Nimi: Halauspäivät
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Genre: romantiikkaa, fluffia, ystävyyttä... kaikkea sellaista ^^
Ikäraja: Sallittu //Snoop. muokkasi otsikosta pois toisen ikärajan.
Paritukset: DenNor, SuFin, PolLiet, PruHun... tosin kaikki lievänä.
Disclaimer: Hetalia ei edelleenkään ole minun. Myöskään ajatus "halauspäivistä" ei ole minun päästäni lähtöisin.
Summary: Eivätkö kaikki tahtoisi kunnon halauksen joskus?
A/N: Nämä halauspäivät eivät ole minun ideani... Ne löytyvät Facebookista^^ Minä vain kirjoitan fikkiä aiheesta... Tämä on nyt sitten pitemmän puoleinen one-shotti viidestä eri päivästä. Enemmän asiaa lopussa, lukekaa nyt vain ^^
22.11. Hug a Norwegian day!
”Norge?” Tanskan ääni kantautui jostain kauempaa herättäen Norjan ajatuksistaan, ”Norge, Norge, missä sinä olet?” Norja sulki silmänsä ja yritti vajota uudelleen siihen tyyneyteen ja rauhallisuuteen jonka keskellä hän oli ollut. Maaten siinä selällään sängyllään ja toivoen, ettei Tanska löytäisi häntä. Miten mies oli edes päässyt sisään? Norja oli aika varma, että oli lukinnut oven…
”Norge!” Tanska huudahti ja norjalainen ehti juuri ja juuri kirota huonon onnensa ja Tanskan kokonaisuudessaan, kun toinen valtio heittäytyi hänen päälleen, ”mikset vastannut? Etsin sinua joka paikasta.” Tanskalaista ei tuntunut ollenkaan haittaavan, että hän makasi juuri erittäin äkäisen ja vastaherätetyn norjalaisen päällä.
”Pois”, Norja tokaisi ja tökkäsi sormensa Tanskan kylkiluiden väliin niin, että mies irvisti ja nousi istumaan. Norjakin nousi ylös ja loi toiseen valtioon normaalia kylmemmän ilmeen. Tanska vain hymyili hänelle takaisin eikä edelleenkään välittänyt huoneen valitsevasta ilmapiiristä.
”Sinä olet niin suloinen, Norge”, Tanska lopulta totesi virnistäen lyhyen ja yksipuolisen tuijotuskilvan jälkeen. Hän kumartui taas Norjaa kohti ja sieppasi tämän syliinsä ennen kuin nuorempi valtio ehti väistää tai läimäyttää häntä.
”Mitä sinä teet…!” Norja ärähti ja yritti kiemurrella pois toisen valtion tiukasta puristuksesta. Jostain kumman syystä hänen keijunsakaan eivät näyttäneet tällä kertaa panevan Norjan halaamista pahakseen ja ne tyytyivät vain sirisemään itsekseen, kun Tanska hieraisi leuallaan nuoremman miehen hiuksia.
”Halaan sinua”, Tanska vastasi aivan kuin asia olisi maailman yksinkertaisin, ”minulla on lupa.” Norja mietti ohikiitävän hetken mielessään, että mitä ihmeen unta vanhempi valtio oli nähnyt, jos tämä kerta kuvitteli omistavansa luvan hänen halaamiseen. Sitten norjalainen kuitenkin palautti itsensä taas maanpinnalle ja ojensi toista kättään tukistaakseen vanhemman miehen hiuksia.
”Auts… Norge…”, Tanska valitti hiljaa, mutta päästi viimein kylmäilmeisen norjalaisen otteestaan, ”sehän oli vain halaus… Ja ilmainen kaiken lisäksi!” Hetken Tanska näytti lähes masentuneelta, mutta se hetki oli niin ohikiitävä, että Norja uskoi nähneensä väärin. Eihän Tanska yksinkertaisesti osannut olla surullinen tai masentunut.
”Mikä lupa?” Norja kuitenkin kysyi totisella äänellä, joka vain sai tanskalaisen virnistämään entistä leveämmin.
”Facebookissa, halaa norjalaista päivä”, hän totesi ylpeänä aivan kuin olisi keksinyt koko idean itse ja oikeastaan Norja epäilikin, että kyseessä oli vain joku Tanskan älytön ja typerä päähänpisto. Ilmeisesti Tanska tuntui huomaavan nuoremman valtion epäilyn, sillä hän nousi ylös sängyltä ja napsautti pöydällä olevan tietokoneen auki. Norja tunsi harmistuvansa hiukan nähdessään, miten tottuneesti vanhempi valtio vain käytti hänen konettaan. Tanska lainasi sitä aivan liian usein.
