Author: Varja
Fandom: NCIS
Pairing: Tiva
Rating: K11
Warnings: Itsetuhoisuus
Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.
A/N: Yksi ikuisuusprojekti, jonka sain valmiiksi pari päivää sitten. Kommentointi edelleen toivottavaa, vääränlaista kommenttia ei olekaan.
Oli kylmä ja huurteinen perjantai-iltapäivä, kun NCIS'in päämajassa työt oli tältä erää saatu jo päätökseen. Heidän pitkäaikainen juttunsa oli viimein saatu selvitettyä heidän saatuaan nimettömän vihjeen, joka oli hyvin tarpeellinen. Sen myötä heillä oli mahdollisuus päästä viettämään viikonloppua jo normaalia aikaisemmin. Yleensä täyspitkät viikonloput olivat heidän kohdallaan harvinaisia, töitä riitti usein vaikka muille jakaa. Kuitenkin työt oli aina hoidettava, joskus jopa pää kainalossa. Gibbs ei yleensä passittanut väkeään sairaslomalle, elleivät he olleet selkästi kipeitä. Hän ei myöskään itse ollut koskaan kipeänä, ei yhtään poissaoloja. McGee oli jo lähtenyt, Gibbs istui vielä DiNozzon ja Zivan tavoin pöytänsä ääressä, viimeistelemässä töitään ennen niiden tallennusta ja viikonlopun aloitusta.
Tony nosti hitaasti keskittyneen katseensa koneensa näytöstä ja tuijotti hetken hiljaa pariaan, odottaen tämän huomaavan häiritsevän tuijotuksen. Yleensä tuijottaminen ärsytti Zivaa hyvin paljon ja hänen oli helppoa huomata, milloin joku tuijotti häntä. Ziva puri huultaan, ettei olisi antanut tuijotuksen vaivata tällä kertaa itseään. Pitkään hänen oli helppo hillitä itsensä ja keskittyä töihin, kunnes hänen oli pakko nostaa katseensa ja kohdata Tonyn uteliaat silmät.
”Mitä?” hän kysyi huokaisten, tuijottaen Tonya haastavaan sävyyn.
”Onko sinulla suunnitelmia tälle päivälle?” Tony kysyi. Ziva epäröi hetken ennen vastaamistaan.
”Ei oikeastaan, kuinka niin?” hän rypisti kulmiaan pienesti katsoessaan pariaan oudoksuen.
”Haluaisitko katsoa kanssani toimintaelokuvaa?”
”Riippuen elokuvasta” Ziva vastasi.
”Miten olisi Lucy?”
”Mikä ettei. Nimi kuulostaa tutulta, mutta en muista nähneeni sitä.” Ziva sanoi yrittäen muistaa, miksi elokuva vaikutti niin tutulta.
”Sopiiko kahdeksalta luonasi?” Tony kysyi toiveikkaana, sillä hänen asuntonsa oli hujan hajan, eikä hän ollut jaksanut siivota. Yleensä hänen asunnossaan oli kaikki aina järjestyksessä. Tällä hetkellä syy oli hänen isässään, joka oli vieraillut hänen luonaan edellisenä viikonloppuna. Hänen isänsä ei ollut kovinkaan siisti ihminen eikä siivonnut koskaan jälkiään käydessään kylässä. Siksi Tony ei ollut kovin mielissään majoittamassa häntä ensisijaisesti luokseen. Tällä kertaa hänellä ei ollut vaihtoehtoja.
”Hyvä on”, Ziva myöntyi hieman vastahakoisesti, muttei antanut sen näkyä ulospäin. Sivusilmällä hän huomasi Gibbsin katseen kääntyvän hänen puoleensa. Hän vastasi katsekontaktiin hieman kysyvä ilme kasvoillaan, saaden Gibbsin katseen vain porautumaan suoraan hänen lävitseen. Ziva tiesi, että Gibbs oli huomannut hänen epäröimisensä tämän kääntäessä katseensa takaisin koneensa puoleen, sanomatta sanaakaan. Gibbs tiesi aina kaiken. Häneltä oli turha yrittää salata mitään. Kaikki tuli aina julki. Jossain vaiheessa.
