Nimi: Haaveita suomuista ja laivoista
Kirjoittaja: Hömöpöllö
Ikäraja: S
Beta: Ei oo, eilikkä vastuu kirjoitusvihreistä on minulla
Vastuuvapaus: Tarina henkilöineen on minun, ei siis kopioida
Genere: Romance, fluffy, het
Tiivistelmä: Miro on jo pitkään tarkkaillut Auroraa jäätelökioskilta, eräänä kesäiltana hän tarjoaa tälle jäätelöä ja haluaa tutustua tähän tarkemmin.
A/N: Elikkä sain tällaisen
inspiraation murun osallistuessani
Kesäetydejä: Inspiraatiohaasteeseen ja kannatti! Kiitos
Nevilla inspismurusta! Sain spurtattua neljä sivua pitkän kirjoitustauon jälkeen \o/ Tässä inspiraationa oli vähän enemmän noi kuvat kuin runo.
Haaveita suomuista ja laivoista
Hiekassa käveleminen tuntui aina yhtä rentouttavalta, se kutittava tunne kun varpaat uppoutuivat melkeimpä jauhomaisen hienoon hiekkaan, mutta se oli myös jännittävää, koskaan ei tiennyt vaaniko jossain lasin sirpaleita. Aurora olisi voinut välttää sen vaaran kävelemällä lankkuja pitkin, mutta hän ei halunnut, sillä se pilasi tunnelman. Keskikesän lämmin tuuli puhalsi hiljaa kylmältä mereltä ja lennätti hiekkaa mukanaan. Hiekanmurujen osuminen hänen valmiiksi märkään ihoonsa pisteli hieman, ja antoi hänelle vain paremman syyn mennä uimaan.
Muutaman metrin päässä vedestä hän laski reppunsa ja pyyhkeensä hiekalle riisuen kostean mekkonsa, märkä uimapuku oli sen alla. Hän käveli veteen dramaattisesti, kuin jossain elokuvassa, kädet sivuilla, selkä kaarella, pää taivutettuna taaksepäin ja silmät kiinni. Asento oli hänelle kuitenkin luonnollinen ja teeskentelemätön. Hän teki niin, kun halusi suolaisen tuulen pyyhkivän hänestä pois kloorin hajun ja niin tapahtui usein. Veden kylmyys ei saanut häntä kavahtamaan, päin vastoin, hän halusi tuntea viileyden ympärillään ja uppoutua tuudittaviin aaltoihin, ehkä kirjaimellisestikin.
Upottautumishaaveet eivät olleet itsetuhoisuutta vaan fantasiaa, veden alla hänestä tuntui kuin olisi jonkun sylissä. Virtaukset olivat kuin silityksiä ja veden noste sai aikaan leijumisen tunteen. Tai lentämisen. Aurora ei kyennyt ymmärtämään ihmisiä jotka halusivat taivaalle, sillä heillähän oli mahdollisuus tuntea itsensä vapaaksi vedessä, vapaaksi ja suojelluksi. Kukaan ei kantaisi heitä taivaalla vaan he olisivat aivan yksin, vedessä ihmiset voivat vain antautua aalloille ja silti pysyä pinnalla.
Hän kellui selällään ja suki hiuksiaan vaihtaen keinotekoisen kloorimoskan meren suolaisuuteen. Hän oli uinut taas pari tuntia, niin kuin joka päivä, se oli kilpauimarin arkea. Hän rakasti sitä tunnetta kun kiisi vedessä, mutta noustessaan altaan reunalle lumous särkyi. Allas oli suorakaiteen muotoinen, sininen ja haisi kemikaaleille. Se ei ollut luonnollista, vaan halpa korvike jonka oli tarkoitus valjastaa luontoa ihmisen käyttöön pilaten ja pilkaten alkuperäistä kauneutta ja voimaa. Hän suhtautui uima-altaisiin samallalailla kuin androideihin, niistä oli karsittu kaikki "huonot" piirteet pois, jotta ne olisivat ihmisille hyödyksi, helppoja, persoonattomia ja tasaisia. Surullisen luonnottomia.
Aurora ei ollut mikään kettutyttö, mutta veden kuului olla luonnollista jos siinä mieli uida.
Hän kuuli rannalta tutun metallisen rullaavan äänen ja kolauksen, jäätelökioski meini kiinni. Aurora kääntyi katsomaan rantaa ja näki pojan, joka oli kioskilla töissä, siis yksi heistä. Tuo yksilö oli juuri se tietty poika, joka sulki kioskin liian myöhään ja jäi katselemaan häntä uimassa. Hän ei tiennyt kuka poika oli, mutta tiesi tuon olevan vain kesäpoika, joka katoaisi turistilauman mukana kesäsesongin päätyttyä.