Odotellessaan ensin koneen käynnistymistä ja sitten Facebookin latautumista Tanska selitti omalla tyypillisellä tavallaan asioitaan Norjalle, joka taas jätti tyypilliseen tapaansa kuuntelematta. Norja olisi vain tahtonut kerrankin levätä ja ottaa rennosti koko päivän, mutta tietenkin Tanska oli juuri nyt keksinyt tunkeutua hänen luokseen jälleen kerran. Maailmassa oli yli neljä miljoona norjalaista, miksi juuri hänen täytyi saada rasittava ja mahdoton tanskalainen vaivoikseen?
”No niin, katso”, Tanska kehotti pirteänä ja kääntyi tuolillaan niin, että Norja näkisi tietokoneennäytön suoraan, ”halaa norjalaista päivä!” Norja tuijotti pitkään vaiti tekstiä ja nousi sitten ylös mennäkseen lähemmäs katsomaan ihan varmuuden vuoksi. Sitten hän tuhahti ja kääntyi poispäin.
”Ei kukaan ota tuollaista tosissaan. Tuskin kukaan edes tietää koko päivästä”, hän tokaisi kylmästi ja istahti takaisin sängyilleen. Jos hän vain sulkisi silmänsä ja yrittäisi nukahtaa, menisikö Tanska pois? Ei se kyllä ennenkään ollut niin toiminut, mutta ainahan sai toivoa.
”Monikin ottaa…”, Tanska naureskeli ja Norja kuuli hänen naputtelevan hetken tietokoneen kanssa, ”minä kerroin tästä kaikille. He odottavat innolla, että saavat halata sinua tänään ja…”
”Mitä?” Norja räväytti silmänsä auki.
”Niin, minä lähetin kaikille linkin”, Tanska vastasi kuulostaen erittäin tyytyväiseltä, ”enhän minä anna kenenkään unohtaa rakkaan Norgen tärkeää päivää.” Norja tuijotti häntä hetken aivan uudella murhaavalla tavalla ja oli jo sanomassa jotain, mutta päätti sitten jättää sen tekemättä. Hän ei ollenkaan sillä tuulella, että jaksaisi alkaa väitellä Tanskan kanssa. Häntä väsytti ja hän tunsi itsensä jostain syystä petetyksi.
”Norge? Mitä nyt?” vanhempi valtio kysyi hiukan huolestuneella äänellä, kun Norja vain käänsi katseensa mitään sanomatta poispäin ja kiemurteli sitten peittonsa alle. Hän tunsi itsensä hiukan lapselliseksi tehdessään niin, mutta hän ei vain keksinyt mitään muuta.
”Mene pois”, Norja ärähti vastaukseksi ja hetken oli aivan hiljaista. Kylmäluonteinen pohjoisen valtio ajatteli jo jääneensä lopultakin taas yksin, kumma kyllä siitä ajatuksesta tuli myös hitusen tyhjä olo, mutta sitten sänky narahti hiukan Tanska kumartuessa norjalaisen viereen.
”Norge”, mies sanoi epänormaalin hiljaisella äänellä, ”mikä sinulle tuli? Teinkö minä taas jotain väärin? Anteeksi, Norge. Älä ole minulle vihainen…” Tanska kuulosti onnettomalta ja Norja harkitsi jo avaavansa silmänsä, mutta sitten hän pitikin ne tiukasti kiinni ja kieltäytyi vilkaisemasta toisen valtion ilmettä. Jos hän odottaisi tarpeeksi kauan, tanskalainen kyllästyisi lopulta ja jättäisi hänet rauhaan. Tanskaa ei kuitenkaan ollut varustettu kovin pitkällä kärsivällisyydellä ja hän lähtisi pian etsimään jotain muuta tekemistä jättäen Norjan pohtimaan yksin kurjaksi muuttunutta olotilaansa.
Hetki kuitenkin piteni koko ajan ja Norja ei aistinut yhtään normaalia kärsimättömyyttä Tanskan suunnalta. Pelkästään rauhallista ja odottavaa hengitystä, joka peittyi vain hetkeksi kankaan kahinaan, kun Tanska ojensi kätensä ja nosti Norjan päätä peittävää peittoa.
