Otsikko: Valopilkkuja
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Henkilöt: Adrian ja Minttu
Genre: Draama
Yhteenveto: Joskus tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan, väsyttää, täytyy ahertaa väkisin, ja lopulta on pahantuulinen. Silloin helposti unohtaa elämän pienet ilot, unohtaa antaa itsellensä aikaa; Antaa aikaa kerätä itsensä ja nauttia niistä elämän valopilkuista, jotka tekevät jopa vastoinkäymisistä helpompia kohdata
Haaste: Originaali10 #3A/N: Iski kauhea hinku kirjoittaa jotain rasittuneesta ja väsyneestä Adrianista, ja siitä, miten pieni Minttu muistuttaa isälleen, että aina tarvitaan edes se pieni rakkaudenosoitus.
ValopilkkujaAdrian oli väsynyt ja pahantuulinen. Takana oli pitkät viisi päivää, jotka sisälsivät vähäiset yöunet, ylipitkät työpäivät. Kotona odotti lasten tappelu ja vänkäämiset, sekä vaimon hössöttäminen ja jatkuvat kysymykset. Ja heti kun tilanne antoi peräksi, Adrian linnoittautui työhuoneeseensa.
Mies vihasi sellaisia päiviä, kun yrityksessä yksi lanka katkesi. Silloin katkesivat kaikki muutkin, ja parhaassa tapauksessa asialle ei saatu edes tehtyä mitään moneen päivään! Sitten kun viimeinkin asia saatiin korjattua, oli täysi työ saada yritys takaisin siihen pisteeseen, jossa sen oli kuulunutkin olla.
Typerä tietokanta! Adrian kirosi jälleen kerran mielessään tietokoneet ja tietotekniikan. Tilaukset olivat jääneet viimehetkille, muutamia tarjousehdotuksia oli sähköpostissa odottamassa johtajan huomiota, palkat maksamatta, ja kaiken lisäksi Adrianilla oli muutakin tekemistä kuin istua päivästä toiseen tietokoneen ääressä toimistossaan pohtimassa työvuoroja.
Olihan hänellä työntekijöitä sitä varten, että joku maksaisi palkat, hoiti tilaukset loppuun ja suunnitteli työvuorot, mutta heillä oli ollut koko viikon muuta tekemistä: Palauttaa heidän tietokantaansa työntekijöiden tiedot, yhteistyökumppanit, ja niin edelleen.
Tietokoneen ruudulla loisti värikkäänä esite joltakin yritykseltä, joka halusi yhteistyökumppaniksi. Adrian tuijotti sitä hetken ennen kuin sulki silmänsä, veti nenänsä kautta syvään henkeä ja otti lukulasit pois päästään. Hän nojautui eteenpäin, toinen kyynärpää nojaten työpöydän reunalle, ja hitaasti hän painoi otsansa kämmentään vasten.
Keskittyminen alkoi herpaantua. Ihan sama, mitä hän luki, kun puolet tekstistä karkasi toisesta korvasta ulos. Ja vaikka hän saisikin kiinni viestistä, hän ei saanut mitään järkevää ajatusta esitteestä. Kirjaimet alkoivat melkein hyppiä silmissä ja värit tuntuivat liian kirkkailta.
Miten helppoa olisi vain antaa olla. Jättää aamuun, olihan periaatteessa vapaapäivä. Hän voisi hyvin sulkea tietokoneen, mennä ajoissa nukkumaan ja herätä aamulla virkeänä ja reippaana. Hän voisi heti aamulla hoitaa työasiat loppuun. Olisihan se päivä huomennakin.
Miehen luonne ei vain antanut periksi. Hän ei voisi antaa olla. Miten kauan ihmiset olivat odottaneet hänen vastauksiaan sähköpostiin? Liian kauan. Ja ihan vain siksi, että firman tietokanta oli päättänyt kaatua, eikä Adrian, saati kukaan muukaan, ollut päässyt edes firman sähköpostiin. Olihan hän soittanut asianomaisille, kertonut kaatumisesta ja ilmoittanut, että päätöksien tekeminen saattaisi venähtää, mutta ei hän voinut tahallaan sitä venyttää.
Miksi jättää huomiselle se, minkä voisi tehdä jo tänään?
Työhuoneen ovi narahti Adrianin selän takana.
”Isi?”
”Mmm?”
Tuli pieni hiljaisuus, mutta se ei saanut Adriania liikahtamaan, saati edes avaamaan silmiään.
”Mä meen ny nukkumaan”, oli kaikki, mitä kuopuksen pieni ja hentoinen ääni ilmoitti.
Oliko kello jo niin paljon? Adrian nosti kasvonsa avatessaan silmänsä. Käsi laskeutui, kun hän vilkaisi tietokoneen alalaitaa: 20.58.
