Kirjoittaja:Hömöpöllö
Ikäraja:K11
Beta: Ei oo
Varoitukset: lievää seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa
Generet draama, femme ja yksipuolinen romance
Vastuunvapaus: Tarina maailmoineen ja hahmoineen on minun, ei kopsata!
A/N: Kesäetydejen
ylijäämäisnpismuru. Tää on tämmöinen pikakirjoitus, laadusta tms en tiedä, mutta toivottavasti nauttitte
Miira levitteli pikkuriikkisiä kristalleja kankaalla valiten pinsetteihinsä lähes pölyhiukkasen hienoja paloja lajitellen niitä pieniin lasipurkkeihin värin mukaan. Hän tarvitsisi turkooseja ja vaaleansinisiä Wididan puvun miehustaan ja olkaimiin. Siitä tulisi kaunis hääpuku. Widida tosin oli itse valittanut puvun olevan kyynelten värinen ja surullinen, mutta vaikka puku olisi pinkki kultaisilla kukilla, niin se olisi silti Wididan mielestä surullinen.
"Miira?" kuului mietiskelevä ääni tytön takaa.
Miira laittoi viimeisimmän hippusen purkkiinsa ja nosti suurentavan linssin toiselta silmältään kääntyessään ympäri. Widida istui huoneen ikkunasyvennyksen penkillä lasiin nojaten, pää oli epämukavassa asennossa kun tyttö oli vääntäytynyt katsomaan ylöspäin, ulos ikkunoista.
"Mitä on mielessä?" Miira kysyi ja alkoi keikkua tuolilla. Hän kyllä tiesi mitä se oli, joko jotakin häistä, rakkaudesta, onnesta tai vapaudesta. Kaikki tähän astiset kysymykset olivat saaneet Miiran kiristelemään hampaitaan, sillä ne todistivat Wididan olevan häkkilintu joka näki ulos vain kauniilla säällä. Myrskyt ja pedot olivat hänelle satujen pelottelua.
"Miltä se tuntuu, seurustella ja löytää se oikea?" Widida huokaisi.
Miira pyöräytti silmiään:"Siitä oikeasta en tiedä, mutta seurustelu on välillä ihan mukavaa, jos sille on aikaa. Kädestä pitämistä tai vain lähellä olemista, mutta joskus sekin huuma loppuu ja siitä tulee väkinäistä."
"Eikö kukaan sano mitään?"
"Vanhemmilla on aina sanomista, mutta kyllä muutkin alkavat puhua jos kumppanilla on huono maine tai hän ei ole... Samaa tasoa", siis saman arvoisia rahassa mitattuna, tosin harvoin työläistytön ja aatelispojan suhteesta tuli muuta kuin häpeää ja äpäriä, toisin päin vain häpeää, verta ja kyyneliä.
Widida ei ollut katsonut Miiraan sen jälkeen kun Miira oli tullut hänen huoneeseensa tuon pyynnöstä, istunut vain ikkunalla ja antanut Miiran tehdä työtään. Nyt tyttö suuntasi katseensa epävarmana lattiaan ja aukoi suutaan, lopulta kuului kuiskaus:"Entä... Olen kuullut että työläisissä on myös mies- ja naispareja. Miksi he saavat olla rauhassa ja rakastaa?"
Miira ei ollut odottanut tuollaista kysymystä, mutta se oli totta. Työläiset saivat valita kumppaninsa suht vapaasti, toisin kuin aateliset joille lisääntyminen, levittäytyminen ja vahvistuminen oli tunteita tärkeämpää. Miira ei kuitenkaan vastannut niin:"Te järjestätte meille niin paljon töitä, että emme ehdi juoruta tai edes ajatella muiden asioita kuin omiamme."
Widida katsoi Miiraa hajamielisesti ja sanoi:"Niin, teidän elämänne on niin täynnä sisältöä."
Vaikka Widida oli Miiralle rakas ystvä, tuollaiset kommentit saivat hänet tuntemaan halua läimäsitä aatelisneitoa poskelle. Lujaa.