Ziva sai työnsä päätökseen, sulki tietokoneensa ja poistui hissille. Tony jäi vielä pöytänsä ääreen tekemään töitään. Päästyään asunnolleen, hän parkkeerasi pienen punamustan Minin parkkiruutuunsa ja meni sisään rappukäytävään, josta portaita toiseen kerrokseen omaan asuntoonsa. Hän vaihtoi nopeasti työvaatteet lenkkivaatteisiin, kaivoi iPodinsa eteisen ruskeasta lipastosta ja suuntasi takaisin raikkaiseen ulkoilmaan tarkoituksenaan käydä juoksulenkillä. Lämmiteltyään reippaalla kävelyllä jonkin aikaa, hän kiristi tahtia kevyeen hölkkään. Ziva nautti päästessään juoksemaan, huomatessaan oman hengityksensä höyryävän viileässä pakkassäässä. Juokseminen oli hyvä tapa kohottaa kuntoa ja ennen kaikkea nollata aivoja, sen auttaessa myös lievittämään stressiä. Hänellä oli tapana juosta aina tietty lenkki, jolta matkaa kertyi yhteensä kymmenisen kilometriä. Itse juostava matka oli kuitenkin lyhyempi, sillä siihen sisältyi myös alku- ja loppulämmittelyt, jotka vähensivät juostavan matkan määrää.
Hän alkoi jo olla lähellä omaa asuntoaan, joten oli aika hidastaa vauhtia reippaaseen kävelyyn. Hän ei ollut hengästynyt kovin paljoa, säännöllinen treenaaminen oli nostanut vähitellen kuntoa. Pakkanen vaikutti aina suoritukseen, kylmä ilma laittoi keuhkot koville. Yleensä liian kylmillä keleillä hän kävi reippaan kävelylenkin tai vaihtoehtoisesti salilla juoksemassa juoksumatolla. Kuitenkaan se ei korvannut raikasta ulkoilmalenkkeilyä, salin ilma oli enemmänkin tunkkainen. Sisään päästyään hän meni ensimmäisenä suihkuun ja heitti hikiset vaatteet pesukoneeseen pyörimään, jotta ne olisivat puhtaina aamulla. Mikään ei ollut inhottavampaa, kuin laittaa hikiset, haisevat vaatteet päälle. Hänellä oli toki useammat vaatteet, mutta vain yhdet hieman paksumpaa materiaalia olevat, jotka soveltuivat kylmemmälle kelille.
Tultuaan lämpimästä suihkusta, hän puki puhtaat vaatteet päälleen ja suuntasi keittiöön jääkaapille. Hän otti avatun glögitölkin ja kaatoi siitä tarpeeksi liedellä olevaan pannuun. Ziva käänsi levyn päälle ja laittoi tölkin takaisin kylmään. Jostain kauempaa kantautui puhelimen soiminen. Ziva riensi keittiöstä makuuhuoneeseensa, jossa puhelin soi sängyn päällä. Näytössä vilkkui tuttu nimi, joka sai Zivan huokaisemaan ja pyöräyttämään silmiään turhautuneesti. Abba.
”Shalom, Abba”, hän vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta, vaikka mieli tekikin olla vastaamatta.
”Hei Ziva, mitä kuuluu?” hänen isänsä kysyi linjan toisessa päässä.
”Ihan hyvää, tulin juuri lenkiltä”, hän vastasi hieman ympäripyöreästi.
”Hienoa kuulla. Oletko tulossa käymään?” toiveikkuuden pystyi kuulemaan Eli Davidin äänestä.
”Olen valitettavasti töissä” Ziva sanoi, antaen äänensä kuulostaa aavistuksen pahoittelevalta. Itse asiassa häntä ei harmittanut yhtään. Pitkät lentomatkat ja jumissa oleminen isänsä kanssa ei houkuttanut.
”Jos pyydän Leonilta, että saisit pari päivää lomaa?” Eli ehdotti, toivoen tyttärensä hyväksyvän ehdotuksen.
”Älä. Minun on oikeasti tehtävä töitä tullakseni toimeen. Kuten sinä, en voi vaan päättää lähteväni tuosta noin vain reissuun.” hän sanoi ärsyyntyneisyyden kuultaessa hänen äänestään.