”Hyvää yötä”, Adrian toivotti hieman poissaolevana katsellessaan taas esitettä, joka oli näytöllä jo jonkin aikaa seissyt. Hän hieraisi kasvojaan, suoristi ryhtinsä ja yritti taas keskittyä kuvaan ja sen tekstiin.
”Isi?”
Adrian sulki jälleen silmänsä. Hän ei pystynyt keskittymään. ”Mmm?”
Mies kuuli, miten askeleet tulivat lähemmäs. Ne pysähtyivät hänen viereensä, Adrian aavisteli.
”Voiks sä tulla peitteleen mut?”
Silmät avautuivat. Hän tuijotti ruutua, mutta ei nähnyt sen tekstiä kunnolla. ”Missä äiti on?” hän kysyi. ”Äiti tulee peittelemään sinut.”
”Äiti peitteli jo”, Minttu vastasi. ”Mut ku mä tahtoisin, että isikin tulee peittelemään mut. Niin ku ennenki.”
”Ei isi nyt ehdit”, Adrian sanoi. ”Isillä on vielä töitä tekemättä.”
”Mut… Isi ei oo peitellyt Minttua moneen päivään”, mies kuuli tyttärensä sanovan murheellisella äänellä. ”Minttu ei oo saanu ees hyvänyönsuukkoa. Miksei? Eikö isi tykkää enää Mintusta?”
Ne olivat sanat, jotka menivät perille asti. Adrian siirsi katseensa Minttuun, joka katsoi isäänsä surullisena. Yöpaidan helma roikkui maassa, ja Nipsu-koira oli tytön tiukassa halauksessa.
”Totta kai isi tykkää Mintusta”, Adrian vastasi. ”Mutta kulta-pieni, yritä ymmärtää, että isillä on töitä.”
”Ei se vie kauaa”, Minttu lupasi epätoivoisesti. ”Isin ei tarvii ku tulla peittelemään, antamaan hyvänyönpusu ja sanoo, että rakastaa Minttua.”
Adrian tuntui viimeinkin heräävän jonkinlaiseen todellisuuteen. Viisi päivää. Eikö hän ollut kertaakaan sinä aikana käynyt peittelemässä lapsiaan, antanut suukkoja ja kertonut, miten tärkeitä he olivat hänelle? Oliko hän edes vaihtanut suudelmia vaimonsa kanssa?
Hän ei muistanut. Niin kamalaa kuin se olikin, Adrian ei muistanut, milloin oli viimeksi osoittanut perheelleen rakkautta. Niin kovasti, kuin hän oli päättänyt, ettei hänestä tulisi kuin omat vanhempansa, pelkkiä työnarkomaaneja, jotka unohtivat ainoan lapsensa, Adrian oli sortumassa siihen jo itse. Niin kovasti kuin he olivatkin Charlotan kanssa pitäneet kiinni tavasta, että kävisivät yhdessä peittelemässä lapset ja kertomassa heidän tärkeydestä, ja viettäneet keskenään aikaa ennen nukkumaan menoa, Adrian oli ajattelemattaan luisunut niistä kaikista viiden päivän aikana. Sen sijaan hän oli ollut vain kärttyisä ja pahantuulinen, komentanut ja käskenyt, ja linnoittautunut sen jälkeen omaan työhuoneeseensa. Ja mikä oli syy? Työt.
Tämä oli jälleen niitä hetkiä, kun Adrian oli onnellinen siitä, että perheen kuopus oli tullut äitiinsä. Aleksi ja Emilia olivat tulleet niin paljon isäänsä, etteivät surreet, eivät ainakaan näyttäneet sitä, vaikka isä ei peittelisikään. He hyväksyivät, että isällä oli kiireitä. Mutta Minttu. Minttu oli äitinsä tavoin ihminen, joka vaati rakkautta ja huomiota puoleensa. Tietysti pienenä lapsena Minttu oli pahempi, mutta niin Minttu kuin Charlotta muistivat vaatia Adrianin huomiota, ja jos ei muuten, he tulivat kertomaan, että he vielä rakastivat häntä, vaikkei Adrian ollut hetkiinsä sitä kertonut heille. He olivat hänen elämänsä valopilkut, kaksikko, jotka muistuttivat Adriania, että maailmassa oli paljon arvokkaampiakin asioita kuin työt.
”Anna anteeksi, kultaseni”, hän huokaisi lopulta ja loi pikkuiselleen pienen hymyn. Adrian nousi ylös ja kaappasi tyttärensä syliin painaen suukon tytön poskelle. ”Isi on vain ollut niin stressaantunut ja väsynyt, ettei ole oikein ajatellut selkeästi. Anna anteeksi.”
”Ei se mitään, isi”, tyttö vastasi, ja hymy valloitti nuo pyöreät kasvot. ”Kunhan sä muistat jatkossa tulla peitteleen.”
”Joka ilta”, Adrian lupasi ja vilkaisi vain nopeasti kannettavansa ruutua ennen kuin laittoi kannen kiinni. ”Joka ilta.”
