Kirjoittaja: Kharon
Ikäraja: K11
Varoitukset: Slashia, angstia
Summary: Väinö ja Louki ja aamu ja sairaus ja elämä ja rakkaus. Ja arkut.
A/N: Sain tähän tarinaan kipinän jo kesällä eräästä rappusilla paljasjaloin istuneesta, tupakkaa polttaneesta nuorukaisesta. Sen jälkeen tuli Louki, sen jälkeen tuli historiantunnilla HIV ja sen jälkeen tuli 80-luku. Tästä piti tulla pidempi, mutta en jaksanutkaan, hups. Nauttikaatten. :---)
Inspiraatiomusa.
Osallistuen Laiva on lastattu-haasteeseen M:lla ja A:lla. Sanoja on about 94/915 (hyvin mahdollista että laskin väärin :'D syytän lyhyttä matikkaa).
Arkkua varten
Aamu sarastaa, aika matelee viisareissa ja silmäripsissä. Keho on lämmin rintakehää vasten, makeantuoksuinen, vaivatta kouriin mahtuva ja nukkainen. Niska tuoksuu aivan maidolta, auringonvalolta, yön arkailevilta kosketuksilta. Väinö kierähtää mahalleen, imee kalseaa valoa keuhkoihinsa. Alastomuus ja aamuvalon paljastamat ihokarvat saavat kehon jännittymään.
”Onks jo aamu”, mutisee mies vällyjen välistä mitättömällä äänellänsä. Väinö liu’uttaa sormia miehen niskassa, kumartuu suutelemaan makaavan miehenpuolen aivan hiusrajan alapuolelle sivallettua arpea.
”Nuku vaan”, hän mumisee, suutelee maitoihoa ja kohottautuu työläästi jaloilleen. Polvia aristaa, maha murisee, mutta muutoin vointi on melko – uskaltaako sen sanoa – hyvä. Vessan kaakelit hohkavat kylmyyttä, peilin pintaan on liimattu tarroja kimaltavista ampiaisista ja mikkihiiristä jotka mulkoilevat Väinöä tänä aamuna liiankin hilpeinä. Kusi lorisee pönttöön, ilma on hammastahnaa ja pesemättömiä kaakeleita, milloin he viimein jaksavat riisuutua kalsareilleen ja kaivaa viemäriputken tukkineet hiukset lattiakaivosta. Joskus Väinö ajattelee, että ei koskaan, eivät he ehdi. Mutta hän ei anna sen mietteen mennä loppuun asti.
”Mä meen aamuröökille”, Väinö huikkaa sängyssä möyrivälle pojulle jonka valkeankalpeiden pakaroiden kaari kurkistaa peittojen lomasta. ”Tuutko mukaan?” hän vielä kutsuu, jää ovenkarmiin nojaten odottamaan vastausta, ihaillen auringonvalossa kylpevää alaselkää jonka läpi nikamat kohoilevat.
”Se tappaa sut vielä joku päivä”, kuuluu vastaus ja peitoissa ajelehtiva, musta, ailahtelevainen tukkapörrö nousee viimein esiin. Mies myhäilee, silmät tahattoman aistillisesti raollaan, hiusten tervanväriset aallot madellen poskia myöten.
”Ei vaan sun kauneus”, Väinö korjaa, heittää lentosuukon ja lähtee ennen kuin mies ehtii viskata häntä tyynyllä. Tupakat painavat povitaskussa ja sytkäriään naksutellen Väinö astelee rappuset alas, aukaisee ulko-oven apposelleen ja seisahtuu ulkoportaalle, paljain jaloin tummansinisissä farkuissa. Kaupunki on pakokaasunlemuinen ja tuulenvire huokuu miltei ahdistavaa lämpöä. Hän istuu siinä, polttaa tupakkaansa ja katselee ohikulkevia ihmisiä joilla ei ole aavistustakaan mistään, ei elämästä eikä illoista laiturinnokassa eikä aamukahvin tuoksuisista huulista mongertamassa vasten kaulaa.
Yksi tyttö kulkee ohi, kihara tukka liehuu olkatoppausten takana ja liivittömät rinnat kuultavat aniliininpunaisen silkkipuseron läpi. Väinö hymyilee, tyttö vilkaisee häntä kahteen kertaan ennen kuin hymyilee ujosti takaisin, ja Väinö haluaisi pyytää häntä koskemaan kättään. Kokeile, en mä ole sairas, hän sanoisi ja tyttö kokeilisi ja sanoisi, että joo, kädet ovat ihan kuin kenellä tahansa muullakin. Mutta muija pyyhältää ohi ja Väinö riiputtaa leukaansa rinnassa, polttaa veltoin imaisuin, kuin aikaa vielä olisi.
Louki on jo päässyt ylös makuualustaltaan kun Väinö astuu takaisin hien- ja hedelmienlemuiseen asuntoon. ”Mustana?” Louki arvaa pidellen kahvipannua punaraitaisen mukin yläpuolella, eikä hän tarvitse edes vastausta tietääkseen. Pöydällä viruu keitettyjä munia, muovistaan kaavittua makkaraa, nenää nyrpistäen Väinö ottaa vastaan tarjotun kahvikupin. Hän puhaltaa höyryä kasvoilleen ja tuntee Loukin syyllistävän katseen itsessään.