”Anteeksi, Norge… Anteeksi kaikki…”, mies kuiskasi ja Norja hätkähti hiukan kuullessaan surumielisyyden toisen valtion äänestä, ”minä halusin tehdä sinut iloiseksi… Anteeksi, olen typerys… Minun olisi pitänyt tietää, että sinä et pitäisi siitä.” Nyt Norja ei enää pystynyt estämään uteliaisuuttaan ja hän raotti toista silmäänsä ihan vain nähdäkseen Tanskan ilmeen. Vanhempi valtio näytti todellakin onnettomalta ja huulilla karehti vain hyvin pieni hymy, joka ei yltänyt lähellekään silmiä. Norja ei voinut itselleen mitään, mutta hän tunsi jollain tapaa heltyvänsä sen ilmeen edessä.
”Minä en aio mennä ulos tänään”, hän tokaisi kätkeäkseen äkilliset myötämieliset tunteensa Tanskaa kohtaan. Ehkä tanskalainen kuitenkin jotenkin aisti ne tai sitten hän vain ymmärsi saaneensa anteeksi, koska Norja ylipäätään vastasi hänelle, sillä hän hymyili hiukan enemmän.
”Ei sinun tietenkään tarvitse, jos et tahdo, Norge”, Tanska vastasi oudon hellällä äänellä ja kierähti sitten mahalleen Norjan viereen, ”minä olen täällä ja pidän sinulle seuraan. Eikö olekin hyvä idea!” Norja oli jo vastaamassa normaaliin tyylin haukkumalla tanskalaisen typerykseksi, mutta jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä hän piti suunsa kiinni. Tanska hivuttautui varovasti lähemmäs häntä ja kietoi käsivartensa nuoremman valtion ympärille.
”Minä pidän huolen, että kukaan ei halaa sinua… Minua lisäkseni”, tanskalaisen kuiskasi Norjan korvaan ja sipaisi sormillaan hänen vaaleita hiuksiaan. Nuorempi mies ei liikahtanut. Hän vain antoi Tanskan koskettaa itseään ja kuunteli tämän sydämen sykettä.
”Typerys…”, Norja vastasi hiljaa ja Tanska naurahti hänelle.
Oikeastaan tässä oli hyvä olla.
24.11. Hug a Swede day!
Kyllähän he kaikki tiesivät siitä päivästä ja totta kai olisi ollut ystävällistä halata, mutta… Ruotsi ei tuntunut olevan samaa mieltä. Berwald oli muutenkin niitä henkilöitä, joita kukaan ei lähestynyt hermostumatta. Ehkä muut Pohjoismaat olivat ainoita, joita ei näyttänyt ollenkaan haittaavan että yksi heistä näytti vihaiselta melkein koko ajan. Norja ja Islanti eivät välittäneet, Suomi oli jo tottunut ja Tanska ei luultavasti edes huomannut Ruotsin ankaria ilmeitä. Ja tänään kyseinen Pohjoismaa näytti entistäkin ärtyneemmältä eikä kukaan ollut vielä uskaltautunut halaamaan häntä Suomen ja Tanskan lisäksi. Tosin Tanskan halaaminen oli näyttänyt enemmänkin murhayritykseltä kuin kunnon halaukselta, joten muutamat tietyt valtiot kiistelivät vielä Ruotsin selän takana, että oliko hän nyt saanut siis kaksi vai vain yhden halauksen.
”Um… Olen jo vähän aikaa ihmetellyt yhtä asiaa”, Suomi keskeytti kevyenä puheensorinana käydyn neuvotteluntapaisen, ”miksi te kaikki käyttäydytte tänään oudosti…? Siis normaalia oudommin tarkoitan.” Eivät muut valtiot yleensäkään olleet kovin innokkaasti tunkemassa Pohjoismaiden pöytään, mutta nyt näytti siltä kuin kaikki olisivat suorastaan vältelleet heitä. Tämä seikka sai Tino huolestumaan ja epäilemään jonkin olevan pahemmin vialla. Eikä hänen huoltaan yhtään lieventänyt se, että kunnollisen vastauksen sijaan muuta valtiot alkoivat väitellä keskenään vaimealla äänellä jostain. Suomi seurasi heitä tarkkaavaisena sinisillä silmillään ja hymyili helpottuneena, kun lopulta Pohjois-Italia työnnettiin joukosta häntä kohti. Veneziano näytti säikähtäneeltä, mutta hän kuitenkin käveli Suomen vierelle.
