Sininen liekki | Hermansy deathfic | K-11

[Odo]

Disclaimer: Rowling omistaa kaiken hänelle tunnistettavan, en saa rahaa tästä.
Author: Odoshi, it's meh

Title: Sininen liekki
Genre: deathfic, angst, femme
Paring: Hermione Granger/Pansy Parkinson
Raiting: K-11
Warning: pohditaan itsemurhan tehneestä tytöstä
Summary: Suurimmatkin pelkomme elävät vain sekunteja (jättävät arvet koko elämäksi).
A/N: Tämä syntyi Valkean paperin jouluun sanoja kirjoittaessani viime yönä, kun muistin lyheyn tekstin pätkän (eli siis kursivoidut alkusanat), jonka olin kirjoittanut joskus aiemmin muistiin hieman erilaisessa muodossa. Niiden ympärille syntyi tämä deathfic, josta ainakin itse olen ihan tyytyväinen.
Otsikosta kiitokset Sinikeijulle.<3
Challanges: Femme10 vol. 3 (Hermione/Pansy)

Sininen liekki

Katoava hetki, maailmankaikkeuden onnellisimmat sekunnit (niin huomaamattomia). Ne muodostuvat pienistä asioista, hymyistä ja läheisyydestä. Lahjoista, joita ei mitata kultaisilla kolikoilla. Minulle Sinä olit kauneimpia aarteitakin tärkeämpi – nyt vain tuulen mukana kadoten, olet poissa. Ikuisesti.

Suurimmatkin pelkomme elävät vain sekunteja (jättävät arvet koko elämäksi).

Hermione istui yksin jäätyneen joen varrella lumikinoksessa, kääriytyneenä punaiseen vilttiin sinisten liekkien leimutessa lämpöä ja valoa. Joki oli jäätynyt pinnalta, loisti kristallin kirkkaana, mutta tyttö tiesi pettävän jään alla myrskyävästä voimasta. Putouksesta,  joka oli kaukana tästä paikasta. Punertavat silmät olivat kostuneet, kyynelpisarat valuneet poskipäille, leualle, tippuivat polville.

Vielä muutamia kuukausia sitten kesän lämmössä he olivat istuneet tuon edessä avartuvan joen rannalla; puhuneet niitä näitä kuiskien korvanlehdille rakkauden tunnustuksia, salaisuuksia. Ei heidän maailmassaan ollut muita, kaikki oli hyvin tai niin Hermione uskoi, kunnes syksy saapui. Se saapui ensin niin koreana, kaikessa loistossaan lakastuen sitten huomaamattomasti päivien varjoissa värittömäksi, yksinäiseksi syksyksi. Niin Pansykin oli muuttunut – loistanut ensin kuin kukka kauneimmissa väreissään, mutta yllättäen lakastunut kuin vaahterat joen reunalla.

Hermione huomasi sen kaiken liian myöhään. Uupuneena ja rasittuneena Pansy oli ajanut itsensä nurkkaan; kuuli nyt ne huudot, jotka olivat pysyneet poissa Hermionen kanssa. Ne ahdistivat, painoivat katseen maahan ja saivat juoksemaan yksin joen uomalle katsomaan sen tyrskyäviä aaltoja vasten kivikkoa. Hän ei muistanut enää hyviä hetkiä – ne olivat kaikki kuolleet, vain ohi menneitä sekunteja, joita ei enää ollut. Pian Hermionekin olisi poissa, luki tytön päiväkirjan toisiksi viimeisellä sivulla.

Hermione kietoi kädet polviensa ympäri, painoi kasvot käsiinsä haudaten äänettömän itkunsa. Jos hän vain olisi ollut paikalla, eikö näin olisi tapahtunut? Olisiko hän voinut estää tämän? Ei ollut vastauksia, pelkästään epätoivoa, särkyneitä unelmia ja ikävää, joka raateli sydäntä – ei enää sen rikkonaisemmaksi voinut tulla.

Maassa makaava päiväkirja oli auki siltä viimeiseltä sivulta, jonka Hermione oli uskaltanut aukaista vasta nyt monen kuukauden jälkeen paljastui kyyneltahraisia sanoja. Hän ei ollut lukenut koko päiväkirjaa kerralla, hän ei ollut uskaltanut vaan pala kerrallaan hän oli uppoutunut maailmaan, joka oli vienyt hänen rakkainpansa, hukuttanut niihin myrskyäviin aaltoihin,  joita he olivat aikoinaan yhdessä katselleet.