Tänään poika ei kuitenkaan istunut terassin kaiteelle syömään mehujäätä, vaan kopista tullessaan hänellä oli mukanaan kylmälaukku ja huopa. Jotka hän laski aivan Auroran leirin viereen, oikeastaan poika nosti tytön tavarat huovalle ja istui odottamaan.
Aurora ei voinut kuin katsoa poikaa ihmetellen, hän oli kyllä kävellyt pojan ohi monta kertaa kun oli lähtenyt rannalta kotiin, mutta siihen se oli jäänyt. He eivät olleet ikinä edes tervehtineet. Aurora oli vain katsonut tuota aina kysyvästi silmiin kun oli mennyt ohi, poika taas oli vain imeskellyt milloin mitäkin mehujäätä ja tuijottanut häntä päästä varpaisiin.
Aurora ui rantaan silkasta mielenkiinnosta, poika taas hymyili nähdessään ettei tyttö ollut vihainen.
"Moi?" Aurora sanoi käsi lantiolla, kulmiaan kohottaen.
"Kelpaako jätski ja pillimehu?" poika sanoi hymyillen ja avasi kylmälaukun kannen. Mehujäitä, tuutteja ja purkkeja ja tietysti pillimehua. Aurora istui huovalle ja aikoi valita kylmälaukusta jotain, mutta poika ojensi jo hänelle suklaajäätelöä purkissa. Sen hän olisi halunnutkin. He eivät aluksi puhuneet paljoa, vain "kiitos" ja "ompa hyvää".
Puhumisen sijaan he kommunikoivat taas tuijottamalla toisiaan häpeämättömästi, kumpikin oli niin kiinnostunut toisesta ettei huomannut toisen tuijottavan yhtä intensiivisesti. Poika oli pitkä, normaalivartaloinen ja ruskettunut, iho oli lähes samaa sävyä kuin tummat hiukset, silmät taas olivat tummanvihreät, kuin levä. Aika komea, tai sitten poika oli vain tehnyt hyvän vaikutuksen jäätelöllä ja sokerin sokaisemana Aurora ajatteli niin.
Poikakin piti näkemästään, vaikka nyt tyttö olikin verhoutunut pyyhkeeseen. Hän tiesi että sen alla olisi siro urheiljan vartalo, rusketuksineen päivineen. Tummat hiukset olivat märät ja kasvot meikittöminäkin kauniit, mikä oli harvinaista. Naiset huijasivat miehiä niin paljon meikkaamalla, että nykyään harva nainen vaikutti kauniilta märkänä. Tosin poika oli ennenkin tavannut näitä märkinäkin kauniita naisia, mutta tuossa tytössä oli jotain muutakin mikä kiehtoi.
"Miksi pidät merestä?" hän kysyi ja imi taas mehujäätään, Jaffan makuinen.
"Kysytkö noin kaikilta tapaamiltasi tytöiltä ensin ja esittäydyt vasta sitten?" Aurora naurahti.
"Ei, vaan yleensä kysyn ensin pitääkö tyttö merestä, jos vastaus miellyttää kysyn miksi ja jos sekin on hyvä, vaivaudun kertomaan nimeni", poika virnisti. Se ei tosin ollut täysin totta, sillä tapa oli ollut käytössä vain pari kuukautta, siitä asti kun hän on ollut jäätelömyyjänä.
Aurora tiesi että oli vastannut ensimmäiseen kysymykseen jo muutaman viikon ajan ja mietti mitä sanoisi. Hän kertoi kuinka uiminen oli vapautta, lentämisen kaltaista ja meri oli kuin syli. Hän kuitenkin kertoi myös alkuperäisen rakastumisen syyn, josta nuo ajatukset olivat vain jalostuneet kasvaessa. Hän katsoi nolostuneena jäätelöpurkkiaan ja tökki sitä lusikalla:"Halusin asua meressä, olla merenneito. Ehkä juuri sen takia että liikkuminen on vapaampaa vedessä, olen aina pitänyt uimisesta."
Poika katsoi häntä hymyillen kiltisti, ikään kuin odottaisi jatkoa, Aurora jatkoi:" Tai no aluksi en pitänyt uimisesta vain siksi että se oli kivaa, vaan... Isä sanoi että jos olen vedessä liian kauan minulle kasvaa suomut ja kidukset, joten minä olin tarkoituksella paljon vedessä, aloin kasvattaa suomuja."
Aurora odotti kuulevansa naurua, tai pelkkää hiljaisuutta pojan oudoksuessa häntä, mutta hätkähti tuntiessaan kosketuksen käsivarrellaan. Poika liutti rystysiään tytön käsivarrella katsoen kätensä liikettä tytön iholla, jossain vaiheessa käsi lipui niskaan Auroran hiusten alle. Aurora vain nautti hiljaa hyväilystä ja samalla mietti mitä poika puuhasi.