”Tästä päivästä…”, Pohjois-Italia aloitti vaimealla äänellä, jonka vain Tino kuuli, ”minä… Me tahtoisimme halata häntä, mutta…” Suomi hymyili ja huokaisi kevyesti tajutessaan, mikä muita oli vaivannut koko päivän.
”Ymmärrän kyllä”, hän vastasi, ”Su-san on joskus… hieman pelottava.” Tino tiesi tunteen hyvin. Olihan hän itsekin ajatellut kauan sitten kauhulla ajatusta elämisestä Ruotsin kanssa.
”Niin…”, Italia vastasi ja vilkaisi säikähtäneenä Ruotsia, joka parhaillaan tuijotti heitä.
”Hän on kuitenkin todella ystävällinen ja kiltti”, Suomi jatkoi, ”ja hän varmasti pitää teistä kaikista, joten voitte ihan hyvin halata häntä tänään.” Veneziano näytti entistäkin pelästyneemmältä sen ajatuksen vuoksia ja hän pudisti päätään nopeasti.
”Um… Me ajattelimme, että sinä voisit halata häntä”, italialainen vastasi, ”aivan kuin kaikkien puolesta! Sitten hänelle tulee varmasti parempi mieli ja meitä ei harmittaisi niin paljoa, koska halaukset ovat kuitenkin kivoja ja…” Tino naurahti ja nyökkäsi hymyillen.
”Totta kai”, hän vastasi, ”loistava idea. Ketkä kaikki haluaisivat, että minä halaan Su-sania heidän puolestaan?” Pohjois-Italia luetteli nopeasti kaikkien niiden valtioiden nimet, jotka olivat lähettäneet hänet viemään tätä viestiä Suomelle. Sitten Tino nyökkäsi ja iski silmäänsä heitä katselevalle joukolle merkiksi siitä että oli ymmärtänyt tehtävänsä.
”Su-san?” Ruotsi nosti nopeasti katseensa papereista, joita oli alkanut selailla. Tino oli tullut aivan hänen vierelleen ja katsoi nyt vanhempaa miestä kevyt hymy huulillaan. Ruotsi oli jo kysymässä häneltä, mitä asiaa hänellä oli, mutta sitten Suomi kumartui alemmas ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Berwald jähmettyi hämmästyneenä ja tunsi punastuvansa.
”Tämä on Italialta”, Tino sanoi omalla pirteällä äänellään halatessaan ruotsalaista, ”ja tämä Unkarilta, Belgialta, Espanjalta…” Ruotsi lakkasi jossain välissä kuuntelemasta nimilistaa. Hän vain kietoi omat käsivartensa tiukasti suomalaisen ympärille ja tunsi itsensä erittäin onnekkaaksi, koska juuri Suomi halasi häntä kaikkien maailman valtioiden puolesta.
25.11. Hug a Polish day!
”Tämä on niinku oikeasti minun päiväni”, Puola puheli itsekseen ja pyöri ympäri asuntoaan kuin pieni puolalainen pyörremyrsky, ”tämän täytyy olla niinku tosi paras päivä kaikista päivistä. Tai ainakin ihan melkein.” Puola oli tehnyt poikkeuksen normaaliin rytmiinsä ja herännyt aikaisin aamulla ennen auringon nousua. Tai oikeasti hän ei ollut edes nukkunut koko yönä vaan käyttänyt kaiken ajan tämän päivän suunnitteluun. Hän oli noussut ylös vasta, kun ajatteli että voisi jo soittaa Liettualle.
”Hei, Liet!” Puola toivotti, kun hänen ystävänsä viimein vastasi puhelimeen, ”mikä sinulla niinku kesti? Luulin jo, että olet niinku hylännyt minut tai jotain.”
”Minä olin nukkumassa…”, Liettua vastasi unisesti ja haukotteli puhelimeen, ”kello on tuskin viittä. Onko jokin hätänä?”
”No ei mikään”, Puola vastasi kepeästi, ”mutta minä niinku tarvitsen tosi kovasti apuasi yhdessä tosi vaikeassa asiassa.” Puhelimen toisessa päässä oli hetken aivan hiljaista ja Puola ehti jo ajatella Liettuan nukahtaneen uudelleen. Sitten mies kuitenkin vastasi.