Sotkuisella, hätäisellä käsialalla kirjoitetut sanat: Hermione, halusin aina kertoa sinulle, miten tärkeä olet minulle. Tässä maailmassa ei ole tilaa onnellisuudelle, on vain katkeruutta, pelkoa ja katumusta. Ihmiset ovat pahoja, enkä minä enää jaksa toivoa. Äänet huutavat julmina, käskevät luovuttamaan ja minä annan tänään periksi. Kaikella rakkaudella, anna minulle anteeksi.
28.9.2001, Pansy

Ne sanat saivat Hermionen jälleen kyyneliin, sulkemaan vihreä kantisen päiväkirjan viimeisen kerran. Pansy oli poissa, muuttunut enkeliksi ja kadonnut hänen elämästään – lopullisesti. Ei ollut enää niitä pieniä asioita, jotka tekivät heidän elämästään vain heidän kahden välisen maailman. Ei sateenjälkeistä nurmikon tuoksua, joka valtasi hajuaistin kaadettuaan toisen vasten nurmikkoa hukuttaakseen suudelmiin, ei enää hetkiä, jolloin Hermione luki Pansyn vain katsellessa, silitellessä ruskeita hiuksia hymyillen. Ei ollut enää yhteistä piilopaikkaa joen varrella; tämäkin paikka oli muuttunut haudaksi, Pansyn viimeiseksi leposijaksi.

Menettäminen oli niitä asioita, jotka saivat ihmisen ymmärtämään elämän merkityksen, sen arvon ja voiman. Joskus Hermione mietti, mikseivät ihmiset saattaneet huomata niitä pieniä onnenpalasia, jotka rakensivat heidän elämänsä parhaimmat hetket?

Siniset liekit sammuivat Hermionen ympäriltä, joutuivat pimeyden nielaisemiksi lukuunottamatta yhtä kaikkein pienintä liekenpoikasta, joka sykki edelleen kaiken Hermionen surun keskelläkin; se pieni liekki kuvasti toivoa, jota oli vielä jäljellä. Niin kauan kuin hän muistaisi Pansyn, niin kauan, kun hän muistaisi, että Pansy toivoisi hänen elävän heidän molempien puolesta aina viimeiseen hetkeen saakka.

Hermione ei antanut yksinäisen liekin sammua,
ei vielä tänään, eikä huomenna. Ei kuukausienkaan kuluttua, ei silloinkaan.
Vasta vuosien kuluttua se liekki sammuisi ja silloin hän tapaisi jälleen Pansyn, joka ottaisi hänet vastaan hymyillen niinkuin vuosia sitten heidän löytäessään yhteisen polkunsa; heidän yhteisen maailmansa.

[Crywell]

Kommenttikampanjasta tervehdys!

Ihan älyttömän kaunis. Olin ihan myyty jo ensimmäisen kappaleen jälkeen! Nuo ensimmäiset sulut "niin huomaamattomia" - aaa, kaunista, kaunista, kaunista. Samoin toiset. Sanat soljuivat kauniisti, ihan vaivattomasti.

Ideakin oli hieno, ja hienosti kerrottu. Se oli pelottava, synkkä, ja kauhean surullien. Hermionea kävi kamalasti sääliksi. Se kuinka hän huomasi kaiken liian myöhään ja kaikkea. : (
Ja Pansy ja Hermy olivat muuten kiva valinta hahmoiksi, en tiedä edes miksi, mutta he jotenkin sopivat tähän tosi hyvin mielestäni. : D

Se saapui ensin niin koreana, kaikessa loistossaan lakastuen sitten huomaamattomasti päivien varjoissa värittömäksi, yksinäiseksi syksyksi. Niin Pansykin oli muuttunut – loistanut ensin kuin kukka kauneimmissa väreissään, mutta yllättäen lakastunut kuin vaahterat joen reunalla.

Tämä oli ihan yli-ihana kohta! Pidin kauheasti siitä kuinka vuodenaikaa rinnastettiin Pansyyn, värejä ja lakastumista ja kaikkea.

Maassa makaava päiväkirja oli auki siltä viimeiseltä sivulta, jonka Hermione oli uskaltanut aukaista vasta nyt monen kuukauden jälkeen paljastui kyyneltahraisia sanoja.

Voi olla että tämä lause on ihan korrekti ja näinpoispäin, ja tavutan tai luen vain sen päässäni jotenkin tyhmästi, mutta ajattelin kumminkin nyt nostaa tarkasteltavaksesi.

Siniset liekit olivat muuten kaunis vertaus, sekä myös tosi upea nimi. Ja tuo viimeinen liekki - en tiedä, kaunista. Virta, jonka luona oli koettu onnellisia hetkiä ja johon kaikki sitten päättyi, muodosti kivan, jotenkin ivallisen ja ironisen sulkeutumisen kaikkeen.
Olenpas taas kyllä rakentava kommentoija, kun en osaa mitään huonoa sanoa! :'' D Pidin tästä vaan tosi paljon, ihanaa tekstiä!

Kiitos tästä lukukokemuksesta, pidin ihan mahdottomasti ♥

[Odo]

Crywell, oi kiitos todella paljon tuosta ihanasta kommentistasi! (: Vaikkei ollutkaan niinkään rakentavaa puolta siinä, niin myös kehut saavat kirjoittajan hyvälle tuulelle; tietää onnistuneensa kirjoittajana! Ja tosiaan tuo esille nostamasi kohta, kieltämättä olen artikuloinut sen jotenkin oudosti. Pitää vähän virkeämmässä mielentilassa kokeilla muotoilla se viisaampaan muotoon, kun kerran on päässyt vielä julkaisuvaiheessakin läpi lukujen soljumaan, haha. Mutta vielä kerran, kiitos! ♥

[Natural]

Kaunista.