Mutta hän rauhoitti itseään yrittämällä ymmärtää tytön surua, kahden viikon kuluttua olisivat häät ja hän muuttaisi sulhasensa sukuun, täysin tuntemattomien ihmisten keskelle vailla mitään tuttua. Pieni työväen romantisointi lieni normaali ajatus, ajatus siitä millaista olisi elää toisenlaista elämää.
Kaksi viikkoa myöhemminMikään ei ollut vaikeampaa kuin kahden 3-vuotiaan pojan pukeminen epämukaviin vaatteisiin ja saada ne vielä pysymään niissä. Pienenä lisänä Miira joutui kaitsemaan, etteivät Wididan pikkusiskot kajoaisi hääkoruihin ja veljet tappaisi toisiaan neuloilla. Hänen atelijeestaan oli tullut yksi hullunmylly kun emäntä oli oman pukeutumisensa jälkeen lukinnut kahdeksan muuta lastaan Miiran hoteisiin. Lapsista Miiran kankailla ja neuloilla täytetty huone oli kiinnostava, mutta samalla siellä tehdyt vaatteet ikävystyttäviä ja ahdistavia.
Miira ei ihmetellyt, sillä emännän jotkut kangasvalinnat ahdistivat häntäkin.
Lopulta kun hän sai solmittua kengät sätkiviin jalkoihin, jotka vaativat päästä juoksemaan:"Nyt, Arigpeo, jos nämä kengät eivät pysy jalassa emäntä laittaa sinut pannuhuoneeseen ja emmehän me sitä halua. Eikö?"
Pikkupoika nyökkäsi pelokkaasti ja Miira nosti hänet pois tuolilta, vielä oli paljon tekemistä.
"Tytöt, nyt maalataan juhlatatuoinnit, kuka on ensin?" Miira hihkaisi, poikien tatuoinnit tulivat vain kasvoihin, joten hän tekisi ne ennen lähtöä. Kun hän oli juuri aloittamassa valkoisten kuvioiden tekemisen, oveen koputettiin ja odottamatta kutsua emäntä astui sisään. Nainen oli kaunis ja arvokas kuin mustekristallinen patsas, mutta myös yhtä kylmä.
Kaikki jähmettyivät hiljaa paikoilleen aina kun emäntä oli lähellä, Miira ei tosin tiennyt miksi sillä emäntä ei koskaan ollut tehnyt mitään pahaa. Paitsi lukinnut lapsiaan pannuhuoneeseen ja jättänyt työläisiä ilman suosituksia, tai vain saanut heidät katomaan. Nämä olivat normaaleja aatelisten toimia, mutta emännän kylmyys sai ne vaikuttamaan tavallistakin karummilta.
Miira eikä kukaan muukaan tervehtinyt emäntää, odottivat vain. Emäntä katsoi huonetta hitaasti ja lopulta kohdisti pistävän katseensa Miiraan:"Missä Wididazherlda on?"
Vaikka Miira ei yleensä pelännyt katsoa ylhäisöä silmiin niin nyt hän tuijotti pitelemäänsä ihomaalipurkkia ja siinä olevaa sivellintä.
"En tiedä, arvon rouva. Hänen täytyisi tulla pian, jotta saan hänet puettua ja maalattua."
Emäntä nyökkäsi hiukan ja kohdistu katseensa nyt tuolissa istuvaan tyttön:"Qwuarfire, sanoit nähneesi sisaresi puutarhasa, kun hain sinut sieltä tonkimasta."
"Olin istuttamassa, arvon äiti", tyttö, jota Miira kutsui Warfireksi, salli itsellensä hetken uhman, mutta jatkoi pian kuten hänen äitinsä halusi," hän harhaili ympäriinsä hermostuneesti, lopulta hän katsoi punapajujen taakse, enkä nähnyt häntä sen jälkeen."
Miira tunsi kuinka kylmät silmät taas tarkkailivat häntä:"Hae hänet ja laita valmiiksi, aikaa on tunti. Sok hoitaa lapset."