”Missä asiassa?” hän kysyi kuulostaen yhä uniselta.
”Hei kiitos, Liet!” Puola huudahti ilahtuneena ja tanssahteli hetken paikallaan olohuoneessaan, ”minä tiesin, että sinä auttaisit! Siis, pitäisikö minun pukea tänään se uusi puku vai niinku joku niistä vanhoista? Minä niinku todella rakastan sitä uutta, mutta onko se vähä liian hieno? Minä tahdon jotain sellaista päälleni, missä minä näytän niinku tosi halattavalta.” Liettualta meni hetki suodattaa kaikki kuulemansa oikeiksi faktoiksi.
”Miksi sinä tahdot näyttää halattavalta?” hän lopulta kysyi ja mietti, oliko Puola taas juonut liikaa vahvaa kahvia heti aamusta. Olisi pitänyt kieltää Unkaria antamasta sitä hänelle.
”No siksi tietenkin, että tämä on minun halaamispäiväni!” vaaleahiuksinen valtio vastasi ja naputteli samalla alahuultaan sormellaan, ”et kai sinä vaan ole niinku unohtanut sitä, Liet?” Puolan ääni kuulosti hiukan pelokkaalta ja Liettua huomasi hymyilevänsä ystävälleen huolimatta siitä, että tämä oli herättänyt hänet aamuyöstä vain kysyäkseen pukeutumisvinkkejä.
”En tietenkään”, hän vastasi päätään pudistaen, ”halaan sinua heti ensimmäiseksi, kun näemme tänään.” Puolan huulille nousi hymy hänen kuullessa Liettuan lupauksen.
”Hyvä! Sinä olet paras, Liet”, hän kehui ja siirtyi sitten miettimään seuraavaa ongelmaansa, ”minä niinku voin sitten tarvita apuasi lisää. Meidän pitää niinku siepata pari halattavaa ja sellaista.” Liettua oli taas hetken hiljaa.
”Lenkija”, hän aloitti varovasti, ”oletko sinä nyt ymmärtänyt tämän halaamisidean vähän väärin?”
”No en tietenkään, Liet”, Puola vastasi, ”me tarvitaan vain niinku joku suunnitelma siltä varalta, että joku ei niinku tahdo halata minua, vaikka en kyllä käsitä miten sellainen olisi niinku edes mahdollista!” Puola oli kuulevinaan Liettuan huokaisevan syvään puhelimen toisessa päässä, mutta ääni oli niin hiljainen että hän ajatteli vain kuvitelleensa sen. Liettua myös mumisi jotain itsekseen ennen kuin vastasi taas.
”Eivätköhän kaikki tahdo halata sinua”, hän sanoi ja Puola hymyili vielä hiukan enemmän samalla kun ryntäsi makuuhuoneeseensa penkomaan vaatekaappia.
”Sinä olet niinku tosi ihana ihminen”, hän sanoi puhelimeen, ”hei, tule tänne käymään niin saat niinku päivän ensimmäisen halin.” Sitten hän sulki puhelimen ilman sen suurempia seremonioita keskittyäkseen vaatteiden tutkimiseen kaksin käsin.
Liettuan ja Puolan maita erottavan rajan toisella puolella Liettua istui sängyllään ja tuijotti puhelintaan, jonka kello näytti aivan liian vähän. Sitten hän haukotteli ja vilkaisi kaipaavasti tyynyään, vaikka hyvin tiesi ettei saisi enää unta edes yrittämällä.
”Sama kai mennä katsomaan, että Lenkija muistaa syödä jotain aamupalaksi…”, Liettua mutisi noustessaan vuoteeltaan. Sanoistaan huolimatta hän kuitenkin hymyili ajatellessaan yli-innostunutta ystäväänsä.
1.12. Hug a Finn day! (… ja Hug a Dane day!)
”Danmark”, Norja aloitti vakavalla äänellä ja katsoi vanhinta Pohjoismaata epäilevästi, ”tietääkö Finland tästä?” Tanska ei vastannut heti, hän oli liian kiireinen ojennellessaan jonotusnumeroita muille, mutta hän nyökkäsi ja virnisti Norjalle pikaisesti. Eräästä tietystä syystä myöntävä vastaus ei kuitenkaan vakuuttanut norjalaista täysin. Ehkä siksi, että hän ei uskonut Tinon haluavan kaupan kohteeksi tai sitten ihan vain siksi että Norja ei yleensäkään ollut ensimmäisenä luottamassa Tanskaan.