Tämä oli todella kaunis ja tunteikas teksti. Tykkäsin, tykkäsin todella paljon.
Kuvailu oli aivan ihana, pystyin niin samaistumaan Hermioneen. Tätä lukiessa meinasin rueta itkemään, ihan oikeasti.

Vaikka femme ja Hermione/Pansy ei koskaan ole ollut ihan minun juttuni, mutta pidin tästä silti todella paljon. Ja tykkäsin paljon hahmo vallinnastasi. Tykkäsin tuosta joesta tuolla. Se oli hyvä valinta tapahtumapaikaksi.

Otsikosta sen verran, että pidin siitä kovasti. Se sopi tähän todella hyvin. Ja pidun tuosta sinisen liekin vertauskuvasta.
Enempää en enää keksi sanoa...

Kiittäen ja kumartaen siskosi,
Natte

[Odo]

Kiitos kommentista, Natte. Se on hyvä välillä lukea semmoista, mitä harvemmin tulee luettua ja vielä mä sut saan koukutettua paremmin tuohon femmeilyyn ja Hermansyynkin! Haa, koska femme on parsaa. ♥ Jaja kiva jos tykkäsit, taisin luetuttaa tätä sulla jo silloin jouluna ellen nyt ihan väärin muista, kun valkean paperin jouluun niitä sanoja pirusti liikaa siellä teillä rustailin.

[Kuurankukka]

Kommenttikampanjasta moi! (Ja onhan tämä kyllä vastakommentti myös, hih)

Voisin vaikka aloittaa parituksesta. Pansy/Hermionen viehätystä en ole oikein koskaan ymmärtänyt, muttei se varmasti mikään epämiellyttäväkään ole. Ei ainakaan tässä ficissä. Kuitenkin omasta mielestäni itse hahmot toimivat vielä paritustakin paremmin. Pansyn luonnettakaan en ole hirveän usein mietiskellyt, saatikka siirtänyt ficcien muotoon, mutta jotenkin esimerkiksi se, ettei hän lopulta osannut pyytää Hermionelta apua ennen kuin oli liian myöhäistä, sopii Pansyn hahmolle. Ei siis niin, että hän olisi heikko, vaan pikemminkin liian kauan vahvana pysytellyt hahmo, joka ei myöskään tahdo Hermionea satuttaa. Hermionen olen taas aina nähnyt juuri tällaisen mitä ficissäsi: ikävistä ja masentavista asioista huolimatta hän ei koskaan luovu kokonaan toivosta. Vahvoja hahmoja siis molemmat, ja varmasti heistä saa vaikka mitä irti.

Osittain menneisyyteen, ja osittain nykyhetkeen sijoittuvat tapahtumat olivat hyvä ratkaisu - siinä lukijalle esiteltiin sekä suhteen hyviä, että huonoja puolia, eli kaikki ei ollut pelkkää onnenhuumaa, varsinkaan lopussa. Kaikenaikaa ficci oli todella ihmismäinen - näinkin tämän melkeinpä enemmän surullisten ja vaikeiden asioiden pohdiskelutekstinä kuin varsinaisena fanfikkinä. Kukapa ei olisi miettinyt asioita, joita ficistä löytyy? Tästä puolesta pidin kyllä kovasti.

En muista lukeeni ainakaan hirmuisesti ficcejäsi, joten en voi ainakaan nyt verrata tätä uusimpiin teksteihisi. Varmasti kehitystä on kuitenkin tapahtunut, enkä siksi viitsi ruveta nipottamaan pienistä kielioppijutuista Ja tarkoitukseni ei siis missään nimessä ole haukkua ficciäsi, pidin kovasti siitä miten mennyt ja nykyisyys kietoutuivat yhteen ja kuinka inhimillinen viesti tässä tuntui olevan. Kirjoitustyylisi oli helppotajuista ja mukavaa seurata. Pari helmeä on vielä pakko laittaa:

Ne ahdistivat, painoivat katseen maahan ja saivat juoksemaan yksin joen uomalle katsomaan sen tyrskyäviä aaltoja vasten kivikkoa.

Ei ollut enää yhteistä piilopaikkaa joen varrella; tämäkin paikka oli muuttunut haudaksi, Pansyn viimeiseksi leposijaksi.

Kiitos tästä ficistä, oli mukavaa yölukemista

[Odo]

Kuurankukka, kiitos kommentista ja pahoittelen, että vastaan vasta nyt! Oon lukenut sun kommentin silloin, kun oot laittanut sen, mutta en tosiaankaan tiedä, miten en oo siihen vastannut. Nyt luettuani kahden vuoden jälkeen tuon kommentin uudelleen se sai mut todella hyvälle tuulelle ja oli aika iloinen yllätys, kun huomasin tän.

Huomasin itsekin noita virheitä, mitä siellä oli ja on sen jälkeen kehitystä johonkin suuntaan tosiaan tapahtunut (etenki nyt). En oikein tiedä, mitä sanoa, paitsi että kiitän vielä kerran ihanasta kommentista!