”Älä kato mua noin jooko, mun ei ole nälkä”, Väinö kerjää hampaankärjet koskettaen polttavaa kahvia, tuntee alhaisen anelun äänessään, tietää Loukinkin kuulevan sen. Ja toivoo, että se riittää tänä aamuna.
”Sun on syötävä jotain, idiootti”, mies virkkaa niin hellästi kuin ikinä osaa, kulmakarvat vihaisiksi viivoiksi piirtyneinä. Väinö hymyilee, ajattelee jotakin sarkastista, muttei uskalla sanoa sitä ääneen. Joskus Louki purskahtaa itkuun kun hän sanoo sellaisia asioita.
Mä oon dieetillä arkkua varten, kulta, en mä voi syödä mitä hyvänsä. ”Sulla on tänään käynti lääkärissä ja kaikkea.”
”Muistan.” Hiljaisuus, toisiaan karttelevat katseet, appelsiinin ja ananaksen ja aneemisen väristä mehua laseissa. Ahdistus kipuaa ylös henkitorvea, Väinö ajattelee tytön paidan läpi kuultavia nännejä ja nousee seisomaan.
”Anteeksi”, Louki kuiskaa hänen takaansa ja ääni on kuin muistoista poimittu. Väinö hymyilee kuppiinsa, ei niinkään sanoista tai hetkestä vaan muistikuvista, nostalgiasta joka ottaa jokaisen solun haltuunsa. Hän ajattelee Loukin suuria silmiä rannalla, miestä kuiskaamassa ”
Mä olenkin mastiitti, rakastun aina pahoihin poikiin” häpeilemättömällä äänensävyllä, virneen saattelemana. Väinö remahtamassa leukapieliä repivään nauruun, ”
Tarkotat kai masokisti.” Loukin kasvot eivät ikinä punastu, mutta nolostus näkyy ähkäisevässä naurussa ja otsan rypyissä, ja se on somempaa.
”Ymmärrän”, Väinö vastaa eleettömästi ja kuuntelee kellon nakutusta seinällä. Se repii aikaa vielä tiheämmäksi, raastaa heitä erilleen sekunti sekunnilta. Elämä ei edes tunnu elämältä ennen kuin alkaa laskea sekunteja, ennen kuin ajattelee, ettei tuota sekuntia saa enää koskaan takaisin, eikä tuota, enkä tule enää koskaan elämään tuotakaan sekuntia.
Mutta elämä on ajattelevainen, se on kohdellut Väinöä hyvin. Hän on Loukista kiitollinen joka sekunti jonka muistaa. Jokaisesta punasilmäisestä krapula-aamusta, jokaisesta suolaisesta riidasta, jokaisesta mansikanmakuisesta kesästä, jokaisesta arvokkaasta sekunnista hän kiittää.
”Haluatsä, että mä tulen myös?” Louki tiedustelee ja silpoo makkaraa. Hänen sormensa ovat muhkuraiset, ranteenliikkeet maltillisen neitimäisiä. Väinö tuntee kiintymystä jota ei osaa kuvata, kietoo sormet solmuun mukin ympärille ja yrittää paeta kliinisen sairaalan ajatteluun.
”En mä halua ketään”, hän saa kuiskattua käheästi, rakastuneena Loukin käsiin. Joka aamu hän rakastuu johonkin uudelleen, tänään Loukin moniulotteisiin käsiin, jotka ovat olleet alku kaikelle. Tähdet, purukumi, siideri, kaikki kuhisee päässä ja muistoissa. ”Mutta kiitos tarjouksesta.”
Louki kohauttaa olkaansa, hotkii aamiaista eikä ajattele, ei hän koskaan haudo mitään ja sitä Väinö hänessä kadehtii. Hän unohtaa kaiken sinä sekuntina kun ajatus hänen päähänsä iskeytyy, suloisessa tietämättömyydessään Louki elää eikä hän muuta kaipaa. Ehkä filosofiset aatteet tulevat kuolemanpelon kanssa samassa paketissa.
Pahinta on se, että kolmenkymmenenkahdeksan vuoden päästä Louki istuu keinutuolissa polvellaan sileähiuksinen pikkuinen, sivellen tytön hiuksia kuin sylissään istuvaa mirriä, ja Väinölle sitä ei tule koskaan tapahtumaan. Tavallaan se ei haittaa, hän ei niin pidä lapsista, mutta hän haluaisi nähdä tytöllä Loukin nenän. Se on hyvin suloinen nenä, pisamainen ja pyöreä ja sydäntälämmittävän pieni, kuin kissanpennulla, ja nelivuotiaalle pikkutytölle se nenä menisi niin mukavasti, todella.
Väinö laskee kupin pöydälle, painaa huulensa Loukin otsaan joka on lämmin ja rypytön, nuoren miehen otsa. Samanlainen kuin Väinönkin on, ja sellaisena Väinön otsa tulee pysymään ikuisesti, valokuvissa. ”Mä menen, nähdään illalla. Pidä kivaa, muru.” Louki heilauttaa kättään närkästyneenä, kasvot tuhahdukseen maalatut, mutta katsoo hänen peräänsä tähtisilmin. Väinö repii kengät jalkaan, farkkutakin niskaan ja ajattelee, että arkkuja pitää tosiaan käydä katsomassa tässä joku päivä.
Jonain päivänä, kun vielä on aikaa.