Norjalainen silmäili tavaroita, joita Tanska oli kasannut käytävän varteen kyhäämälleen pöydälle. Jos Norjan olisi jotain sanottava tanskalaisen ansioksi, niin ainakin tämä mielikuvitus näytti olevan ehtymätön. Nytkin hän oli onnistunut keksimään niin paljon erilaisia keinoja saada hyötyä tästä päivästä. Kukapa muka ei olisi halunnut halata Suomea? Ja ilmeisesti aika monet tahtoivat saada myös tästä päivästä muistoksi mukin, kynän tai jotain muuta sellaista. Norjalla ei ollut mitään tietoa, että millaisen mainoskampanjan tanskalainen oli tästä asiasta pitänyt, mutta ilmeisesti sitä ei ollut näytetty Norjalle. Hänen kun ei ollenkaan tehnyt mieli ostaa Tanskalta yhtään mitään tai pyytää jonotusnumeroa.
”Etkö haluaisi jotain, Norge?” Tanska kysyi aivan kuin olisi arvannut toisen valtion mietteet, ”saat tietenkin puoleen hintaan, min kær….”
”Ei kiitos”, Norja vastasi, ”jo toisen kerran: tietääkö Finland tästä?” Muut valtiot olivat kadonneet hetkeksi, joten Tanska ei voinut enää käyttää kiirettä tekosyynä vastaamatta jättämiseen. Hän siis vain loihti kasvoilleen leveimmän hymynsä, jolla ei tosin ollut normaalistikkaan mitään vaikutusta kylmäluonteiseen norjalaiseen.
”Tavallaan…”, Tanska lopulta sanoi, ”minä kerroin hänelle, ihan tosi!” Norja kohotti hiukan toista kulmaansa.
”Ja hän vastasi…?”
”Onko sillä oikeasti väliä?” Tanska vielä yritti, ”hei, eikö kaikki valtiot tarvitse silloin tällöin pientä lisätuloa? Ja tämä on paljon parempi kuin se edellinen suunnitelma ruotsalaisen pankin ryöstämisestä.”
”Milloin sinä sellaista olet suunnitellut?” Norja ehti jo kysyä ennen kuin tajusi tanskalaisen yrittävän saada hänet sivupolulle, ”ei, älä vastaakaan. En tahdo tietää. Kerro vain, mitä Finland sanoi. Nå.” Tanska otti kasvoilleen murjottavan ilmeen ja katsoi hetken Norjan jäänkylmiä silmiä ennen kuin lopulta vastasi.
”Hän sanoi ei…”, tanskalainen myönsi, ”ajattele Norge, Minä ja Finland olemme parhaita kavereita, mutta silti hän kieltäytyi! Jotkut ihmiset ovat sitten itsekkäitä…” Norja tuhahti ääneen ja pyöräytti silmiään.
”Sinä olet mahdoton…”, hän sanoi ääneen ja Tanska virnisti.
”Tak, Norge. Minäkin pidän sinusta”, hän sanoi, ”Sverige muuten huijaa. Hän ei ole kertaakaan hakenut jonotusnumeroa ja silti hän on halannut Finlandia enemmän kuin muut yhteensä.” Tanska onnistui jopa kuulostamaan aivan siltä kuin Ruotsin käytös olisi ollut henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Norja tosin pystyi jo silkalla kokemuksella sanomaan, että vaikka Tanska kuinka kokisi Suomen halaamisen epäreiluksi, Ruotsi tekisi sitä kuitenkin ilman vanhimman Pohjoismaan lupaa.
”Voisinkohan haastaa hänet oikeuteen liiketoiminnan vaarantamisesta?” Tanska tuumi ääneen ja sai Norjan taas huokaisemaan tuskastuneena.
”Miksi sinä edes olet niin kiinnostunut tästä?” norjalainen kysyi ja vilkaisi taas ohimennen Tanskan myyntipöytää, ”tänään on myös sinun halaamispäiväsi.” Norja ehti tuskin sanoa lausettaan loppuun, kun Tanskan kasvoille oli jo levinnyt onnellinen hymy ja tämä syöksyi lähemmäs käsivarret ojossa.
