Masentavaa, ei yhtäkään kommenttia
Miksi se kommentoiminen on niin vaikeaa? Nojaa... tein nyt kuitenkin tämän ficin loppuun, vaikka kommentteja sateli todella vähän. Kaipaan vanhaa finfanfunia, siellä sai aina kommentteja melkein mihin tahansa tarinaan. Ikävä on. Mutta kuitenkin... toivottavasti kommentoisitte edes vähän tätä viimeistä osaa. Tein kuitenkin aika vaivalla tämän ficin loppuun asti, yleensä ficcini jäävät aina puolitiehen
tai eivät nyt sentään aina (onhan niitä Tarinamaassa jo aika mukavasti).... että juu... kiitos tosi tosi paljon Hazandralle tämän ficin betauksesta <3 Kommenttisi olivat ihania.
Osa 11
Tuntui vievän tuhottoman kauan ennen kuin Lily vihdoin näki meren pilkistävän puiden takaa. Hihkaisten hän kääntyi Remuksen ja Jamesin puoleen, jotka näyttivät aivan yhtä nääntyneiltä kuin miksi hän tunsi olonsa. Lily kohtasi Jamesin tuikkivien silmien katseen.
”Alamme olla perillä”, Lily sanoi nopeasti ja käänsi katseensa eteensä.
”Totta. Nyt pitää vain kiertää rantaa niin kauan, kunnes törmäämme Siriukseen ja Roseen”, Remus sanoi innostus äänessään. Lily hymyili. Tuntui hyvältä olla niin lähellä kadonneita ystäviä. Pian he olisivat jälleen yhdessä. Aivan pian…
Lily, Remus ja James melkein juoksivat loppumatkan. Vihdoin he saapuivat rantahiekalle. Aurinko paistoi vasten kasvoja ja aallot paiskautuivat vasten pehmeää, valkeaa hiekkaa. Lily katseli leveästi hymyillen ympärilleen. Miten kaunista… hän oli kaivannut tätä rantaa. Oli ollut kertakaikkisen typerää lähteä harhailemaan viidakkoon.
”Mihin suuntaan lähdemme?” James kysyi väsyneen näköisenä. Pojan kasvojen mustelmat eivät olleet juurikaan hälvenneet. Ne näyttivät nyt lähinnä kellertäviltä. Lily katsahti poikaan huolissaan.
”Mentäisiinkö oikealle? Sama se kai on…”, Lily mutisi. Remus nyökkäsi.
”Mennään vain oikealle. Törmäämme luultavasti joka tapauksessa Siriukseen ja Roseen, riippumatta siitä, kumpaan suuntaan lähdemme”, Remus totesi.
Lily otti kengät pois jalastaan astellessaan lämpimän hiekan päällä. Hiekka tuntui kuumalta paljaita varpaita vasten, mutta se ei haitannut. Tuntui ihanalta upottaa varpaat pehmeän hiekan uumeniin samalla, kun leppeä tuulenvire leyhytti hiuksia. Se tuntui ihanalta kuuman, kostean viidakkoreissun jälkeen.
”Katsokaa!” Remus huudahti. Lily vilkaisi poikaa ihmeissään ja katsahti tämän osoittamaan suuntaan. Hänen silmänsä levisivät. Todellakin… edessä näkyi pieni maja, puiden katveessa. Ja pihalla… aivan heidän edessään seisoi…
”Sirius!” James huusi niin lujaa, että lähipusikosta lennähti parvi lintuja lentoon. James pinkaisi juoksuun, ja Lily ja Remus seurasivat aivan kannoilla. Pihalla seisova hahmo kääntyi katsomaan heitä tyrmistynyt ilme kasvoillaan. Pian ilme vaihtui iloksi ja riemuksi.
James kapsahti ystävänsä kaulaan ja he kaatuivat hiekalle nauraen ja läimien toisiaan selkään.
Majasta astui joku muukin. Tyttö, joka katsoi heitä hämmentyneenä, mutta ilahtuneena. Remus virnisti hänelle, ja Rose ryntäsi pojan kaulaan.
