisi jäänyt tekemättä tai tapahtumat olisivat menneet jotenkin toisin. Kyseessä oli pakko olla monimutkaisen aikainsinöörityön taidonnäyte.

Kirjelaatikon vaikutukset olivat käytännössä välittömät. Sillä samalla kun professori Litefootli nuolaissut kirjeen kuoren kiinni ja tiputtanut sen sisään laatikon mustaan tyhjyyteen ilmestyivät muistot tuosta kahdenkymmenenseitsemänvuoden takaisestä teatteri-illasta, aivan kuin ne olisivat aina olleetkin siellä. Kuten ne tietysti olivatkin.

Loppukuukauden aikana professori Litefoot ja herra Jago eivät tavanneet pitkitetyissä merkeissä, sillä Jago oli kiireinen uusimman näytelmän parissa. Hän oli ottanut teatterinsa impressaarina selkeästi aiempaa kunnianhimoisemman suunnan. Ehkä hän vähän haikaili vanhaa ja upeaa Palacea, mutta Regency-teatteri oli nykyisellään paljon monipuolisempi kuin Palace koskaan. Enää lavalle ei päässyt pelkästään nilkkoja vilauttelemalla – ei sikäli, etteikö aina cancanille olisi ollut kysyntää. Kunhan vain on riittävän tasokasta cancania. Pitsisukkahousuja ja punapohjaisia korkokenkiä ja sen sellaista, laatua.

”Shakespeare-näytelmäketju – kuuluisimpia kohtauksia kynämestarin rakastetuimmista suurtarinoista. Vuosikymmenen spektaakkeli, tulossa Regency-teatteriin lokakuussa. Liput ennakkoon ja luukulta, lapset tervetulleita, ei eläimiä”, Litefoot luki Punaisen tuvan ovesta kissankokoisilla kirjaimilla. Juliste oli todella hyvä, äärimmäisen dynaaminen ja innostava. Teksti oli verenpunaista ja rajattu kullalla, muuten väritys oli lämpimän okrankeltainen ja taituruudella vedostettu. Oikein hyvä. Litefoot hymyili astuessaan sisään ja ilahtui nähdessään ystävänsä turisemassa heidän vakionurkassaan.

”Litefoot! Vanha kuoma! Kai pidit siniset simmusi auki tullessasi sisään?”
”Silmäni ovat kylläkin enemmän harmaat kuin siniset, mutta kysymykseesi vastauksena: kyllä. Olet tainnut palkata entistä etevämmän taiteilijan?” Litefoot tervehti istuutuen mukavasti samalle puolen pöytää ystävänsä viereen. Ilmeisesti seurue oli juuri päättänyt syömisen, mutta Litefoot tilasi silti itselleen munuaispiirakkaa, hän oli työpäivän jälkeen nälkäinen.

Jago röyhisti rintaansa ylpeänä. Hilpeämpää velikultaa sai kyllä tovin etsiä, herra Jago on aina ollut mitä iloluontoisin toveri. Tosin tunteikkuudella on kääntöpuolensa, mutta ei mennä nyt siihen. Herra Jago ei pitäisi siitä, jos juoruisimme hänen kyynelehtimisiään ja suruista puserossa.

”Eikö olekin fantastinen! Nuori piirtäjä, ilmeisen lahjakas, mutta töitä vailla. Maksoin sievoisen summan neljän isomman julisteen sarjasta, useammista pienistä, sekä käsiohjelmista ja joistakin teatterin sisäisistä kuvallisista uudistuksista.”

”Olet hyvin reilu. Luottanet uuden ohjelmiston olevan myyntimenestys?”

”Eihän sitä tietenkään voi etukäteen tietää! Mutta alalla kehittyy varsin luotettava vainu, ettenpä sanoisi jopa hittinenä, joten päätin ottaa sen riskin. Puolityhjillä saleilla kun ei riitä leipä. Minä mieluummin kokoelen suurta ja mahtavaa kuin kidun ja kärvistelen penniä venyttäessä”, sanoi Jago. Jostain syystä krouvin muuta asiakaskuntaa nauratti maininta hittinenästä niin paljon, että moni kävi jopa kokeilemassa Jagon punaista pottua ihan kädestä pitäen. Jonkun aikaa kansaa huvitettuaan Jago kuitenkin heitti kätensä Litefootin olalle ja sulki muut pois heidän välistään.

”Jos puhuttaisiin kuin mies miehelle ja ystävä paremmalle professori, niin minä olen tytöistäni huolissani”, sanoi Jago vakavana, ”Minun lahjakkaista sipsu-tipsu, hipsuttelevista tanssijattaristani ja krinoliinikeijusista. Jos teatteri kaatuu alta, niin se on katastrofina suurempi monelle muulle kuin minulle. Ponnistelen suorastaan kykyjeni äärirajoilla pitääkseni kaikkien päät vedenpinnan paremmalla puolella.”