Miira odotti emännän poistuvan huoneesta ennen kuin itse lähtisi ulos etsimään karannutta morsianta, hän kuitenkin järkyttyi kun lähes törmäsi emäntään, joka oli jäänyt odottamaan häntä. Hän aikoi astua pari askelta taaksepäin, mutta emäntä tarttui häntä hiuksista ja taivutti tytön päätä. Miiran oli pakko katsoa emäntää silmiin. Hän kuitenkin sulki automaattisesti silmänsä kunnes kuuli käskyn:"Katso minua,"Miira katsoi emännän sinisiin silmiin peloissaan",Jos pilaat tyttäreni liiton pidän huolen siitä, että etuoikeutettu "työläisen" elämäsi vaihtuu sellaiseksi helvetiksi, jota et osaa kuvitella."
"Yritän löytää hänet."
"En tarkoita vain sitä, vaan haluan että pyyhit myös hänen typerät harhansa sinusta. Hänellä ei ole sellaisiin varaa ennen kuin on saanut vakaan aseman."
Miira muisti mitä Widida oli kysynyt häneltä viikkoja sitten:"Hän ei ole sellainen. Hän ei vain tunne muita kuin minut."
"Voi, tietäisin kyllä jos hän olisi
sellainen. Tärkeintä ei kuitenkaan ole se mitä hän on tai ei ole, vaan se mitä sinä teet asialle."
Emäntä vei kätensä Miiran päälaelle ja lähti liuttamaan käsiään tytön hiuksia pitkin, matkalla latvoihin emäntä kosketti Miiran rintoja. Miira ei osannut ajatella tahallisena tekona, vaan luuli kosketuksen olleen vahinko.
Lopulta emäntä lipui pois kuin aave, Miira lähti päinvastaiseen suuntaa, hän hyppi portaat alas ja juoksi puutarhaan. Hän ei pitänyt kiirettä vain siksi että hänen tulisi löytää Widida nopeasti, vaan siksi että adrenaliini kiehui hänen sisällään ja se oli pakko purkaa, vaikka paniikinomainen pinkominen pitkin puutarhaa sai lehtiä hiuksiin ja oksien iskuja kasvoihin.
Lopulta hän löysi Wididan seisomassa pientä tekolampea ylittävällä sillalla, sen alla oleva lampi hohti valkoisena nousevan kuun valaistessa lumpeita. Hän pyysi ystäväänsä tulemaan alas sillalta, mutta sai vastaukseksi vain epämääristä, itkuista mutinaa. Widida nojasi päätään käsiinsä ja ilmeisesti itki.
"En tunne häntä... Olen yksin... En tiedä mitä tehdä... En saa enään nukkua omassa huoneesani..." ja muuta sekavaa.
"Widida, mennään sisään. Sinua odotetaan."
"Ei!" Widida kirkui ja lähti juoksemaan, Miira sai hänet kuitenkin heti kiinni eikä tyttö vastustellut, kai hän oli liian väsynyt kaikkeen.
"En halua..." tyttö nyyhki.
"Ei sitä kukaan halua, Widida, mutta lähes kaikki selviävät", Miira silitti ystävänsä olkapäitä. Widida ravisti tytön kädet irti itsestään ja käveli edestakaisin lammen rantaa. Miira ei tiennyt lainkaan mitä tulisi tehdä, jos hän kutsuisi vartijat takaa-ajo päätyisi kyyneliin eikä hänellä ollut sanoja joilla saisi tytön mukaansa, emännän raivolla uhkailu lienisi liian arkista ja lapsellista.
"En näe sinua enää, muulloin kuin silloin kun äiti tulee käymään tai tulen tänne, mutta silloinkin se on liian virallista", Wdida sanoi katsellen lumpeita.
Kumpa hän ei puhuisi noin, Miira toivoi, hänellä ei ollut lupaa tai halua vastata Wididan tunteisiin. Widida oli ystävä, mutta ei niin rakas kuin Widida kuvitteli Miiran olevan. He olivat rannalla aivan hiljaa, eikä kumpikaan aikonut sanoa mitään. Lopulta Widida lähti tulemaan Miiraa kohti ja tarttui tyttöä käsistä.
"Meidän pitäisi kai hyvästellä."
"Niin."