”Me pelkäsimme sinun kuolleen!” Rose vingahti. Remus naurahti ja halasi tyttöä hieman hämmentyneenä. Rose irrottautui hänestä ja katsahti Siriukseen ja Jamesiin, jotka olivat vihdoin irrottautuneet toisistaan ja vain virnistelivät toisilleen kuin mielipuolet.
”Tämä on uskomatonta! Teidän täytyy heti kertoa meille, mitä teille on oikein tapahtunut”, Sirius hehkutti malttamattomana ja katsoi Lilysta Jamesiin ja takaisin. Lily hymyili.
”Se on todella pitkä tarina”, Lily sanoi.
”Aivan. Meille on tapahtunut niin paljon”, James myönteli ja hymyili Lilylle. Heidän katseensa kohtasivat. Rose vilkaisi kaksikkoa mietteliäänä.
”No, meillähän ei ole muuta kuin aikaa!” Sirius virnisti.
”Totta”, Remus nauroi.
”Tiedättekö te mitään muuten Peteristä?” Sirius halusi tietää. Remus virnisti.
”Minä näin hänet! Hän on jossain tuolla viidakossa jonkun tytön kanssa”, poika kertoi.
”Mitä?! Tytön kanssa?” Sirius parahti. Remus nauroi.
”Niinpä! Minustakin se oli aika uskomatonta. Mutta totta se on. Kun minä olin su… siis, kun harhailin viidakossa, törmäsin heihin”, Remus kertoi. Rose rypisti kulmiaan.
”Mikset sitten mennyt heidän luokseen?”
”Öhm… minä tuota… minä olin…”
”Pitäisikö Roselle kertoa kaikki?” Sirius kysyi äkkiä. Rose hämmentyi.
”Kertoa, mitä?”
”Se, että me olemme…” Sirius aloitti.
”Sirius! Ei sitä saa sanoa”, Lily parahti. Rose kohotti kulmaansa ja katsoi Siriukseen.
”Mitä te olette?”
”Velhoja”, Sirius vastasi.
Syntyi hiljaisuus. Rose melkein kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Hän tuijotti Siriusta suu auki, silmät lautasen kokoisina. Velhojako? Kattia kanssa!
”Juksaat. Ei velhoja ole olemassakaan”, Rose puuskahti ja virnisti sitten huvittuneena.
”En juksaa…”
”Melkein menin lankaan. Mutta minua onkin ollut aina helppo huijata…”
”Emme me juksaa”, Sirius kimpaantui.
”Mutta ei se voi olla totta! Ei velhoja ja noitia ole. Se on tarua.”
”Rose… minä vannon, että puhun totta”, Sirius tarttui tyttöä kädestä ja katsoi tätä silmiin. Rose vaikeni ja rykäisi. Hän vilkaisi hämmentyneenä Lilyn vihaisiin, Jamesin huvittuneisiin ja Remuksen varovaisiin silmiin. Rose pudisti päätään.
”Minä… minä en usko teitä. Todistakaa väitteenne”, Rose kehotti.
”Emme me voi. Meillä ei ole taikasauvoja…”
”Taikasauvoja? Eivätkö noidat ja velhot sitten pysty sormiaan napsauttamalla tekemään asioita?” Rose virnuili melkein ivallisesti. Sirius katsoi häneen huvittuneena pää kallellaan.
”Se on puppua. Me tarvitsemme taikojen tekoon taikasauvan. Jos minulla olisi ollut sauva mukana, olisimme saaneet kaiken valmiiksi paljon helpommin. Ja meillä olisi paljon hienompi maja kuin nyt”, Sirius tuumasi. Rose yskähti.
”Mutta… tuossa ei ole järkeä. En usko… en voi uskoa…”
”Älä sitten usko. Mutta ainakin me olemme kertoneet totuuden. Joka tapauksessa… palataksemme aikaisempaan aiheeseen… Peter siis oli kunnossa?” Sirius katsahti Remusta. Poika nyökkäsi.