”Eikö teatterilla ole kuitenkin mennyt hyvin?” kysyi Litefoot kahden piirakanpalan välissä.

”Hyvin ja hyvin. Kun se ei riitä! Kun pitäisi maksaa kaikille säällistä palkkiotakin. Kuulehan Litefoot, ystävä. Kai tiedät, että monissa muissa huvilaitoksissa pyöritetään jos jonkinmoista sivubisnestä. Laillista ja laitontakin. Minä en tahdo asettaa omia alaisiani sellaiseen vaaraan.”

”Teatterielämässä joutunee kosketuksiin kaupallisuuden pimeämpien puolien kanssa?” sanoi Litefoot maltillisesti.
 
”Kyllähän sinä tiedät, että monista viihdetaiteilijoista sanotaan? Epäillään heidän moraaliaan ja nimitellään huoriksi. Se on ehdottomasti väärin.”

Oikeastaan vasta nyt, tässä tilanteessa omatunto pisti Litefootia kaikkein kovimmin. Se upposi hänen rintaansa kuin jääpiikki. Herra Jago ei muistanut, eikä siis ollut tunnistanut professori Litefootia kaikkien näiden vuosien aikana siksi samaksi nuoreksi opiskelijaksi, joka vuonna 1870 maksoi vähin äänin neljä puntaa seksistä. Litefoot ei ollut missään vaiheessa tuntenut tekoaan kohtaan muuta kuin kovin pintapuolista häpeää, sillä hän oli pitänyt nuoresta Jagosta Romeona. Heidän välillään oli ollut aito kipinä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, ettei akti ollut ollenkaan niin vapaaehtoinen, kuin miltä se oli kahden kesken vaikuttanut. Alhambran johtajan kaltaiset, Jagoa paljon piittaamattomammat teatterinomistajat saattoivat hyvinkin pakottaa, tai ainakin painostaa huorintekoon. Litefoot menetti äkkiä kokonaan ruokahalunsa.

”Noh? Voitko hyvin? Valahdit lakananvalkoiseksi aivan yhtäkkiä. En ole kuunaan kuullut, että Punaisessa tuvassa olisi tarjottu mätää munuaispiirakkaa”, huolehti Jago, tosin käyttäen tilaisuuden hyväksi haukatakseen palan mehevästä piiraasta.
”Ehei, tämä on maanmainio. Maistuu ihanan Ellien kädenjälki!”

”Aw, kiitos herra J”, huikkasi Ellie, jolla oli hyvät korvat kuulemaan itseensä kohdistuvia kehuja pöytien pyyhkimisen ja tuoppien tarjoamisen ohella. Tosin hänkin huomasi professorin apeuden vain katsomalla.

”Oi, professori? Voitteko huonosti? Toisinko teille lasillisen vettä?” kysyy Ellie, mutta hänen huolestuneisuutensa vain ahdisti häntä entisestään. Litefootin teki mieli hieman ärähtää saadakseen tilaa, mutta hän malttoi itsensä. Jago piti kättä edelleen hänen olkapäällään.

”Kilttiä Ellie, mutta ei kiitos”, sanoi Litefoot kuivasti, ”Olen aivan kunnossa. Minua vain taisi alkaa hieman väsyttää. Pitkä viikko takana, kuten tiedätte, lukuisia rankkoja oikeuslääketieteellisiä ruumiinavauksia pöytäkirjoineen päivineen. Ehkä on parempi, jos menen kotiin lepäämään.”

”Hyvä idea! Ellie-rakas, kutsuisitko hevosvaunut? Minä saatan professorin kotiin ja petiin oitis”, huudahti Jago ja taputti Litefootia toverillisesti monta kertaa selkään.

”Älä anna minun pilata hauskaa iltaasi”, Litefoot sanoi hiljaa, mutta toivomus jäi vaille minkäänmoista huomiota.
”Höpönpöpön. Totta kai minä tulen. Sitä minä olen aina sanonut, että teet aivan liikaa työtä, etkä lepää tarpeeksi. Ei sellainen ole hyvästä. Saat vielä sydänkohtauksen tai mahakatarrin tai mitä näitä nyt on, ilkitauteja ja pääntäyttäviä oopazootteja!”
”Ethän sinäkään tee mitään muuta kuin työtä Henry!”
”Hys nyt. Mennään kotiin ja pyydetään rouva Hudsonia keittämään sinulle teetä. No niin. Ota takkisi, vaunut odottavat.”