"Ei tainnut onnistua. Suomujen kasvatus siis", poika tokaisi leikillään. Aurorakin valitteli asiaa hymyillen, oli niin kamalaa kun oli iho. Tosin silloin se ei haitannut kun tunsi noin lempeän kosketuksen mukavalta henkilöltä.
"Nyt on sinun vuorosi. Miksi haluat tietää tyttöjen ajatukset merestä? Miksi itse pidät siitä?" Aurora kysyi vuorollaan, hän laski tyhjän jäätelöpurkin huovalle painaen poskensa koukussa olevia polviaan vasten.
"Tytöt eivät useinkaan pidä merestä vaan rannasta, haluan sellaisen joka pitää merestä", poika sanoi ja otti kylmälaukusta pillimehut tarjoten appelsiinin makuista Auroralle.
Hän huomasi Auroran tekevän samaa hänelle kuin mitä itse oli tehnyt tytölle, hiljainen odotus oli kehotus jatkamaan. Heidän keskustelunsa oli siis tasapuolista kopittelua:" Pidän merestä koska haluaisin olla merikapteeni. Mutta se on mahdotonta."
"Miten niin?" tyttö kurtisti kulmiaan.
"En halua nykyaikaista laivaa automaattiohjauksineen ja piipittävine laitteineen, enkä humalaisia vastavalmistuneita oksentamaan kannelle kännissä tai sinkkuja parveilemaan epätoivoisena. Haluan puulaivan, purjeet ja ruorin. Keripukkisen ja kiroilevan miehistön tottelemaan minua, ja hyttiini merirosvoilta pelastetun neidon, jolla on korsetti ja monta alushametta. Tai joku eksoottinen etelämerennainen hulahameessa", nyt oli pojan vuoro odottaa vastausta nolona.
Aurora hymyili kun kuvitteli miehen vanhanaikaisissa tummissa vaatteissa papukaija olallaan. Miltä hän itse mahtaisi näyttää korsetissa?
"Minusta tuo on suloista", oikeastaan romanttista, mutta sitä hän ei kehdannut myöntää, ei näin aikaisin. Ehkä myöhemmin jos he haluaisivat pitää enemmän yhteyttä.
Jutustelu lipui normaalimpiin aiheisiin, kuten kouluun ja harrastuksiin, mutta nekin sivusivat aina jotenkin merta ja vettä. Pojan nimi oli Miro ja hän opiskeli historiaa ja erikoisalanaan olivat laivat ja aseet. Hän oli kuulemma aiemmat kesät työskennellyt laivamuoseossa, mutta kyllästynyt, sillä joka vuosi hän joutui katselemaan samoja peltipurkkeja, puulaivoja oli ollut vain pari ja yksi kajakki. Hän oli tullut tätinsä luo, sillä halusi viettää kesän rannalla. Aurora taas kertoi olevansa lukiossa ja haaveilevansa liikunnan opettajan urasta, merenneitouden lisäksi.
"Pitääkö meidän syödä nämä kaikki tänä iltana?" tyttö kysyi katsoen kylmälaukkuun, joka oli täynnä jäätelöä ja mehua.
"Ei, vaan syömme niitä huomennakin, ja ylihuomenna ja niin edelleen", poika tokaisi itsevarmasti. Auroraa nauratti pojan itsevarma käytös, mutta hätkähti kun tuo korjasi:" Ei kun, eihän ylihuominen käykään."
"Miksei?", Auroora oli hieman pettynyt, mutta enemmän hämmentynyt.
"Ylihuomenna on tanssit Rantalavalla. Tuletko mukaan?" Miro kallisti päätään ja katsoi tyttöä anovasti. Rantalava oli kesäisin toimiva ravintola ja tanssipaikka. Aurora myöntyi ja nousi seisomaan, hän veti mekon uimapuvun päälle ja pakkasi tavaransa. Hänen oli mentävä vielä suihkuun, kellokin oli niin paljon että hänen pitäisi olla jo kotona. Hänen äänettömällä olevaan puhelimeensa oli tullut kolme soittoa ja neljä tekstaria äidiltä.
"Hei, muuten mikä on nimesi? Arielko?" Miro kysyi kun he viikkasivat huopaa. Tyttö katsoi häntä hetken luullen pojan jo unohtaneen sen, mutta tajusi ettei ollut kertonut sitä. Hän oli kertonut opiskelustaan, tulevaisuuden suunnitelmistaan ja halustaan saada suomut, muttei nimeään!
Hän nauroi:" Ei ihan, vaan Aurora. Mutta arvasit aika lähelle."
"Niin, prinsessa kuitenkin."
Tämän tokaisun jälkeen he lähtivät omille teilleen. Aurora ei kuitenkaan voinut olla miettimättä Miron mainintaan prinsessasta. Vihjasiko poika Auroran kelpaavan hänen hyttiinsä? Auroraa hymyilytti asia koko kotimatkan ajan ja hän mietti lainaisiko hänen siskonsa korsettia Rantalavan tansseihin.