”Oli. Täysin vahingoittumaton.”
”Hienoa”, Sirius huokaisi ja irrotti otteensa Rosesta. Tyttö näytti aika järkyttyneeltä. Hetken ajan oli hiljaista, kukaan ei tiennyt, mitä sanoa. Lily liikahti vaivautuneena.
”Mitäs nyt sitten?” James kysyi.
”Te kerrotte meille tarinanne, ja sitten me ryhdymme etsimään ruokaa. Minä ainakin kuolen nälkään”, Sirius hengähti. Lilynkin vatsa murisi; hän ei ollut syönyt mitään aikoihin. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta ruokaa, koska se toi yleensä nälän mieleen.
***
”Oletko varma, että ranta on tässä suunnassa?” Peter kysyi hengästyneenä. He olivat kävelleet viidakossa tuntikausia. Aurinko alkoi taas olla laskemassa. Thalassa näytti synkältä.
”En ollenkaan. Mutta jossain vaiheessahan rannan pitäisi tulla vastaan. Siis, jos saari on pyöreänmuotoinen ja keskellä merta”, Thalassa järkeili. Peter ynähti.
”Niinpä tosiaan. En tullut ajatelleeksi tuota.”
”Luuletko, että muut ovat tosiaan siellä?” Thalassa kysyi hiljaa.
”Minä toivon”, Peter huokaisi väsyneenä.
”No, ainakin voimme sitten yöpyä rannan tuntumassa. Ja kenties pelastuspartio tulee joskus, ja löytää meidät”, Thalassa kuulosti toiveikkaalta. Peter naurahti.
”Vielä jokin aika sitten sinä olit varma, että meitä ei ehkä koskaan löydetä.”
”Ei sitä ikinä tiedä. Minun etsintöjeni suhteen ehkä luovuttiin jo ajat sitten, mutta nyt teitä etsitään taas, joten meillä voi olla mahdollisuuksia”, Thalassa kertoi hymyillen. Peter huokaisi. Hän toivoi, että Thalassa oli oikeassa.
Samassa Peter oli kuulevinaan ääniä. Hän jähmettyi ja pysäytti Thalassan. He tuijottivat eteenpäin varovaisina ja valppaina. Edessä oli joitakuita, mutta olivatko he ystäviä vai vihollisia? Thalassa nielaisi ja vilkaisi Peteriä, joka näytti aivan yhtä pelästyneeltä. He katsahtivat toisiinsa.
”Mitä nyt tehdään?” Peter kysyi hiljaa.
”Mennään katsomaan, keitä siellä on”, Thalassa sanoi päättäväisesti. He tarttuivat toisiaan kädestä. Thalassan sormet tuntuivat lämpimiltä, ja Peter puristi niitä hellästi omassaan. He astelivat varovaisesti eteenpäin, liikkuen melkein äänettömästi viidakon keskellä. Puut ja pensaat suojasivat heitä. Äänet voimistuivat, ja Peter oli erottavinaan tutun äänen niiden joukossa…. ei monta tuttua ääntä. Virnistys levisi hänen kasvoilleen. He olivat päässeet perille! He olivat löytäneet muut!
”He ovat täällä”, Peter henkäisi ja katsoi Thalassaa voitonriemuisesti. Thalassa katsoi häneen takaisin silmät ymmyrkäisinä. Peter halasi häntä nopeasti ja hymyili.
”Meidän yhteinen taipaleemme alkaa olla lopussa”, Peter kuiskasi hänen korvaansa. Thalassa huokaisi ja katsoi häneen silmät pilkehtien.
”Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.”
”Totta”, Peter myönsi.