Professori Litefoot ei katsonut hyödyttäväksi tapella. Ehkä kuristava olotila helpottuisi matkan aikana, mutta ei, herra Jago pysyi sinnikkäästi teatterinsa elinkeinoon liittyvissä aiheissa, jotka vain synkensivät Litefootin mieltä. Lopulta hänen oli aivan pakko keskeyttää ystävänsä yksinpuhelu melkeinpä töykeästi.

”Henry. Minä en ole ollut kanssasi aivan vilpitön. Pelkään pahoin, että välimme särkyvät.”

”Jaa?” puhahti Jago hämmästyneenä, ” Kyllä sinun nyt jotain aivan hirveää on täytynyt tehdä.” Hän ei vaikuttanut ottavan tilannetta mitenkään vakavasti.

”En laske leikkiä! Voih, on kai parempi, jos tunnustan suoraa: minä lähetin itselleni kirjeen Eilispäivän kirjelaatikolla.”

”Eikös sinun pitänyt laittaa se jonnekin todella varmaan paikkaan visusti talteen? Hyi George.”

”Oli miten oli. Muistatko kun leuhkit joku aika sitten koko krouvin väelle olleesi Lontoon paras Romeo? Kai minä sitten tulin hiukan uteliaaksi”, Litefoot tunnusti, lähinnä kengänkärkiään tai peukaloitaan tuijottaen. Hän ei halunnut kohdata ystävänsä paheksuntaa silmästä silmään. Toisaalta, jos hän olisi katsonut varmasti eteensä hän olisi huomannut, ettei Jago ollut oikeastaan koventanut ilmettään. Tuskin edes rutisti kulmiaan.

”Vai niin, vai niin. Olisihan minä kahteenpekkaan voinut sen sinulle paljastaa, ettei se produktio nyt välttämättä ollut kaikkien sinkoamieni superlatiivieni arvoinen”, hän totesi, ” Kai sentään nyt kuitenkin pidit allekirjoittaneen lausunnasta? Valehtele nyt edes, kukaan ei kaipaa kolmenvuosikymmenen takaista kritiikkiä.”

”Kyllä minä sinua kehuin aivan paikan päällä”, sanoi Litefoot ja toivoi koko sydämensä pohjasta Jagon ymmärtävän mitä hän ajoi takaa. Hän ei millään olisi halunnut puhua graafisista yksityiskohdista, ei edes viitata siihen suuntaan.

”Näinkö? Hmm. Anteeksi, mutta siitä on kyllä todella kauan, etten kyllä millään voi muistaa. Et kai sinä niin hölmö ollut, ettet kirjeessäsi kieltänyt nuoruuden itseäsi olemaan sotkematta asioita?”

”Minä tulin sinun kotiisi.”
”Todellako?” sanoi Jago mitä viattomimmalla äänellä. Litefootista tuntui kuin hän olisi aivan tahallaan tahtonut nöyryyttää häntä pahimmalla mahdollisella tavalla, vaikka asiassa tuskin oli siitä kyse. 

”Minä… minä… maksoin sinulle neljä puntaa. Siitä yöstä. Neljä puntaa”, Litefoot tunnusti, murtuneena ja häpeissään. Hänen harteensakin olivat painuneet lysyyn ja hän oli kovertanut itsensä hevosvaunujen nurkkakoloon piiloon.

”Aa”, äännähti Jago. Ei juuri mitenkään paheksuvasti, ei hyökkäävästi sen paremmin kuin puolustelevasti tai loukkaantuneesti. Hän sanoi vain ”Aa.”

”Minua hävettää suunnattomasti”, sanoi Litefoot. Jos hän olisi ollut tunteellisempaa tyyppiä hän olisi kenties nyyhkäissyt. Tosin hänestä kyllä tuntui kyllä kuin hän olisi voinut minä hetkenä hyvänsä purskahtaa itkuun.

”Niin no, olihan se kyllä aina nihkeästi pulitettu, varsinkin kun yli kahta kolmasosaa en saanut pitää. Toisaalta unohdit silkkihuivisi lähtiessäsi, ja siitä sai eteenpäin myydessä paljon enemmän mitä uskotkaan! Jäi minulle siitä loppujen lopuksi enemmän käteen kuin olisin kuvitellut.”

Litefoot ei voinut uskoa sanakaan siitä mitä hän kuuli.

