Nauran ja valehtelen päivästä toiseen (K11, Rosmerta/Daphne)

[Ruskapoika]

Nimi : Nauran ja valehtelen päivästä toiseen
Kirjoittaja : Ruskapoika
Ikäraja : K11
Paritus : Rosmerta/Daphne
Genre : Romance, pieni haikeus, chan-femme
Haaste(et) : Femme10, Vuodenaika (talvi), Tutut ja tuntemattomat tuvat

Vastuuvapaus : En valitettavasti omista ketään hahmoista, vaan he kaikki kuuluu muun Potterversumin kanssa jumalaiselle ihmiselle nimeltä J.K. Rowling. Minä ainoastaan leikin ja omistan juonen.

A/N : Suosittelen kuuntelemaan lukumusana Uniklubin upean uuden levyn vauvan Maailma puhaltaa kipaleen. Sitä kuuntelin kirjoittaessani ja tunnelmoiduin mahdollisimman kappaleeseen. Tosin se ei tässä varmaan niin paljoa näy, mutta on siellä kuitenkin pohjana. Tää on taas semmosta rarefemmea, jota oon ihem kyllä nyt aika paljon kirjotellu tässä viimo aikoina. Kommentit on kivoja aina

Nauran ja valehtelen päivästä toiseen

Daphne kuljetti sormea pitkin nukkuvan naisen leuanlinjaa. Hän hymyili hellästi ja hymähti – kaunista. Hän siveli huulia, halusi suudella, muttei halunnut herättää. Hän siveli toisen hiuksia, hieman karheat hänen omiensa rinnalla, silti Daphne piti niistäkin. Piti paljonkin.

Talvituuli humisi lauluaan sisään. Ikkunat natisi sen voimasta ja jostain pienestä kolosta tuntui hieman vetävän. Lakana oli rypyssä nukkumisen jäljiltä ja untuvapeitto hohkasi lämmön takaisin kehoon. Vanhat seinät olivat tummat, kuin poltetut. Daphne epäili toisinaan, että niitä olikin poltettu, sillä huoneessa leijaili hento savun haju, kun kulki hyvin lähellä seinää – eikä heistä kumpikaan polttanut tupakkaa tai piippua.

Rosmerta hengitti syvään nukkuvan unta, mutta Daphne oli täysin hereillä. Hänen vaaleat hiukset levisivät olan yli tyynylle ja yrittivät vielä pyrkiä, jopa sängyltä alas, vaikka hän olikin melkein keskellä sänkyä mahallaan, kylki kiinni toisessa. Valppaat sinisilmät tarkkailivat ulkona leijailevaa lunta (hattaralunta, ei kovaa tai märkää, vain pientä, hentoa, joka saattaisi mennä rikki, jos edes henkäisisi), sitä kuinka erilaiset lumihiutaleet tarrautuivat kiinni ikkunaan ja kiljuivat jäätyessään siihen kiinni.

Käsi kiertyi lantion ympärille ja hymy tanssi kylkeä pitkin huulille. Suudelma niskaan kertoi hellyyttä ja välittämistä. Daphne ei koskaan kertonut kuinka paljon oikeasti välitti itseään paljon vanhemmasta naisesta, jota näki liian harvoin. Tylyahon viikonloppu käynnit olivat liian lyhyitä, ja Tylypahkasta oli vaikea karata toisen kainaloon nukkumaan. Silti Daphne teki niin aina, kun oli mahdollista. Suudelma huulille, hymy muuttuu kikatukseksi – hän ei usein kikata. Hän tuntee toisen hymyilevän suudelmaa vasten ja kielen koskettavan alahuulta vaativasti. Kiusaavan hymyn kanssa nuorempi vetäytyy pois suudelmasta ja painautuu Rosmertan rintaa vasten.

“Kauan sinä olet ollut hereillä?”
“En kauaa”, Daphne kuiskaa vastaukseksi.

Liian kovat äänet rikkoivat harmonian ja hän haluaa kuunnella vielä hetken lasia vasten kiljuvia lumihiutaleita, talvituulen huminaa ja lattialta nousevaa kylmää ilmaa. Nyt hän on varma: jossain on pakko olla kolo, josta vetää.

Sormet uppoavat hiuksiin ja paijaavat niitä hellästi. Daphne voisi nukahtaa siihen uudestaan, vaikka tietää, että kohta oli taas juostava karkuun. Piilouduttava valheiden taakse ja unohtaa hetkeksi se ihanuus, mitä toisen syleilyssä oli ollessa. Kädet yrittävät irrottaa otettaan, tyttö tarrautuu kovemmin tukeensa, hän ei halua päästää irti, vaikka tietää, että pitää.