Hitaasti he irrottautuivat toisistaan ja lähtivät astelemaan ripeästi eteenpäin. Ja silloin Peter erotti Siriuksen. Poika oli kyykistynyt katsomaan jotain maasta löytämäänsä juttua ja näytti mietteliäältä. James söi marjoja hänen lähettyvillään ja ojenteli niitä Lilylle, joka hymyili hänen vieressään. Remus etsi ruokaa vähän matkan päässä lähellä tyttöä, kenet Peter muisti laivasta. Peter henkäisi. Oli tullut aika kohdata muut.
”Sirius!” Peter huusi. Sirius ponkaisi seisomaan kuin vieteriukko ja näytti pahasti järkyttyneeltä. Muut aukiolla hiljenivät, kun Peter ja Thalassa astuivat esiin viidakosta käsikkäin. Thalassan kasvoilla oli varovainen ilme, mutta Peterin silmät loistivat. Sirius hihkaisi ja ryntäsi halaamaan ystäväänsä. He nauroivat ja virnistelivät toisilleen kuin kaksi idioottia. Lily, James ja Remus liittyivät joukkoon ja kaikki katsoivat toisiaan hymyillen ja halailivat toisiaan. Rose ja Thalassa katselivat toisiaan ja hymyilivät toisilleen hämmentyneinä. Toisten riemua oli hauska katsella.
Kaikki puhuivat yhteen ääneen eikä sille ollut tulla loppua. Vihdoin Peter kääntyi Thalassan puoleen ja veti hänet viereensä. Pojan kasvot hehkuivat.
”Tässä on Thalassa. Thalassa, tässä ovat ystäväni Sirius, James, Remus ja Lily”, Peter kertoi osoitellen heitä kaikkia sitä mukaa, kun sanoi heidän nimensä. Thalassa hymyili.
”Hei, hauska tavata”, tyttö kertoi.
”Samat sanat. Tässä on Rose”, Sirius kertoi vetäessään tytön rinnalleen. Rose katsoi Peteriin.
”Oletko sinäkin velho?” Rose kysyi. Peter tuijotti.
”Oletko sinä?”
”En! Mutta kuulemani mukaan kaikki muut ovat”, Rose mulkaisi Siriusta. Hän ei ollut vieläkään ihan sinut asian kanssa. Sirius virnisti ja kietoi käsivartensa tytön ympärille.
”Kyllä sinä siihen totut.”
”Thalassakin on noita”, Peter sanoi nopeasti. Hiljaisuus.
”Mitä?” James ähkäisi.
”Hassua, eikö?” Thalassa hihitti.
”Mikä noitien ja velhojen saari tämä oikein on?” Lily mutisi paheksuen.
”Olet oikeassa, tämä on Lordi Voldemortin keksintö”, Thalassa kertoi vakavoituen. Peter inahti taas kuullessaan hänen nimensä ja Remuskin hätkähti. He tuijottivat Thalassaa.
”Nyt te kerrotte kaikki”, Sirius sanoi nopeasti.
”Heti, kun olemme syöneet”, Peter ilmoitti. Sirius nauroi.
”Sovittu!”
***
Illalla he kaikki käpertyivät Remuksen, Siriuksen ja Rosen ahtaaseen majaan. Heidän täytyi nukkua aivan rinnatusten. James kietoi käsivartensa Lilyn ympärille ja veti tytön itseään vasten. Tuntui hyvältä olla taas yhdessä muiden kanssa.
”Nuku hyvin, Lily”, James kuiskasi hänen korvaansa. Lily hymyili.
”Sinä myös, James.”
James naurahti hiljaa ja sulki silmänsä. Ehkä hän nukkuisikin paremmin kuin aikoihin. Olihan hän ystäviensä ympäröimänä.
***
Aamulla satoi. Mustanpuhuvat pilvet leijailivat saaren yläpuolella uhkaavina ja meri myrskysi raivoisasti. James ja muut päättivät olla poistumasta majastaan, sillä se oli ainoa paikka, missä oli kuivaa. Niinpä he istuivat sisällä kertomassa juttuja menneisyydestään. Rose ja Thalassa kuuntelivat heitä silmät ymmyrkäisinä.