”Sinä myit minun huivini? Äitini huivin”, oli ainoa asia mitä hän sai kakisteltua ulos. Niin kuin joku kiinalainen silkkisolmuke olisi ollut se tärkein asia.
”Vähän liian näyttävä tuntemattomalle taiteilijalle siihen maailmanaikaan. Nykyäänhän se jo sopisi aivan mainiosti! Et ole kyllä sen jälkeen sellaisia kaulaasi laittanutkaan, kovin sääli”, Jago jatkoi melko lailla yhtä neutraalisti, pienellä humoristisella pilkkeellä. Litefootille olisi kieltämättä sopinut sävähdyttävä ultramariininsininen tai kenties kobaltinkeltainen koristus ja komistus.

”Hetkinen. Tämähän nyt on aivan absurdia. Etkö sinä olekaan vihasta suunniltasi? Tajuatko sinä, että minä olen tieten tahtoen pettänyt sinua ja käyttänyt huonoa taloudellista asemaasi hyväkseni? Se jos mikä on moukkamaista, en sinun nahoissasi kehtaisi katsella itseäni!”

Jago kohautti olkiaan.

”Kyllähän minä vihainen olen… eritoten siitä Eilispäivän kirjelaatikosta. Sinä itse sanoit, oikein intohimolla läksytit meitä kaikkia, Ellietä ja minua, että niin mahtavilla härveleillä leikkiminen on täysin vastuutonta, ja että se pitäisi vähintään haudata syvälle maan uumeniin. Tai rahdata laivalla jonnekin kaukaiselle trooppiselle saarelle, jossa kukaan ei pääsisi siihen käsiksi. Ja sitten sinä käytät sitä pelkästä päähänpistosta! Olen pettynyt.”

”Anteeksi. Anna minulle anteeksi, olin kovin typerä”, Litefoot pudisteli päätään ja kaivoi taskustaan kuitenkin nenäliinan. Kuivienkin silmien pyyhkiminen tuntui jotenkin paremmalta kuin vain istua ja nököttää tekemättä mitään.
”No niin”, sanoi Jago, ja hetken aikaa he olivat yhdessä hiljaa. Jago istui leveästi omalla puolellaan ja katsoi ikkunasta Lontoon sakeaan savusumuun. Vaunut kaartoivat kulman kautta perille professori Litefootin kotiosoitteeseen, he astuivat ulos, maksoivat auliisti ajurille ja astuivat vähin äänin sisään.

”Nyt kyllä maistuisi tee. Enkä pane vastaan, jos siinä on tilkkanen vahvempaakin seassa”, puhisi Jago takkia ja saappaitaan riisuessaan. Hänellä oli omat tohvelit kenkätelineessä juuri näitä vierailuja varten.

”Etkö todella tunne minua vastaan suunnatonta iljetystä?” kysyi Litefoot, koska ei edelleenkään saattanut uskoa mitään todeksi. Jago näytti siltä kuin olisi ollut paljon ärsyyntyneempi inttämisestä kuin mistään muusta, joten Litefoot nopeasti siirtyi keittiön puolelle. Rouva Hudson ei ollut kotona. Hän oli jättänyt viestin, jossa sanoi matkustaneensa maaseudulle sisariaan tapaamaan.

”Sinuna olisin hyvin varovainen sen naisen kanssa”, puhui Jago Hudsonista, ”Vuokraemännät ovat pahimmansorttista aviomiehensaalistajainheimoa. Teet ylipäätänsä virheen asuessasi poikamiehen asunnossa, se viestittää Hudsonin kaltaisille leskirouville olevasi emännöinnin puutteessa.”

”Mitä sitten itse ehdottaisit?” kysyi Litefoot vilpittömästi mielenkiinnosta kuulemaan vastauksen. Jago miettikin sitä tovin kunnolla.
”Isompaan muuttamista. Mene vaikka yksiin jonkun hyvän ystävän kanssa, mutta annan nyt hyvä mies ymmärtää vakiintuneesi! Niin kauan, kun vielä luuhaat tällaisissa pienissä luukuissa, pörrää noita naisia, vaikka luudalla löyhäisi.”

Litefoot tunsi olonsa kehnoksi ja ennen kaikkea kunnottomaksi ottamaan vastaan Jagon myötämielisyyttä ja ystävyyttä, mutta mitään muuta hänen vanha ja rakas ystävänsä ei voinut tarkoittaa kuin sitä mitä hän osapuilleen sanoi: muuta minun kanssani yhteen.

”Etkö sinä todella halveksi minua?” Litefoot kysyi hyvin hiljaa, hiljempaa kuin hänellä oli tapana milloinkaan. Jago hymyili ja tarttui häntä pöydän yli ranteesta.

”Sillä ehdolla, jos minäkin saan lähettää yhden kirjeen?”

”Oletko nyt aivan varma, että se on viisasta?”