”Ziva...” hänen isänsä huokaisi, yrittäen saada tytärtään tyyntymään. Hänen ei tarvinut miettiä, mistä tulinen temperamentti oli perittyä. Hän oli samanlainen, mutta paikoitellen pystyi hillitsemään itsensä paremmin.
”Tiedät itsekin sen olevan totta. Tätä ongelmaa ei olisi, jos voisit edes joskus tukea ainoan lapsesi taloutta.” Ziva tuhahti, siirtyessään keittiöön sammuttamaan levyn ja siirtämään glögin pois liedeltä.
”Tiedätkö miten paljon minulla menee kuukaudessa pakollisiin menoihin rahaa? En minäkään ole mikään miljonääri, tiedät sen.” hänen isänsä sanoi itsevarmasti. Ziva otti mukin kaapista ja kaatoi glögiä siihen, siirtyen keittiön pöydän ääreen. Hän otti pieniä siemauksia aina silloin tällöin puhelun aikana.
”Mitkä kaikki kuuluu pakollisiin menoihin ja osa niihin, joista et vain pääse eroon?” Ziva tivasi.
”Minä en ole tilivelvollinen sinulle minun menoistani.” Eli sanoi jämäkästi.
”Ei, et olekaan. Milloin viimeksi olet tukenut lapsiasi taloudellisesti? Et koskaan.” Ziva kysyi, vastaten samalla omaan kysymykseensä.
”Mitä tarkoitat tuolla?” hänen isänsä kysyi tiukasti, vaatien perusteluja syytöksille.
”Sinulla on liian iso ego, että voisit auttaa muita, olivatpa he perhettä tai eivät. Ari ei saanut missään vaiheessa minkäänlaista tukea, ei koskaan.” Ziva sanoi painoittaen kahta viimeistä sanaa.
”Olet väärässä tällä kertaa.”
”Minä en ole koskaan väärässä. Ari kertoi minulle. Puhuimme aiheesta usein, koska hän lainasi minulta. Zivan itsehillintä oli jälleen koetuksella, kuten usein isänsä kanssa.
”Sen jälkeen sinä tapoit hänet.” Eli sanoi, painoittaen sinä-sanaa.
”Tiedät itsekin totuuden, joten älä pistä sanoja suuhuni ja syyttele tyhjästä.” Ziva ärähti. Itsehillintä oli mennyttä, hänen isänsä oli ylittänyt rajan.
”On sinun syysi, että Ari on kuollut!” Ziva sulki luurin ja heitti sen keittiön pöydälle, sillä ei kestänyt enää isänsä solvauksia. Hänen nimensä välkkyi uudestaan näytöllä, mutta Ziva painoi punaista. Hän ei todellakaan halunnut puhua isänsä kanssa tässä tilassa.
Häntä ei ollenkaan huvittanut pitää leffailtaa tai nähdä ketään. Hitaasti hän joi jäljellä olevaa glögiään. Ziva tuijotti tyhjää, kuin hän pakenisi omaan maailmaansa. Häntä ahdisti, hän koki olevansa selkä seinää vasten vailla pakotietä. Yhtäkkiä hengitys muuttui pinnalliseksi, mutta Ziva ei tajunnut sitä. Ahdistus valtasi koko kehon. Vasta hengittämisen tuntuessa vaikealta, hän havahtui takaisin tähän maailmaan. Hetken hän haukkoi henkeään, istuessaan tärisevänä paikallaan. Pöydällä oleva puhelin soi uudelleen, tällä kertaa soittaja ei ollutkaan hänen isänsä. Tony.
Ziva ei kuitenkaan vastannut, vaan antoi sen soida. Puhelin soi heti uudestaan edellisen soiton päätyttyä, mutta Ziva vain tuijotti sitä. Hän tunsi itsensä edelleen ahdistuneeksi. Hänen katseensa osui pöydällä olevaan leipäveitseen, joka oli hänen vanha ystävänsä. Ziva tarttui siihen, peilaten hetken itseään sen heijastavasta terästä. Päättäväisesti hän laski terän vasemman ranteensa päälle ja viilsi itseään. Pieni, kevyt viilto sai aikaa pientä kipua, joka sai kaiken muun tuskan peittymään alleen. Ziva oli masokisti, hän rakasti kipua, se sai kaiken muun häviämään. Kivun laannuttua hän viilsi uudestaan ja uudestaan, koko ajan hieman syvemmälle saadakseen sen peittämään kaiken pahan olon alleen.