Päivät tuntuivat kuluvan verkalleen. Sade taukosi taas, ja aurinko alkoi paistaa. Silloin he viettivät aikaansa rannalla uiden ja kalastaen paljailla käsillään tai terävillä kepeillä.
Eräänä iltana James ja Lily istuivat rannalla vierekkäin ja katselivat kauas horisonttiin. Lily ei enää muistanut edes, koska he olivat joutuneet saarelle. Oliko siitä jo viikko? Vai enemmän?
”Tuntuu melkein kurjalta palata takaisin Tylypahkaan”, James sanoi hiljaa.
”Jos me palaamme”, Lily täsmensi.
”Kyllä minä uskon, että me vielä joskus palaamme”, James hymyili.
”Miksi se tuntuisi sinusta kurjalta?” Lily tuumasi. James kääntyi katsomaan häntä.
”Me olemme lähentyneet niin paljon… emme tappele enää, oletko huomannut? Se on minusta iso edistysaskel. Mutta pelkään, että niin käy taas, kun palaamme takaisin ihmisten pariin. Onko kaikki silloin erilaisempaa kuin nyt?” James kysyi hiljaa. Lily naurahti ja pujotti sormensa Jamesin sormien lomaan. He katsoivat toisiaan pitkään ääneti.
”Minä ainakin yritän tehdä kaikkeni, että emme tappelisi enää”, Lily naurahti. James virnisti.
”Loistavaa. Muuten… olen halunnut kokeilla yhtä juttua jo pitkään…” James vakavoitui ja kumartui häntä kohti. Lily pidätti henkeään, kun pojan huulet lähestyivät häntä. Lily sulki silmänsä, kun heidän huulensa kohtasivat. Suudelma oli pehmeä ja hellä. Lily kietoi vaistomaisesti kätensä Jamesin kaulan ympärille ja veti tätä itseään vasten. Kaikki muu tuntui katoavan ympäriltä.
”Mmm…” James mutisi, kun he irrottautuivat toisistaan. Lilyn posket hehkuivat.
”Se oli…”
”Ihanaa?” James ehdotti. Lily hihitti.
”Todella ihanaa.”
He katsoivat toisiaan, ja hätkähtivät, kun jostain kuului Rosen kiljahdus. He erkanivat toisistaan ja kääntyivät katsomaan suuntaan, missä Rose seisoi. Mikään vaara ei uhannut tätä, mutta tyttö käyttäytyi todella oudosti. Tämä huitoi ja huusi hurjana ja hyppeli kuin mielipuoli.
”Tuo on seonnut”, James kuiskasi. Lily naurahti hermostuneesti.
”Ehkä…”
”Tulkaa äkkiä tänne!” Rose kiljaisi heille. James ja Lily ponkaisivat pystyyn ja huusivat Siriukselle, Remukselle, Thalassalle ja Peterille, että nämäkin tulisivat heidän kanssaan katsomaan, mikä Rosea oikein vaivasi.
Mutta sitten Lily näki syyn. Ja se oli salvata hänen hengityksensä. Kaukana horisontissa häämötti laiva. Ja se oli tulossa kohti. James alkoi huutaa ja huitoa käsiään, ja muut yhtyivät siihen. Laiva lähestyi. James nauroi ja kaappasi Lilyn syliinsä. Hän pyöritti tyttöä villisti ympäri tajutessaan, että laiva oli tulossa todellakin heidän saareensa. Ehkä se oli tulossa pelastamaan heitä… vihdoinkin.
”He näkivät meidät”, Sirius henkäisi.
”Sieltä huidotaan meille”, Rose hihkaisi.
”Uskomatonta”, Thalassa inahti. Tytön silmissä oli kyyneleitä. Pitkä taival viidakossa alkoi olla ohitse. Hän pääsisi kotiin. Näkisi taas vanhempansa ja ystävänsä.
”Me pelastuimme”, James huokaisi, pidellen Lilya rintaansa vasten. He eivät malttaneet irrottautua toisistaan. Sirius virnisti.