“Daphne?”
“Hmm?”
“Sinun täytyy mennä, ennen kuin kukaan tajuaa lähteä etsimään sinua kissojen ja koirien kanssa.”
“Kissojen ja koirien kanssa?” sinisilmä kallistaa päätään kysyvästi ja katsoo toisen helliin silmiin. Tämän takia hän ei halua lähteä. Rosmerta hyväksyy hänet kuin hän on. Koulussa täytyi esittää sitä mitä ei ollut. Kovaa, ylpeää (oli hän ylpeä, muttei niin paljoa kuin muut vaativat) ja ilkeä toisia kohtaan ketkä olivat hiemankin vereltään erilaisia.

“Sanonta, kuulin jästisyntyiseltä.”
“Jaa…”
“Nouse, palaat sitten taas ensiviikonloppuna.”

Huokaisten vaalea nousee istumaan. Peitto valahtaa pois päältä ja saa vilunväreet kulkemaan pitkin paljasta selkää. Rosmerta laittaa rintaliivien hakaset paikalleen, että ne pysyvät paikallaan ja hipaisee huulillaan Daphnen niskaa. Aluspaita piilottamaan selän, alushame lanteille riippumaan uhkaavasti, kuin aikoisi pahainen tippua alas. Tumma  lattiaan helmoiltaan yltävä mekko saa nuoren naisen näyttämään vanhemmalta ja arvokkaammalta mitä oikeasti on – ei julmalla tavalla, vaan puhtaasti kauniilla. Hopeisen haalea talviviitta vain korostaa kauniita kasvoja – huulien uhmaa uhkuvaa hymyä.

Sormet epäröivät hopeanvärisellä kahvalla kaste luo haikean pyynnön sängyllä edelleen istuvaan: Enkö saisi jäädä vielä hetkeksi? Ulkona kylmä ja sinun lähelläsi lämmin. Silti sormien ote puristuu (tytöllä viulistin sormet, vahvat ja samalla niin herkät) kahvan ympärille ja loittoneva kenkien kopina puulattiaa vasten kertoo sängyllä istuvalle toisen taas lähteneen. Pois, pois, pois, pois, pois hänen luotaan, vain palatakseen taas seuraavana viikonloppuna takaisin hymyilemään ja nauramaan suloista nauruaan.



Ulkona puuterilumi tarttuu mekon helmoihin ja saa ne kastumaan hiljalleen. Kengät uppoavat hieman lumeen joka askeleella, pakkanen huurustaa hengityksen näkyväksi, nitistää lämpimän hengityksen kylmäksi. Kylmä pistää nenässä hengittäessä sisään, mutta tiskin takaa otettu kurkkupastilli maistuu kermakaljalle, utuiselle tunnelmalle ja jännitykselle.

Varovasti Daphne katsoo ympärilleen, tarkistaa, ettei kukaan näe. Hän kasaa hieman helmaa käsiinsä ja pyrähtää juoksuun. Nauraa juostessaan pakkaseen kirpeyttä ja talvea. Lumenlapsi ei tunne kylmyyttä sormenpäissä tai tunne pakkasen nipistelemää punaa poskilla. Sormet uppoavat hataraan lumihankeen ja heittävät kevyttä pakkaslunta ilmaan. Se sataa lapsen tasolle taantuneen Daphnen päälle ja saa hetken tuntumaan jännitykseltä, kosketuksilta kaulalla, kaipaavilta suudelmilta huulilla ja pakkasen suonissa.

Kevein askelin jalat uppoavat nilkkaa myöten lumihankeen, hymy liimaa suupielet korviin saakka, eikä kukaan halua muistaa, että kohta taas valehdellaan ja ollaan kivimuurin peittäminä.

Verhon takana nainen nauraa tytön viehätykselle ja aloittaa päivänsä toivoen, että seuraava viikonloppu tulisi nopeasti.

[Siiseli]

Rarefemmeä aamusta! Uww, mä olen yksi märkä läntti lattialla. Tämä oli jotenkin kaunista ja on ihanaa, että Daphnesta löytyy tuollainenkin puoli. Hento, kiltti, romanttinen ja suloinen. Tää oli söpö, vaikka löytyi viittauksia siihen normaalielämän karuihin asioihin, mutta tosiaan söpö. ON ihanaa, että Daph uskaltaa olla lapsi ja elää edes viikonloput normaalisti, vaikka onhan suhde aika hankala ylläpidettävä, mutta jotenkin tuo pari vain söpii yhteen.