Miira kuvitteli kuulevansa pian jotakin ystävyydestä tai jopa rakkaudentunnustuksen, niin tolaltaan Widida oli, mutta ei. Hän tunsi kuinka sormet upposivat hänen hiuksiinsa ja Widida lukitsi hänen huulensa omillaan. Aluksi Miira ei tiennyt mitä tapahtui, mutta alkoi rimpuilla. Lopulta hän löi. Mäiskähdys kaikui lammella, kun Miiran käsi kohtasi Wididan posken.
Miira löi lujaa, hän oli tottunut tekemään niin jos joku työläisbaarissa kävi käsiksi, eikä Wididan suudelma hänen mielestään eronnut humalaisten ukkojen käytöksestä. Widida vaan ei ollut sekaisin viinasta vaan omasta fantasiastaan, jonka oli luonut Miirasta. Kun ylhäisöneito piteli poskeaan kauhistuneena ja shokissa, Miira pyyhkäisi huulensa hihaansa ja tarttui Wididaa käsivarresta raahaten tämän väkisin kartanoon.
Koko matkan ajan Widida pyysi anteeksi, tunnusti rakkauttaan ja kompuroi liukkaalla nurmikolla. Miira ei kuunnellut, veri hänen korvissaan kiehui liikaa. Hänestä tuntui kuin hänet olisi petetty, ettei hän ollut Wididan oikea ystävä, josta välitetään ja jota kuunnellaan. Ei, Widida ei ollut kiinnostunut Miirasta vaan Miira-fantasiasta. Häntä pidettiin pelkkänä piikana josta sai luoda vaikka mitä fantasioita ja Widida katsoi oikeudekseen toteuttaa ne, onneksi Widida ei ollut yhtä määrätietoinen kuin äitinsä. Miiraa oksetti ajatella mihin kaikkeen hänen olisi pitänyt ryhtyä jos niin olisi ollut.
Hän raahasi rimpuilevan ja uikuttavan tytön pääportaille ja ensimmäinen vartija, joka tuli vastaan sai kunnian raahata karanneen morsiammen Sokin puettavaksi. Toinen mahtavista kaksoisovista avautui, jotta Widida saataisiin pian sisään. Miira seisoi muutamaa porrasta alempana kuin Widida ja vartija, eikä nähnyt miksi Wididan siluetti yhtäkkiä lakkasi rimpuilemasta.
Kun tyttö oli lopulta laahustanut sisälle nujerrettuna Miira ymmärsi kuka ovella oli, ovea ei pitänyt auki hovimestari vaan itse emäntä. Miira ei hievahtanutkaan, vaan odotti että emäntä sulkisi oven, jotta Miira voisi itse palvella itseään, mutta emäntä odotti. Ei niin kuin se olisi kohteliasta, vaan siksi että hänellä olisi jotain asia. Lopulta kun emäntä koukisti sormeaan kutsuksi Miira liikutti itsensä toiseksi ylimmälle portaalle.
"Onnistuit", emännän siluetti tokaisi,"Jäät kartanoon ja Sok tulee häihin hoitamaan lapsia. Palvelijat valmistavat sinulle illallisen ja saat pitää loppuillan vapaata."
"Kiitos", Miira tokaisi tylysti, hän ei jaksanut olla kohtelias.
Emäntä ojensi kätensä ja siinä roikkui jotakin välkkyvää. Avain.
"Saat vaikka lukea niitä naurettavia seikkailukirjoja joita tyttäreni on sinulle, mukamas salaa, lainannut."
Miira otti kirjaston avaimen käteensä nyökäten. Hän meni emännän jäljessä sisään ja suoraan palvelijoiden ovesta keittiöön. Laskeuduttuaan puiselle penkille hän alkoi miettiä millaiseksi hänen elämänsä nyt muuttuisi, hänellä oli nyt vähemmän lapsia kaitsettavina ja vähemmän vaatteita tehtävänä, mikä oli helpotus. Ehkä kaikki ei olisi enää monimutkaista, kun Wididazherldaa ei enää ollut. Ehkä nyt hän saisi olla rauhassa, ilman tunnesotkuja ja salailun ahdistusta.
Hän ei vain tiennyt, että Wididan väistyttyä hän joutuisi palvelemaan emäntää.