”En todellakaan. Mutta päätökseni olen tehnyt, joten sinä joko myönnyt ystävällisesti, tai sitten ystävyytemme on tullut inhottavaan umpikujaansa. Oma on valintasi. Olisin kuitenkin kovin pahoillani, jos pakotat minut sanomaan hyvästi.”

Niin sitten Litefoot toi työpöydältään tyhjän arkin paperia ja kirjekuoren. Jago kirjoitti vasten teetarjotinta muutaman koristeellisen virkkeen, taittoi paperin ja sulki sen kuoreen. Kirjelaatikon hän taas kävi noutamassa ullakon varastohuoneesta, johon Jago viestinsä pudotti päättäväisesti sisään vähääkään epäröimättä.

”Saanko kysyä mitä sinä itsellesi kerroit? Varoitit kai kurjista ja moraalittomista patologeista, joiden kanssa ei pitäisi olla minkäänlaisissa tekemisissä?”
”No höpsö. Istuisinko minä vielä tässä, jos olisin vannottanut menneisyyden itseäni olemaan tutustumasta kehenkään, jolla on raudanharmaat silmät ja kampaviikset? Käskin itseäni palauttamaan kalliin huivisi silloiseen asuinosoitteeseesi. Etkö muka muista?”

Jännittävä on tuo Eilispäivän kirjelaatikko totisesti. Pieni muistin hämmennys ja kappas! Mielen sopukoista pulpahti muisto kuin mikä tahansa vanha mielikuva, jonka joku tilanne tai tuttu lause yhtäkkiä onki pintaan.

”Ei, hyvänen aika… minä muistan, muistan todellakin!”  hihkui professori Litefoot ihmeissään, sillä hän tosissaan muisti nyt hassun tapauksen, punaiseen viittaan pukeutuneen miehen, joka oli peittänyt kasvonsa kuin johonkin naamiaisasuun kuuluvalla harlekiininaamiolla. Hän oli soittanut kelloa keskellä kirkasta päivää, joten Litefoot oli kiirehtinyt anatomian tenttikirjoiltaan ovelle avaamaan.

”Hyvää päivää, voinko jotenkin auttaa?” oli nuori herra Litefoot tervehtinyt uteliaana, mutta kyllä hänen hämmästyksensä valkeni, kun hän tajusi mistä hän tämän teatraalisen naamiomiehen oikein tunsi. ”Herrani siunaa, ai se olette te!” hän sanoi, hivenen ehkä huoli äänessään.

Alhambran Romeo huiskaisi viittaansa puolelta toiselle, kuin ei olisi osannut päättää kummin päin olisi asettunut seisomaan niin, että hänen paras puolensa olisi näkynyt yleisölle. Läheltä katsottuna se oli aika huvittavaa, mutta Litefoot antoi herran jatkaa.

”Kyllä! Se olen minä, joka olen tullut matkojen takaa palauttamaan kadonneen omaisuuden sen lailliselle omistajalle!” hän julisti kuin paraskin kesäteatteri-ihme. Litefootilla oli jotenkin sellainen tunne, että viereisistä asunnoista ihmiset kuikuilivat kadulle.

”Tarkoittanette, että tulitte kävellen Trafalgarin aukion läpi? Siinä on ollut ihmisillä taas katsomista”, Litefoot sanoi pidätellen naurua täysin voimin. Olihan tämä nyt aivan täysin älytöntä. Naamio-Romeo nyrpisti nenäänsä.
Hmph. Ei ollut varaa ottaa ajuria”, hän tuhahti, mutta sitten palasi takaisin pieneen esitykseensä, heiluttaen punaisin hansikkain puettuja käsiään puolelta toiselle, kunnes hän yhtäkkiä veti kankaan esiin Litefootin korvasta.

”Pyhä Sylvi, olettepa te etevä! Onko tuo minun huivini? Bravo”, sanoi Litefoot, ihan tosissaan vaikuttuneena, ovathan simppelitkin taikatemput parhaita nimenomaan henkilökohtaisesti. Litefoot hipelöi kuvioitua silkkistä pintaa hellästi. ”Olisitte hyvä mies pitänyt sen, en minä olisi osannut kaivata. Kai tulette sisään?”

”Ei, en missään nimessä”, pudisti mies päätään vimmatusti, ”Hyvä herra, te olette kovin ystävällinen,” hän lisäsi huomattuaan pahoittaneensa Litefootin mielen. Vaikka ymmärsihän hän sen miksei.

”Niin, ei se taitaisi olla kovin viisasta”, sanoi Litefoot solmiota pidellen, vähän niin kuin ruusunnuppua kämmenellään. Olisi parempi, jos he vain unohtaisivat koko kohtaamisen kokonaan. Sen muistokin vain vahingoittaisi heidän mainettaan. Litefoot ei edes halunnut miettiä mitä tapahtuisi, jos joku yliopistossa saisi tietää hänen haaskanneen säädyllisyytensä teatteriyössä.