*
Asunnollaan Tony kirosi puhelimensa kanssa. Ei ollut lainkaan Zivan tapaista jättää vastaamatta. Eteenkään, kun jotain oli sovittu. Gibbsin toinen kolmas sääntökin käskee olla aina tavoitettavissa. Ziva ei koskaan jättänyt vastaamatta työkavereidensa puheluihin. Ei koskaan, oli miten hankala paikka hyvänsä. Muiden kohdalla asia oli toisin, muttei koskaan työkavereiden. Hän päätti lähettää tekstiviestin. Nopeasti hän sai näppäiltyä näytölle tekstin ”Onko kaikki hyvin?”. Hän ei voinut estää pahaa aavistusta, joka nousi jostain taka-alalta. Hermostuneena Tony ravasi ympäriinsä asunnossa, osaamatta rauhoittua. Kultakala Kate uskenteli pirteästi vedessä, jonka luo Tony pysähtyi hetkeksi juttelemaan. Lähinnä itsekseen, mutta sillä hetkellä hän toivoi Katen osaavan vastata.
Tekstiviestin lähettämisestä oli kulunut jo yli kymmenen minuuttia, mutta vastausta ei kuulunut. Tony yritti soittaa jälleen kerran, mutta turhaan. Ei minkäänlaista vastausta, ei edes luurin lyömistä korvaan. Hän nappasi leffan ja avaimet eteisen pöydältä mukaansa ja kiiruhti autolleen. Raivoisasti sininen henkilöauto ampaisi matkaan. Hänen kurvatessaan ensimmäiseen mutkaan, hän oli ajaa kolarin hurjastelunsa vuoksi. Tonyn paha aavistus vain kasvoi kasvamistaan, tämä ei tuntunut yhtään hyvältä. Samaan aikaan hänen teki mieli soittaa Gibbsille, mutta jokin esti häntä. Ziva vei hänen kaiken huomionsa, juuri nyt puhelimessa puhuminen ja auton ajaminen näin kovilla nopeuksilla ei olisi ollut hyvä yhdistelmä. Gibbs pystyi tähän, mutta Tony ei kuitenkaan ollut Gibbs.
Zivan asunto häämötti jo neljän korttelin päässä. Tony painoi nastan lautaan, kiihdyttäen viimeisenkin pätkän jäljellä olevasta matkasta. Asunnossa paloi valo, Mini oli parkissa omalla paikallaan. Tony parkkeerasi tyhjään ruutuun jalkakäytävän reunaan. Reippaasti hän nousi ulos autostaan, lukiten ovet napista perässään. Alaovi rappuun oli auki, kuten tavallista. Hetkessä hän oli toisessa kerroksessa, aivan Zivan oven takana. Kohteliaasti hän koputti oveen. Ei vastausta.
”Ziva, avaa.” Tony huusi oven läpi, koputtaen uudelleen hieman voimakkaammin. Hän painoi korvansa ovea vasten, mutta mitään ei kuulunut. Hän peruutti käytävän toiselle puolelle vetäen samalla aseensa taskustaan, otti vauhtia ja potkaisi oven sisään. Ensinäkemältä asunnossa oli kaikki ok. Tony käveli peremmälle, huhuillen Zivaa. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Päästyään kulman taakse, hänen silmänsä levähtivät lautasen kokoisiksi. Ziva makasi hänen edessään parin metrin päässä lattialla, oman verensä välissä. Veren tahrima leipäveitsi lojui hänen vieressään.
