Kirjoittaja: Winga
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama
Paritus: Luna/Myrtti, mut voi tän kyl lukee platonisena ystävyytenäkin väitän.
Vastuuvapaus: En omista ketään, en saa mitään rahaa enkä mitään.
Varoitukset: öh. viittauksia kuolemaan.
Tiivistelmä:
Olen miettinyt olisiko sinun mahdollista muuttaa muualle, toiseen rakennelmaan vaikkaKirjoittajalta: Rakasta sivistyssanoja -haasteeseen jonka deadline on niinku huomenna. Olin kirjottanu tän jo viikon sisään kun sain sanat ja sit unohdin tän.
Mun sanat:
kvartetti= neljän soittajan tai laulajan muodostama yhtye (esim. jousikvartetti, johon kuuluu kaksi viulua, alttoviulu ja sello.)
rocaille= kivistä, simpukoista, koralleista ym. tehty luola-sommitelma varsinkin italialaisissa barokkipuutarhoissa, rokokoossa yleinen koristeaihe
undiinit= vedessä asuvat hengettäret, aallottaret
spolia= taistelukentellä saatu sotasaalis, kaatuneilta vihollisilta varastetut varusteet ja aseet
amentia= sairaalloinen tila, jolle on ominaista tavaton levottomuus ja puuttuva tietoisuus ajasta ja paikastaÄlä unohda minua
Joskus Luna kulki oven ohitse, vaikka tiesi Myrtin toivovan, että hän tulisi kylään edes joskus, mutta hänestä tuntui kuin edelliskerrastakin olisi ollut vain hetki. Ja toisinaan hän epäili undiinien yrittävän lumota hänet, vaikka hän oli ennen luullut näiden asuvan ainoastaan joissa, merissä. Tämä ei koskaan tarkoittanut että hän olisi unohtanut, syytökset ja itsesääli Myrtin äänessä toisinaan sitä vaikka hehkuttivatkin.
Mutta nyt. Nyt hän tuijotti ovea kuin transsissa ennen kuin astui sisään (kutsuvat huokailevat undiinit, hän mietti) ja etsi katseellaan Myrttiä, joka ilmestyi heti hänet tunnistaessaan.
Myrtti nauroi, kun Luna kertoi undiineista ja vastasi, että ainoa vaarallisen lumoava olento joka hänen lähellään oli asunut oli basiliski. Nyt hän nauroi, vaikka toisinaan se yhä pisti hänen rintaansa (lävisti hänet kuin seiväs eikä hän halunnut ajatella sitä nyt, kun Luna taas viimein oli täällä).
Lunan käsi lävisti Myrtin kun hän yritti ottaa tätä kädestä, niin kuin monesti ennenkin, ja hän mietti taas niitä loitsuja joilla hän ehkä voisi vielä tehdä Myrtistä kiinteämmän olennon. Hänen liikkeensä käsitti sanat 'olen pahoillani, mutta toisaalta ei minulla olisi sinua jollei niin olisi käynyt' ja hän tiesi Myrtin ymmärtävän, vaikka toisinaan tämä itki raastavasti kuolemaansa. Myrtti hymyili vain, katse käännähti pikaisesti kohti salaisen kammion sisäänkäyntiä.
"Tiedätkö miksi täällä ei vieläkään käy ketään?" Myrtti kysyi Lunalta, ohjaten ajatuksiaan muualle, ja odottamatta vastausta jatkoi: "Koska minä asun täällä ja oppilaat pelkäävät että minä seuraisin heitä - ikään kuin minua kiinnostaisi katsella heidän toimiaan kopeissa."
Luna naurahti, sanoi: "Mutta onneksesi meistä muutamat edes uskaltautuvat tänne yhä."
Myrtti nyökkäsi, muisti miettineensä joskus sitä tulevaisuutta kun Lunakin lähtisi jo pois Tylypahkasta (mutta eikö hän ollut jo tottunut yksinäisyyteensä?) eikä hänellä taas olisi ketään. (Eikä hän ymmärtänyt miksi kuolleenakin hänen oli mahdollista tuntea näin vahvasti.)
"Olen miettinyt olisiko sinun mahdollista muuttaa muualle, toiseen rakennelmaan vaikka," Luna puhui, vetäen Myrtin ajatuksistaan takaisin ja herättäen tässä taas sen tunteen, joka ennenkin oli hypähtänyt esiin. "Isäni sanoi joskus, että jos on tarpeeksi vahva yhteys toiseen, voi siirtää tämän toisaalle, ja minä olen miettinyt sitä, olen miettinyt että rakentaisin sinulle samanlaisen luolan kuin aikoinaan."
"Rocaille," Myrtti huokasi, "muistan rakastaneeni niitä jo aikoinaan, kun Binns puhui niistä ainoastaan kenttinä joihin oli upotettu vahvoja taikoja, simpukoita apua käyttäen. Kauniita ja silti vaarallisia."
Luna hymyili, katsoi Myrttiä silmiin. "Juuri niin."
"Miksi?"
Huokaisten Luna kääntyi katsomaan muualle. "Tiedäthän kuinka vähän välitän ajankulusta ja kuinka sinäkin unohdat toisinaan miten se kuluu kun jatkat vain olemassaoloasi. Lukuvuosi lähestyy loppuaan ja minun koulunkäyntini myös."
Silmiään räpäyttäen Myrtti liikkui taaksepäin, poispäin Lunasta. "Sinä et muutenkaan ole viime aikoina käynyt luonani."
"Olen etsinyt keinoja saada sinut pois täältä."
"Tämä on minun kotini," Myrtti vastasi. "Olisivathan ne kauniita, luolat ja taiat ja sinä. Mutta minä pidän Tylypahkasta. Enkä minä koskaan vanhene ja kun sinä vanhenet, sinä kyllästyt minuun."
Luna korahti ja sulki silmänsä, kuunteli sielunsa kvartettia joka toi hänelle aina rauhan. Harvoin, niin harvoin hän turhautui mihinkään, koska hän eli elämänsä rakastaen, tarttuen hetkeen, koska ainoastaan niin hän tahtoi elää, mutta Myrtti - Myrtti eli kiinni menneessä, eli kiinni tapahtumissa joista oli jo aikaa. Heillä oli vaikeutensa, totta kai heillä oli.
"Minä en voi jäädä tänne," Luna sanoi, hetken tai minuuttien päästä. "Ainoastaan kuolemalla."
Ja Myrtti katsoi Lunaa laskelmoiden, eikä kieltänyt tätä. "Tiedän. Olen miettinyt asiaa joskus."
"Olet kertonut minulle joskus."
Myrtti huokaisi tai ynähti, molempia. "Kauanko meillä on yhä aikaa?"
Luna hymyili, hetken niin kuin ennen sotaa, ennen kuolemia. "Kolme viikkoa. Saat miettiä lähdetkö mukaani jos keksin vain keinon."
Myrtti korahti ja katosi putkistoihin, aivan kuten Luna oli arvellutkin. Hän asteli ulos ja pitkin käytävää kohti tupaansa, tietämättä miten tämä vielä päättyisi.