Herra Romeo oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hän lähde kokonaan tyhjin käsin. Parhaimmalla ensirakastajan manööverillä hän sysäsi Litefootin kynnyksen sisäpuolelle ja peitti hänet viittansa laskoksiin. Hän taivutti Litefootin järjettömän dramaattiseen suudelmaan, kuin suoraa Kesäyön unelmasta. Niin mieletön oli mielikuva ja miljöö.

”Ajatella, että se olit tosissaan sinä! Enkä tunnistanut sinua silloinkaan, kun ilmestyit vuosia myöhemmin ovelleni sen Weng-Chiangin tapauksen edellä, vaikka sekin oli ihan yhtä melodramaattinen esitys. Mitä sinä siitä naamiaisasustakin oikein kostuit?”

”Um… no, sanotaanko, että ehkä ymmärsin kirjeestäni hiukan väärin mitä tarkoitin esiintymisellä incognito”, mutisi Jago posket punoittaen. Olisihan se pitänyt ennalta arvata, että Jago kirjoittaisi niin pompöösisti, ettei hän edes itse ymmärtänyt omia kirjallisia kiekuroitaan parhaalla mahdollisella tavalla.

”Et voi olla tosissasi”, pudisteli professori Litefoot entistä enemmän päätään pidätellyn naurun tahdissa. Jagokin hymyili silmistä lähtien.

”Lisäksi minä näpistin sen varjossa lompakkosi”, hän tunnusti hekottelun lomasta.
”Sinä teit mitä?” nauroi Litefoot, eikä olisi kyennyt yrittämälläkään olemaan yhtään vihainen.

”No minähän sanoin huivisi myyneeni! Otetaan kuusipenninen vaivannäöstä ynnä muut juoksevat kulut, niin ei se nyt ihan kohtuutonta ollut… erm… vaikkakin epärehellistä tietysti. Olen kovin pahoillani professori.”

Sitten molemmat ratkesivat nauruun ja nauroivat sitten aivan katketakseen. Oli onni, ettei rouva Hudson ollut kotona paheksumassa herrain metkuja. Vuokraemännän pinnaa ei kannata ehdoin tahdoin kiristää katkeamispisteeseen.

”Vielä mitä Henry. Tiedätkö, minulla on kyseinen hörhelö vieläkin komerossani! Minäpä käyn hakemassa”, sanoi Litefoot ja siltä istumalta, kipaissen makuuhuoneen vaatekaapille, jossa ei enää ollut sinistä takkia tai muitakaan nuoruuden humputuksia. Hänhän oli nykyisin vakavastiotettava tohtorismies oikeustutkinnan palveluksessa, siis asiallinen herrasmies henkeen ja vereen.

Aivan kaikkea hän ei kuitenkaan ollut heittänyt pois.

”Miten tämä nyt menikään”, mutisi Litefoot muistellessaan vähän hienostuneempia solmua, joka aikoinaan korosti hyviä piiriteitään. Olisiko ollut itserakasta myöntää, että ehkä huivi sopi hänen harmaisiin piirteisiinsä entistä paremmin? Herra Jagon ilme oli ainakin unelmoiva.

”Kumma juttu. Kummallinenpa tosiaan. Etten sanoisi jopa hämmästyttävä”, hän höpisi silmät ihan tähtinään. Litefootista tuntui kuin yli kaksikymmentä vuotta olisi sulanut kaasuvalon kuumuudessa, höyrystynyt ja karannut katonrajan raoista taivaalle. Jagokin näytti joistakin ylimääräisistä kiloistaan ja muutamasta vähemmästä hiuksesta huolimatta samalta kuin Alhambran nouseva tähti.

”No mikä on? Aivan sama vaatekappale. En nyt vain ole pitänyt sitä sen illan jälkeen kertaakaan. Pitäisiköhän minun? Luuletko, että se sopisi minun kaltaiselleni vanhalle patologille ollenkaan?”
”Tarkoitan, että vaikka vasta sait solmittua tuon kaulaasi – ja se todella pukee sinua hyvä ystävä – niin eniten minä haluaisin riisua sen mitä pikimmiten.”

Litefoot astui lähemmäksi, sipaisi teekannua pöydän kiertäessään ja pysähtyi Jagon eteen.

”Niinkö tykkäät?” hän sanoi ja kosketti ystävänsä punaista poskea kätensä ulkosyrjällä silittäen. Jago otti käden käteensä ja suuteli sitä.