”Ziva!” Tony sanoi syöksähtäessään hänen luokseen tunkiessaan samalla asettaan takaisin koteloon. Ziva oli elossa, juuri ja juuri tajuissaan. Tony näki kahvassa roikkuvan vaalean pyyhkeen, jonka hän sieppasi käteensä, repien sen voimalla keskeltä kahtia. Nopeasti hän sitoi Zivan kevyesti vuotavat ranteet. Tony totesi Zivan olevan muuten kunnossa, joten hän soitti hätänumeroon, josta luvattiin laittaa ambulanssi välittömästi. Tony sai luvan katkaista puhelun.
”Ziva, miksi?” Tony kysyi surullisesti, taistellen pitääkseen äänensä vakaana. Ziva ei vastannut, hän vain tuijotti Tonya lasittuneella katseellaan, tajuamatta mitään. Tony yritti etsiä pienimpiäkin vihjeitä, mutta epäonnekseen hän ei löytänyt niitä. Pian ambulanssin pillit ujelsivat asuinrakennuksen pihassa ja hetkeä myöhemmin Ziva oli jo ambulanssissa, matkalla kohti sairaalaa. Tony ei jättänyt Zivaa hetkeksikään yksin, hän soitti lyhyesti matkalta Gibbsille, joka lupasi hälyttää muut tiimistä paikalle. Sinne oli paljon lyhyempi matka kuin Zivan kotiin.
*
Sairaalassa muut odottivat hermostuneina verenpunaisilla penkeillä. Abby manasi hiljaa yksikseen, osaamatta olla paikallaan, Timmy yritti parhaansa mukaan saada tätä rauhoittumaan. Abby ei ollut enää kaukana hermoromahduksesta. Ducky istui poikkeuksellisesti hiljaa Palmerin vieressä, yrittäen miettiä syytä tähän kaikkeen. Gibbs näytti päälle päin suhteellisen rauhalliselta, mutta tyynen pinnan alla oli äkkisyvää. Hän oli huolissaan. Tämä ei ollut lainkaan Zivan tapaista eikä hän ollut huomannut mitään erikoista. Hän oli läpäissyt kaikki testit ja oli saanut luvan työskennellä edelleen kentällä, kuten aiemminkin.
Pian suuret liukuovet avautuivat suhahtaen ja Tony talutti Zivaa sisään sairaalaan. Molempia ranteita koristi vaaleat pyyhesuikaleet, jotka toimivat veren tyrehdyttäjinä. Ziva näytti kalpealta hoiperrellessaan eteenpäin Tonyn tukemana.
”Paljonko hän on menettänyt verta?” Gibbs kysyi. Tony ei vastannut, vaan asetti Zivan makaamaan seinän vieressä olevalle sängylle. Gibbs otti muutaman askeleen Zivan viereen ja siirsi ranteessa olevaa pyyheriepua nähdäkseen vahingot.
”Tony”, hän huokaisi pahoittelevasti nähtyään haavat. Tony ei vastannut Gibbsin katsekontaktiin. Juuri nyt hänestä ei ollut siihen, hänen oli pysyttävä kasassa.
Lääkärit siirsivät Zivan vieressä olevaan tyhjään huoneeseen. Tony yritti pyrkiä hänen mukaansa, mutta häntä ei päästetty. Kiroten hän suostui istumaan alas penkille, painaen pään polviinsa. Gibbs seisoi hänen vieressään, katsoen kärsivää työtoveriaan. Abbyn täytyi istua alas, hän tunsi voivansa pahoin. Kuin hänen sisuskalunsa olisi käännetty ympäri ja vedetty tiukkaan solmuun. Samaan aikaan hänen mielessään pyöri kysymys, miksi Ziva ei ollut sanonut mitään.
Zivan ranteisiin vaihdettiin puhtaat siteet, verestä värjäytyneet pyyhesuikaleet olivat roskismateriaalia. Haavatkin olivat tyrehtymässä, vaikka kaiken varalle ne liimattiin kiinni. Lepositeitä ei kuitenkaan tarvittu, hänen ei katsottu olevan enää vaaraksi itselleen. Hänet jätettiin yksin tuijottamaan tylsän valkoista seinää lasittunut katse silmissään. Ziva vain tuijotti, hänen aivonsa eivät osanneet ajatella normaalisti. Kuin hän olisi ollut keskellä sumua, kykenemättä näkemään eteensä. Hänen mielensä raksutti, hän ei ollut oikein kartalla tapahtumista. Ziva muisti leipäveitsen ja sen myötä tulevan kivun, kunnes häntä alkoi heikottaa ja seuraavat muistukuvat olivat ambulanssista sairaalan pihassa.