Rakastuin Daphnen lapselliseen puoleen tuossa lopussa;

Lumenlapsi ei tunne kylmyyttä sormenpäissä tai tunne pakkasen nipistelemää punaa poskilla.

Mä sulan <3 Ja myöhästyn bussista, täytyy siis juosta tuossa valkeassa ilmassa!

- Siiseli

[Penber]

Onneksi Odoshi suositteli tätä! Tämä on IHANA! Ihan senkin takia, että tää oli kirjoitettu aivan mahtavan upeasti. Käytetty kaikkia mahdollisia suloisia sanoja, joita vaan olemassa onkaan ja ydistelty niitä tuollaisiksi sanaketjuksi.

Tykkäsin että olit käyttänyt tällaisia ei niin esillä olevia hahmoja. Sellasia, joista ainakaa minulla ei niinkään ole mitenkään erityisetä mielikuvaa. Tavallaanhan en siis voi hahmoja kovinkaan sen takia analysoida... Tokkopa minun tarvitseekaan. Uskon, että melkein jokainen osaa olla suloinen, kunhan vaan on tarpeeksi rakastunut.

Mutta joo. Ihanan luminen tarina. Saatoin jo tuntea lumen narinan jalkojeni alla. Ah, kiitos siis tästä. Hymyilyttää itseäänkin nyt ihan älyttömästi. Ja vielä loppuun voisin laittaa lainauksen... Tästä tykkäsin ehkä kaikkein eniten. (Sinänsä vaikea mennä sanomaan, koska tykkäsin tästä muutenki nii paljon...)

Kevein askelin jalat uppoavat nilkkaa myöten lumihankeen, hymy liimaa suupielet korviin saakka, eikä kukaan halua muistaa, että kohta taas valehdellaan ja ollaan kivimuurin peittäminä.

Pena kiittää! n___n

[Ruskapoika]

Siiseli, mie oon täällä ihan sula lammikko tuolle sun kommentille. Oon hihitelly sille yksikseni täällä, ja oon ihan varma, että pikkuveli luulee jo, että oon menettäny ne viimosetkin järjen hiveneni :'D Mutta miusta Daphne on semmonen hento lapsekas hahmo, joka esittää vain kovaa, koska suvun nimi vaatii sitä ja luihuinen ei voi olla lapsekas. Silti on kiva kuvitella Daphne sellaiseksi kuorensa alla kapinoivaksi ja karkailevaksi nuoreksi, joka haluaa pitää etäisyyttä arkeen välillä. Ja oon samaa mieltä: Rosmerta ja Daphne sopii yhteen ♥ Toivottavasti et myöhästynyt siitä bussista

Penber, punastun täällä kaikista kehuista. Olin ihan "o.o"-ilmeellä täällä, kun huomasin Odon linkanneen tän sinne kommenttikampanjaan ja sitten sain noin söppänän kommentin <3 Hymyilen täällä ihan tyhmänä, mutta ei se haittaa, kun kukaan ei oo  sitä todistamassa. ääw, en osaa vastata mitään järkevää siun kommenttiin, joten tyydyn kiittämään suuren halin kera

[Carolynne]

Kommenttikampajasta päätin napata näin ihanan raren parituksen (ihanaa, että joku kirjoittaa erikosemmistakin hahmoista, ja minusta erityisesti Daphne on aina ollut mielenkiintoinen!), enkä kyllä katunut että tein niin! Tämä oli kokonaisuudessaan tosi suloinen ja kauniisti kirjoitettu, mutta tykkäsin siitä, kuinka kaikki ei loppujen lopuksi ollut koko ajan täysin vaaleanpunaista fluffia, vaan että Daphnella oli omat hankaluutensa elämässään. Tuollainen esittäminen tuntuu hyvin ahdistavalta ja raskaalta ja mielestäni olit todella saanut lukijan tajuamaan, miten tärkeää Rosmertan seura oli hänelle.