”Sininen on kaunis väri… kuten olet sinäkin, George”, hän sanoi, eikä hän olisi voinut millään sanoa sen paremmin.

FIN




« Viimeksi muokattu: 14.11.2015 22:50:28 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 336
Koska tykkään teksteistäsi kovasti, olen tässä männäkuukausina harmitellut etten juurikaan seuraa Doctor Whota ja olen siis täysin kyseisen sarjan hienommista kiemuroista kujalla. Tässäkään kaksikko ei ollut ennestään mitenkään tuttu, mutta alkuinfon (+ viiksien <3) perusteella kiinnostuin ja googlasin pikaisesti vielä vähän lisätietoa, ja eikun menoksi.

Herrojen keskinäinen dynamiikka ja erikoisalat imaisivat nopeasti mukaansa, salaa hieman nörtihkö lääkärismies ja pompöösi teatteridiiva ovat selkeästi voitokas yhdistelmä. Holmesin ja Watsonin suurena fanina huomasin kyllä peilaavani suuresti sinne suuntaan ja ajatus siitä, miten kumpikin ehkä salaa pitää itseään sinä tiimin supernerona oli hulvaton (jotenkin nauratti sekin, että olen tässä ihan lähiaikoina lukenut ficin, jossa Holmes olikin päätynyt teatterilavoille ja vangitsi jossakin Shakerspeare -tulkinnassa Watsonin huomion). Hahmot tulivat tällaiselle täydelliselle ummikollekin tutuiksi, ja vaikka yleensä vähän karsastankin kesken ficin vaihtuvaa kertojanäkökulmaa, niin tässä se pelitti täydellisesti ja auttoi nimenomaan näkemään molemmat miehet toisen silmin. Tykkäsin hahmoista sen verran, että aloin jopa harkita pitäisikö tutustua alkuperäiskuunnelmaan lähemmin.

Juoni itsehän oli myös puhdasta kultaa. Rakastan sellaisia aikamatkustuskikkailuja joissa vaikutetaan nimenomaan oman itsensä menneisyyteen ja siihen soveltuva postiloota kuulostaa kyllä sellaiselta aamumuroihinkusemisvempeleeltä ettei tosikaan. Ilmeisesti ihan kuunnelmassakin kyseinen laatikko sotkee herrojen menneisyyden, mutta olihan tässä esiintynyt käyttötarkoitus nyt huomattavasti antoisampi ja suloisempi. Ficin parhaita nauruja tarjosivat Litefootin empimiset ennen teatteriinlähtöä ja lopullinen motivaatio sinne menemiseen, tälle ainakin repesin ihan huolella:

Lainaus
Ehkä teatterissa tapaisi samanmielisempiä, intelligenttejä ystäviä? Tosin oli kovin masentavaa ajatella, että hänen sosiaalisuutensa oli niin mitätöntä, että henkilöiden tulevaisuudesta oli puututtava siihen.

Matkan varrella ihastelin taas jälleen kerran kaikkea sanailottelua ja ajankuvaan ynnä hahmojen suuhun vaivattomasti sopivaa dialogia. Voin uskoa ettei vanhahtavan brittisanaston kääntäminen suomeksi ole aina se helpoin juttu kun pitäisi pysyä uskollisena alkuperäissävylle, mutta tässä se oli tehty sillä taidolla joka kaikista muistakin teksteistäsi on jo tuttu. Jagolle etenkin oli tarjoilla hienoja teatteri-ilmaisuja ja tanssityttöslangia, ja voin vain kuvitella millaista kieli-ilottelua se hieman hämäräksi jäänyt toinen viesti oikein sisälsi.

Tämä oli erittäin viihdyttävä ja piristi ankeaa maanantaita suuresti, kiitos siitä <3
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
wishbone, aw, kiitos! Se on tosiaan vähän riskialtista kirjoittaa tällaisesta alafandomin alafandomista, joka on riittävän harvinainen kansainväliselläkin puolella ja kokeilla miten se uppoaa suomeksi. Pointsit rohkeudesta! Yritin tosissani pitää juonen sellaisena, ettei se vaadi sarjan perinpohjaista tuntemista. Eilipäivän kirjelaatikko, eli The Yesterday Box oli kuitenkin eräs mielenkiintoisimpia jippoja mitä koko sarjassa oli, joten sitä oli pakko käyttää. Jaksossa itsessään se tosiaan hiukan herramisten historiaa tosiaan sotkee, lähinnä sen takia että molemmat ovat vähän idiootteja :D Molemmat siis tavallaan pyrkivät ratkaisemaan samaa yliluonnollista keissiä 30 vuotta menneisyydessä lähettämällä itselleen kirjeitä - kun toinen keksii esim. pahisten piilopaikan minne käskeä itseään kirjeellä menemään, niin toinen samantien on silleen että hullu, ethän sinä nyt yksin pärjää ja lähettää itsensä toisen perään. Siinä piti ihan ulkopuolisen ihmisen tulla sanomaan että fakin idiootit, kun te tyypit ette tavanneet toisianne ensimmäistä kertaa kun vasta joskus 1889, ette te nyt tolla tavalla voi mennä historiaa sotkemaan xD