”Norge, min eneste kærlighed, sinä muistit!” norjalainen ei ehtinyt edes ajatella väistämistä, kun Tanska oli jo rutistanut hänet syliinsä, ”sinä teet minut niin onnelliseksi, Norge.” Norja pyöräytti silmiään, mutta rentoutui kuitenkin ja nosti kätensä toisen valtion vyötärölle. Tanska oli alkanut kuiskia rakkauttaan hänen korvaansa, joten ilmeisesti mies ei aikonut päästää vähään aikaan irti hänestä. Norja muisti vielä reilun viikon takaisen päivän ja hän pudisti päätään itsekseen, muttei ajanut Tanskaa pois. Olihan Norjan mahdoton tanskalainenkin halauksensa ansainnut.
21.5. Hug a Prussian day!
Preussi oli maleksinut itsekseen ympäriinsä kaupungilla jo puolipäivää ja hän alkoi olla jo perin pohjin kyllästynyt. Ennen vanhaan hän olisi kierrellyt pitkin maita ja mantuja, neuvotellut johtajiensa kanssa ja kahakoinut sekä solminut liittolaisuuksia muiden kanssa. Mutta se ei ollut sellaista enää. Nykyään Preussi keskittyi vain kuluttamaan päiviään ja hänen veljensä sai hoitaa vakavammat asiat.
Valkohiuksinen mies alkoi olla jo sitä mieltä, että hän oli kävellyt tarpeeksi, muttei hän tahtonut vielä mennä kotiin notkumaan ja oli aivan liian aikaista lähteä etsimään seuraa baarista. Sitä paitsi Espanja, Ranska ja kaikki muut olivat kiireisiä jossain eikä kukaan olisi ehtinyt tulla Preussin seuraksi. Yksinolossa ei ollut mitään vikaa, mutta yksin juominen kuulosti jo säälittävältä eikä hänellä oikeastaan ollut edes intoa siihen.
”Konekin on vielä rikki…”, Preussi mutisi pienelle keltaiselle linnulleen ja istahti puistonpenkille, ”Westen sanoi, ettei korjaa sitä ennen kuin minä olen oppinut jotain. Mitä ihmettä rikkoontuneesta tietokoneesta muka voisi oppia? Enhän minä tahallani sitä tehnyt!” Muutamat ohikulkijat vilkaisivat hiukan epäillen kalpeaa miestä, mutta eivät kuitenkaan viitsineet häiritä häntä. Preussin lintu vastasi vaimeasti piipittäen ja mies silitti sitä hellästi sormellaan.
”Kaikilla on jotain muuta tekemistä”, Preussi jatkoi ja ojensi jalkansa suoraksi eteensä samalla kun katseli kesäistä puistoa mietteissään. Muiden seurassa ex-valtio oli yleensä se joka oli eniten äänessä, mutta yksin ollessaan hänkin osasi olla hiljaa.
”Poroszország! Szia”, naisen ääni huudahti yllättäen aivan Preussin korvanjuuressa saaden miehen hätkähtämään, ”unelmoitko paremmasta huomisesta vai oletko vain laiskistunut niin paljon, ettet enää edes huomaa minua?”
”Ungarn”, Preussi tervehti ja peitti äkillisen yllättymisensä, ”minä en tehnyt sitä! En tehnyt, vaikka muut sanoisivat mitä…. Se oli Österreichin vika!” Unkari katsoi häntä hetken ja kiipesi sitten penkin selkänojan ylitse istumaan hänen viereensä.
”Rauha maassa, poika. Paistinpannukaan ei ole mukana”, hän rauhoitteli ja näytti tyhjiä käsiään, ”vaikka tahtoisin kyllä kuulla vähän lisää siitä, mitä sinä et ole tehnyt.” Preussi nielaisi ja pudisti päätään nopeasti.
”Ei se ole mitään tärkeä”, hän vastasi nopeasti ja vaihtoi aihetta, ”mitä sinä teet täällä?” Unkari katseli hetken puistoa kasvoillaan hiukan samanlainen ilme kuin Preussilla oli ollut ennen kuin nainen oli yllättänyt hänet.
”En mitään oikeastaan”, hän vastasi sujuvasti kepeällä äänellä, ”satuin vain kävelemään ohi ja huomasin sinut… Ei olla aikoihin puhuttu kunnolla.” Preussi vilkaisi naisvaltiota, joka oli ristinyt kädet syliinsä ja näperteli sormiaan. Oli kulunut jo paljon vuosia siitä kun Unkari oli ollut soturi niin kuin Preussikin, mutta jokin naisessa oli kuitenkin säilynyt edelleen niistä ajoista. Ainakaan hän ei koskaan epäröinyt käyttää paistinpannuaan niitä onnettomia vastaan, jotka olivat erehtyneet tekemään jonkin virheen hänen kanssaan.