”Minä tiesin sen koko ajan.”
”Hah!” Rose nauroi. Hän kikatti, kun Sirius huitaisi häntä muka ärtyneenä. He katselivat, miten laivasta laskettiin vene vesille.
”Katsokaa! Eikö tuo ole…?” Lily keskeytti lauseensa, koska ei voinut uskoa näkemäänsä.
”On se! Professori McGarmiwa!” James huudahti.
”Voi... ja hänen vieressään istuu itse rehtori Dumbledore”, Thalassa vinkaisi. Hän oli kuullut rehtori Dumbledoresta niin paljon. Hän alkoi sukia hiuksiaan hermostuneena. Miltä hän oikein näytti?
”Olet oikein sievä”, Peter kuiskasi hänen korvaansa. Thalassa punastui ja vilkaisi poikaa. Peterin silmistä loisti hellyys.
”Tässä se sitten on… meidän seikkailumme loppu”, Rose kuiskasi haikeana.
”Pidetäänhän yhteyttä?” Sirius kysyi hiljaa. Rose virnisti.
”Takuulla! Eikä minua oikeasti haittaa, että olet velho. Se on kuule aika makeeta… voin kertoa ystävilleni ja…” Rose vaikeni nähdessään Siriuksen tiukan katseen. Hän virnisti.
”En minä oikeasti aio kertoa kenellekään. Vien salaisuutenne mukanani hautaan”, Rose vannoi käsi sydämellä. Siriuksen silmiin syttyi hehku ja poika veti Rosen rintaansa vasten ja painoi suudelman tytön huulille. Hän tiesi, että Roseen saattoi luottaa.
***
”Olette varmasti aivan näännyksissä”, professori McGarmiwa sanoi kauhuissaan paimentaessaan nuoria alas hytteihin. Laiva oli taas lähtenyt liikkeelle.
”Todella. Minulla on ihan hirveä nälkä”, Sirius valitti.
”Taas!” Rose hihitti. Rehtori Dumbledore hymyili.
”Kun olette syöneet vatsanne täyteen, saatte kertoa meille aivan kaiken.”
”Miten te oikein löysitte meidät?” James kysyi pidellen Lilyä kädestä. McGarmiwa huokaisi.
”Se on pitkä juttu. Mutta oikeastaan teidän pelastuksenne on Severus Kalkaroksen ansiota.”
”Juksaat”, Sirius järkyttyi.
”En juksaa. Hän löysi jutun tuosta saaresta eräästä kirjasta. Ja tuli kertomaan meille. Sitten me kokosimme pelastuspartion yhteen ja lähdimme seilaamaan merille. Sillä teidän saarellenne ei voinut ilmiintyä. Pimeyden Lordi on tehnyt sinne sellaisen taian, joka estää ilmiintymismahdollisuudet”, professori McGarmiwa selitti. Muut huokaisivat.
”Niinpä tietysti”, Thalassa mutisi. He olivat jo ehtineet esitellä Rosen ja Thalassan rehtorille ja McGarmiwalle.
”Vanhempasi etsivät sinua yhä. He eivät ole koskaan luopuneet toivosta”, McGarmiwa kuiskasi. Thalassan silmät kyyneltyivät.
”Minä haluan niin nähdä heidät…”
”Voi, he ilahtuvat. Me lähetimme heille jo pöllön”, McGarmiwa kertoi hymyillen.
”He ovat sinua vastassa, kun pääsemme satamaan. Menkäähän nyt siistiytymään ja vaihtamaan vaatteita. Sitten tulette syömään.”
”Loistavaa”, Sirius henkäisi.
James katsahti Lilyyn, ja tyttö vastasi hänen katseeseensa silmät täynnä lupausta. Vaikka heidän seikkailunsa oli lopussa, he olivat vasta löytäneet toisensa – ja siitä elämästä tulisi aivan toisenlainen seikkailu, joka ei ehkä päättyisi koskaan.
LoppuSe siitä. Nyt niitä kommentteja, joohan? ^^