Huoneen ulkopuolella lääkäri kertoi muille tämänhetkisen tilanteen. Hän ei osannut löytää syytä Zivan käytökseen, sairaaksi häntä ei voinut luokitella.
”Kuin hänellä olisi napsahtanut ja sen seuraksena näin kävi”
”Zivalla ei napsahtele”, Tony esitti tiukan vastalauseen, määrätietoisuus näkyi selkeästi hänen silmistään.
”En missään nimessä tarkoita, että hän olisi hullu. En vain löytänyt parempaa tapaa ilmaista asiaa. Pahoitteluni tästä.” hänen lääkärinsä selitti. Tony nyökkäsi pienesti, hyväksyessään perustelut. Lääkäri poistui heidän luotaan kohti seuraavia potilaita. Tony katsoi hetken hänen loittonevaa selkäänsä, kunnes kääntyi Zivan huonetta kohti, mennäkseen tämän luo.
Hieman epävarmasti Tony lähestyi sairaalasänkyä. Valkoiset lakanat yhdistettynä valkoiseen seinään saivat hänen mieleensä pehmustetun huoneen, jonne tuotiin ihmisiä pakkopaidassa. Metallisissa kaiteissa oli vaaleat lepositeet, joita ei kuitenkaan tarvittu. Ziva olisi todennäköisesti saanut isomman kohtauksen niistä. Hän pysähtyi seisomaan sängyn viereen, tuijottaen hetken ihan hiljaa Zivan kasvoja, kuin peläten tämän katoavan savuna ilmaan. Varoen hän siirtyi istumaan sängyn laidalle, laskien kätensä Zivan olkapäälle. Ziva ei reagoinut, hän vain jatkoi seinän tuijottamista. Heidän välillään oli syvä hiljaisuus, ainoastaan käytävän äänet kuuluivat vaimeasti. Tony ei tiennyt mitä sanoa, samaan aikaan hän toivoi Zivan sanovan jotain. Mitä tahansa muuta, kuin tuijottavan valkoista seinää lasittuneella katseellaan. Tony istui puoli tuntia Zivan sängyllä, sanomatta sanaakaan. Hitaasti hän nousi seisomaan ja käveli ulos huoneesta, potkaisten raivoisasti karkkiautomaattia käytävän toisella laidalla. Hänen luonaan sai käydä vain yksi henkilö kerrallaan, joten Gibbs oli seuraavana vuorossa.
Päättäväisesti Gibbs meni seisomaan suoraan Zivan näkökenttään, peittäen seinän kehollaan. Vaativalla katseellaan hän pakotti Zivan ottamaan katsekontaktin itseensä. Ziva myöntyi Gibbsin huokuessa auktoriteettia. Hän uskalsi kyllä vastustaa häntä, mutta harvemmin voitti. Hetken he vain tuijottivat toisiaan, Gibbs luki Zivan katsetta ja ilmettä parhaansa mukaan, yrittäessään saada mahdollisimman paljon irti ilman sanoja. Ziva laski suojamuurinsa väliaikaisesti alas, antaen Gibbsin lukea itseään kuin avointa kirjaa. Gibbsiin pystyi aina luottaa, hänen kanssaan oli aina turvassa. Hän oli eräänlainen isähahmo heille kaikille. Molemminpuolisen luottamuksen saaminen ei todellakaan ollut helppoa. Gibbs nyökkäsi ja siirtyi istumaan sängyn reunalle, melkein samaan kohtaan, jossa Tony oli istunut hetkeä aikaisemmin. Ziva käänsi katseensa lattiaan. Tony seurasi ällistyneenä lasin toiselta puolella, kuinka Ziva kommunikoi Gibbsin kanssa. Pieni mustasukkaisuus nosti päätään jossain hänen sisällään.
”Ziva”, Gibbs sanoi vaativasti, saaden Zivan nostamaan katseensa lattiasta.