”Sinä et ole juuri puhunut minulle sen jälkeen, kun menit naimisiin sen tyypin kanssa”, Preussi sanoi vahingossa ajatuksensa ääneen ja irvisti hiukan tajuttuaan sen, ”tai siis… Enhän minä mitään seuraa kaipaakaan. Kukaan ei ole tarpeeksi mahtava minulle.” Unkari käänsi katseensa häneen ja vihreät silmät välähtivät nopeasti ymmärryksestä.
”Niinpä….”, nainen totesi, ”no, mitä kuuluu?” Preussi joutui hetken miettimään vastausta ihan vain se takia, että tilanne alkoi olla jo liian epänormaalilla alueella.
”Mahtavaa”, hän lopulta sanoi ja nosti huulilleen virnistyksen ennen kuin katsoi Unkaria, ”minähän olen aina paras! Ei minulla edes voi mennä muuten kuin hyvin… Entä sinä?” Unkari nyökkäsi ja hymyili kevyesti.
”Ihan okei”, hän totesi, ”EU ja kaikki muu teettää töitä, mutta kyllä minä pärjään.”
”Totta kai pärjäät, sinä olet sinä”, Preussi totesi sanoen jo toisen kerran lyhyen keskustelun aikana ajatuksensa vahingossa ääneen. Tällä kerta hän ei ehtinyt edes korjata itseään, kun Unkari jo vastasi.
”Köszi”, Unkari sanoi ja naurahti saaden Preussin kääntämään katseensa hämillään, ”tiedätkö muuten, mikä päivä tänään on?”
”Lauantai”, mies vastasi, ”jos sinulla oli joku juhlapäivä, niin minä olen unohtanut sen.” Preussi ei ollut aina ihan varma naisten mietteistä, mutta Unkarin kanssa oli varmaankin parempi tunnustaa heti. Jostain syystä naisvaltio ei kuitenkaan näyttänyt suuttuvan tai edes ärtyvän. Hän vain hymyili hiukan enemmän ja onnistui sotkemaan osan Preussin ajatuksista.
”Nem, ei minun päiväni”, Unkari selitti, ”tänään on sinun päiväsi. Halaa preussilaista päivä.” Nyt Preussi ei edes yrittänyt peittää hämmästystään. Hän vain tuijotti naista yrittäen keksiä kuumeisesti jotain sanottavaa, jotain järkevää vielä mieluiten.
”Ai…”, oli ainoa, mitä Preussi sai itsestään ulos.
”Saanko halata sinua?” Unkari kysyi ja kumartui hiukan lähemmäs.
”J-ja… Ei paistinpannua?” Preussi oli salaa iloinen, ettei täällä ollut muita kuin he kaksi. Häneltä olisi mennyt maine ja Ranska ja Espanja varsinkin olisivat kuittailleet hänen repliikeistään koko loppu maailmanhistorian.
”Ei paistinpannua”, Unkari lupasi nauraen ja laski jo toisen kätensä miehen olalle.
”Ja… ”, Preussi myönsi, ”ehkä yksi halaus…” Unkari nauroi taas ja siitä yhdestä halauksesta tuli hiukan normaalia pitempi.
A/N: sellainen juttu tällä kertaa^^
Puolan puhetapa tappaa minut.
DenNoria oli paljon... (noku Tanskalla on sama päivä kuin Suomella)
Vilkaiskaa facebookista nuo halauspäivät, niitä on melkein joka kansakunnalle ja minä olen aivan ihastunut niihin~ En vain keksinyt ihan jokaisesta kirjoitettavaa ja viisihän on jo ihan tarpeeksi ^^
Kommentteja? Tämä ei ollut kovin erikoinen juttu, mutta tällaisen nyt tein, toivottavasti joku edes tykkäsi ^^
Pieni sanasto:
Lenkija = Puola liettuaksi
Tak = kiitos
Min eneste kærlighed = minun ainoa rakkauteni
Poroszország = Preussi unkariksi (btw, minä olen aina tykännyt unkarilaisten tavasta nimetä valtioita^^)
Szia = hei / terve
Ungarn = Unkari saksaksi
Österreich = Itävalta saksaksi
Köszi = kiitti
Nem = ei