Mutta siis, tätä mä tarkotan sillä, että molemmat kovasti kuvittelevat olevansa hyvin hyvin fiksuja, mutta tulevat tehneeksi vähän ajattelemattomia virheitä. Eräässä jaksossa he joutuvat esiintymään Holmesina ja Watsonina ja heille tuli lähinnä kamalaa riitaa siitä kumman olisi sopivampaa esittää Holmesia. (Jago esittää, Litefoot nurisee :D)

Kiva jos dialogi miellytti! Itse asiassa, se olikin se asia minkä kanssa painiskelin todella kauan. Herra Jago alkuperäisessä tekstissä näet puhuu lähes alinomaa käyttäen pelkkiä alkusointuja, rytmittäen puhettaan enemmän tai vähemmän oikein käytetyillä sivistyssanoilla ja toistolla. Mutta suomeksi alkusointuisuus alkoi niin nopeasti kuulostaa vaka vanha Väinämöinen-setiltä, että minä siitä pitkin hampain luovuin. Ajattelin, että ehkä se sävy tulee läpi vähemmälläkin yrittämisellä? Suosittelen kuitenkin kuunnelmia itsessään. Jago on parhaimmillaan niin hauska, että saa ympäripäissäänkin turistua sellasia lauseita, mitä paremmat ei muodosta selvänäkään xD

jjb
« Viimeksi muokattu: 02.11.2015 16:44:00 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

DulzGraham

  • dar(l)ing
  • ***
  • Viestejä: 1 419
  • Magnificent Bastard
Nyt mun on aivan pakko kommentoida tätä (kommenttikampanjasta iltaa, nimeni on myöhäinen luuseri), kun tein itselleni lupauksen, etten lue sitä toista saman parivaljakon ficciä ennen kuin oon saanu turistettua tämän palautteen ulos, nggh!

Siitä olen jumalattoman kiitollinen, ettei juoni tosiaan tarvinnut fandomtuntemusta, oli kyllä sellainen pakkaus ja kuumakin vielä! Sun taito maalata henkilöhahmojen luonteet ja olemukset ja selittää kaikki tarpeeksi olennainen (kuten Eilispäivän kirjelaatikko) sellaisella selkeällä ja silti osaksi tekstiä osuvalla tavalla tekee tuntemattomien/puolituttujen fandomien lukemisesta aivan helmee.

Juoni on näppärän nerokas. Henkilökerronta pömpöösillä tapaa luonteikas ja kutkuttava. Näiden kahden suhde HENGÄSTYTTÄVÄ. Kerronta sanastoineen, juurikin dialogeineen ja sulle ominaiselle tavalle uskollisena UPEAA!

Tämä teksti tarjosi naurut, bussimatkan piristyksen, parit henkiset orgasmit ja kerran kenties jopa kiinni leikkaavan hengityksen. Uh, olisitpa valottanut kiihkeitä tapahtumia tarkemmin!

Kinuskina omenan päälle rakastuin silmittömästi (ties kuinka monennen kerran! mutta shh, tämä on salaisuus) sinuun, koska DW ja Sinä olette se pari.

Kiitos!!!
-Duzku
pannu by wolferain ♥

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
DulzGram, juu ei sillä kommentoinnilla ole mikään kiire, ehdinpähän tässä korjailla jonkun verran näppäilyvirheitä tässä  ;D Kyllä se maailma pyörii hoputtamattakin.

No, ainakin mä nyt alkuun ajattelin, että korkkaan fandomin niin että, edes yritän pitää lukijat kärryillä. Statistisesti kun laskee, niin todennäköisin lukija ei näiden herrojen alafandomia tunne. Minä kyllä halusin kovasti kirjoittaa vähän suorasukaisemmin tuosta kiihkeästä yöstä, mutta jotenkin se tuntui kokeiltuani yleisilmeeseen suhteutettuna mauttomalta. Ei huolta, kyllä minä näille miehille erootiikkaakin vielä joku päivä lapioin.

Eee, kiitos kommentistasi! Se on jännä että ihmisistä tuntuu että DW sopii mulle, en nyt kuitekaan ole paljoa fandomissa kirjoittanut. Olen silti hyvin innokas wannabewhoviani, että kyllä se tästä.

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right