Kuvailusi oli todella miellyttävää ja kaunista luettavaa, ei peruskliseetä, vaan täynnä tuoreita ilmaisuja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Mieleen jäi ainakin tiskin takaa otettu kurkkupastilli, talvituulen humiseva laulu, tanssiva hymy ja ylipäätään tarkka pukeutumisen kuvaus. Muistan, että tykkäsin siitä siinä Molly-ficissäsikin, ja tässäkin se toimi todella hyvin: pystyin näkemään koko tilanteen, ja erityisesti Daphnen, todella selvästi. Niin ja hattaralumen kuvaaminen oli ihanaa, ja minusta oli kivaa, kuinka sen saattoi rinnastaa Daphneen, jos halusi: pientä ja haurasta.

Lopun kohta, jossa esitellään Daphnen lapsellista puolta, oli kovin suloinen ja teki minut onnelliseksi. Ylipäätään tämä ficci liikutti jotain sisälläni ja sai minut haluamaan monia asioita: telmimään lumeen ja makaamaan oman rakkaan syleilyyn.

Niin ja otsikosta pidin kovasti, se tuntui sopivan juuri tähän tekstiin, minkä lisäksi se oli myös yleisesti ottaen mielenkiintoinen ja kauniskin.

Kiitos tästä, oli suloista luettavaa ♥ Olet todella taitava kuvailija!

[Beelsebutt]

Erittäin aurinkoista ja varsin karmaterttuista aamua o7

Huu, onpas ihan ensinnäkin aika jännä paritus! Rosmertaa olen kyllä itsekin parittanut ja nähnyt paritettavan vähän kelle vain aina Alastorista Irman kautta Minervaan asti, mulla taitaa itsellä olla kesken yksi Rosmerta/Hermionekin mutta Daphne on täysin uusi tuttavuus! Varsinaista chanin aatelia <3

Pikkasenhan sieltä löytyi aikamuotofibaa ja ehkä muutamia mun mielestä horjahtavia sanavalintoja, mutta enemmän kuin tarpeeksi niitä vastapainottamaan sitten vallan hurmaavia kohtia kuten hämmentävästi savulta haisevat seinät tai ikkunaan kiinni tarrautuvat, kiljuvat lumihiutaleet <3

Tykkäsin hirmuisesti tuosta jästisananlaskusta. Siitä oli kiva yrittää ammentaa symbolismia, kuinka molemmat ovat puhdasverisiä ja velhoyhteiskunnassa syvällä asuvia, mutta kuinka Rosmertalla kuitenkin oli enemmän elämää takana, enemmän kontakteja ihmisiin, joista Daphne ei tiennyt mitään. Rakastuin muuten tähän kohtaan:

“Nouse, palaat sitten taas ensiviikonloppuna.”

<3

Rosmerta on muutenkin niin kovin paljon konkreettisempi tässä. Daphne on jotain unikudelmaa, sellainen eteerinen hahmo, nuori tuulahdus joka pyrähtää toisinaan paikalleen. Rosmerta on taasen se kallio, joka kutsuu Daphnea luokseen aika ajoin. Tässä suhteessa on tietynlaista turvallisuutta sen mahdottomuudessa itsessään ja hetkellisyydestä huolimatta mä haistan siinä jonkinlaista vakautta.

Ihanata että jotkut voisivat pystyä tuommoiseen <3

Kiitos tästä hanitus
-Bbuttis

[Odo]

Miksi minä en oo kommentoinut tätä? o:

No nyt kommentoin! Oon lukenut tämän jo ennenkin yhden tai jopa useamman kerran. Löysin tän pitkästä aikaa uudestaan ja tämä oli just niin ihana, kun mä muistinkin. Tässä on ihanan talvinen tunnelma ja samaan aikaan lämmin, kun Daphne saa olla Rosmertan vierellä. Tää paritus on ihan mahtavan rare ja tykkään molemmista hahmoista (vaikka niistä ei juuri kirjoissa kerrotakaan). Kuvailu on ihastuttavaa niinku sulla on kyl ollu aina! Kivasti kerrotaan yksityiskohtaisesti ympäristöstä, mutta samalla myös Daphnesta, miten hän joutuu vetämään tietynlaista roolia Tylypahkassa.

Kuten tiesin jo huomatessani, että sä oot kirjoittanut tän tiesin, että tää on sujuvaa ja virheetöntä luettavaa. Ja niin olikin! Sun tyyli iskee muhun edelleen niinku se iski sillonkin, kun luin paljon sun ficcejä ja kirjoteltiin öitä möiten! (:

Aww, en tiijjä, mitä muuta mä sanosin. : D Ihanaa ja hp-rareja lukis sulta mielellään lisää taas pitkästä aikaa (ja kaikkee muutakin)!