”Tiedän enemmän kuin luuletkaan, mutta haluan kuulla koko tarinan sinulta itseltäsi.” Gibbs sanoi vakavana, mutta pitäen tietyn lempeyden äänessään.
”Mut...” Ziva yritti vastustella, mutta hänet keskeytettiin käden heilautuksella.
”En välitä siitä, oli se mielestäsi miten tyhmä syy hyvänsä. Olet kuitenkin tässä tilanteessa, joten nyt on aika puhua joko hyvällä tai pahalla. Tiedän, ettet saa muuten suutasi auki.” Gibbs sanoi poraten katsettaan Zivan lävitse. Hän ei halunnut kysyä itsetuhoisuudesta mitään, sillä tiesi Zivan omistavan hulluja ninjataitoja ja olevan masokisti. Gibbs luotti Zivan pystyvän pyytämään apua, ennen kuin olisi liian myöhäistä.
”Hyvä on. Koko tilanne on jotenkin stressaava, koska en tiedä haluanko tätä oikeasti.”
”Mitä, Ziva? Käytä sanoja, sano se ääneen.” Gibbs pyysi rohkaisevasti. Ziva huokaisi vastahakoisesti, mutta myöntyi pyyntöön.
”Minulla on tunteita Tonya kohtaan, mutta en tiedä kuinka voimakkaita. Välillä ne ovat pikemminkin pakkasen puolella ja välillä hyvinkin lämpimät. Ristiriitaista, eikö?” Ziva tunnusti välttelemättä Gibbsin katsetta. Tämä nyökkäsi hyväksyvästi.
”Mitä sitten pelkäät?” Gibbs kysyi hakiessaan aavistukselleen vahvistusta.
”Juuri nyt pelkään eniten sitä, miten mahdollinen tunnustukseni ja tunteeni vaikuttavat meidän ystävyyssuhteeseen. Voimmeko elää kuten ennenkin vai saako se välimme
vaivaantuneiksi?
”Sinulla on kaksi vaihtoehtoa, tiedät sen itsekin.”
”Sydän käskee toimimaan, mutta järki pelaamaan varman päälle.”
”Valinta on sinun.” Ziva nyökkäsi vastaukseksi.
*
Kahta viikkoa myöhemmin maanantaina Zivan oli tarkoitus olla töissä. Kello oli jo kymmentä yli seitsemän, kun Tony tuijotti vuoroin sitä ja vuoroin tyhjää työpöytää käytävän toisella puolella. Hissi päästi tutun kilahduksen saapuessaan kerrokseen. Ilme Tonyn kasvoilla kirkastui hetkeksi, mutta joutui pettymään tulijan olevankin Gibbs. Tony jatkoi tuijottamistaan kellonsa, pöydän ja hissin välillä.
”DiNozzo”, Gibbs sanoi pöytänsä takaa, saaden Tonyn siirtämään katseensa häneen ja lopettamaan hermostuneen kyttäämisen.
”Voit lopettaa tuijottamisen.” Tony katsoi pomoaan oudoksuen.
”Ziva ei ole tulossa.” Gibbs sanoi tuijottaen koneensa näyttöä.
”Mitä!?” Tony älähti. Häneltä oli selvästi mennyt jotain ohi.
”Hän on Israelissa ottamassa tarvitsemaansa aikaa”, Gibbs sanoi tuijottaen Tonya katseella, joka kertoi asian olevan loppuun käsitelty.
”Mutta...” Tony yritti epätoivoisesti, mutta hiljeni vastahakoisesti Gibbsin tiukan katseen voimasta.
Ziva oli lentokoneessa matkalla kohti Israelia. Hän oli sopinut Gibbsin kanssa pitävänsä hetken aikaa taukoa, voidakseen elää hetken normaalia elämää ja miettiä asioita uudelleen kaikessa rauhassa. Hän piti ystävyyssuhteestaan Tonyyn, eikä näin ollen halunnut riskeerata sitä kovin heppoisin perustein. Hän halusi olla varma ennen seuraavaa siirtoaan. Mitä ikinä Ziva päättäisikään, se olisi sen arvoista.
