Title: Tunnottoman tuska
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Hagane no Renkinjutsushi (Fullmetal Alchemist)
Characters: Alphonse Elric, Edward Elric
Genre: Angst (lopussa kevenee)
Rating: S
Disclaimer: Arakawa Hiromu omistaa oikeudet hahmoihin ja alkuperäisen sarjaan. En ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: ”Ehkä vielä jonakin päivänä minäkin voin taas oikeasti itkeä.”A/N: Osallistuu haasteisiin
Multifandom IV sekä
Sana/kuva/lause10 #2, lauseena
”Sade on kietonut kaiken kosteaan viittaansa”.Oon pyöritellyt tätä jo jostain alkuvuodesta, kun en vain ole saanut kirjoitettua eteenpäin. Lopulta tuli valmista ainakin jotenkuten
FMA on semmoinen fandom, että aihetta angstiin kyllä riittää.
Tunnottoman tuskaAlphonse katseli ulos pimeyteen avonaisesta ikkunasta. Syysyö oli sateen jäljiltä kylmä ja märkä, mutta Alphonse ei sitä tuntenut, tiedosti vain. Oli ulkona sitten jäätävä tuuli tai hiilloksen lailla paahtava aurinko, Alphonse ei voinut mitenkään sitä aisteillaan tuntea. Hänellä kun ei ollut jäljellä enää mitään muuta tuntevaa kuin sielunsa, ja ehkä juuri siksi siihen sattuikin niin, jok'ikisenä hetkenä.
Ruumista hänellä ei enää ollut, oli vain se vanha haarniska, johon Edward oli omalla verellään sinetöinyt hänen sielunsa. Alphonse syytti itseään kehonsa menettämisestä päivittäin, eikä sen aiheuttama tuska jättänyt häntä rauhaan. Voisi ajatella olevan helppoa olla vain haarniskaan sidottu sielu: ei tarvinnut koskaan tuntea nälkää, janoa, väsymystä tai fyysistä kipua, olisi ikuisesti terve ja iätön, käytännössä kuolematon. Mutta Alphonse olisi antanut melkeinpä mitä vain, jotta olisi saanut taas tuntea kehollaan ja sydämellään, koska hänen sielunsa oli ollut jo pitkään pahasti ylikuormitettu.
Yöt olivat pahimpia. Kun kaikki muut nukkuivat, Alphonse jäi yksin tuskansa kanssa. Ei hän voinut nukkua. Ei hänellä ollut ruumista, jota lepuuttaa, ja sielut eivät koskaan nuku. Muille yöt merkitsivät niin fyysistä kuin henkistäkin lepoa ja hetkellistä ajatusten nollaamista, todellisen maailman unohtamista, mutta Alphonselle ne tarkoittivat tuskaisia tunteja yksinäisyydessä. Hän kadotti itsensä ja ihmisyytensä niihin hetkiin, hukkui tunnottomuutensa tuskaan.
Joskus Alphonse havahtui ympäristönsä ääniin ja sai nostettua itsensä ylös siitä kivusta, johon hän oli joka yö hukkumaisillaan. Toisinaan Edward heräsi kesken uniensa, piteli hampaat irvessä olkaansa tai jalkaansa ja valitti hiljaa. Vaikka automailit olivatkin kätevä ja elämää helpottava keksintö, Alphonse tiesi, että raajojen menettäminen ja korvaaminen metallilla oli kaikin puolin kivulias kokemus. Alphonse ei halunnut, että veli joutui kärsimään kipua, joka oli välillä niinkin sietämätöntä että pakotti hereille, mutta samalla hän tiedosti hieman kadehtivansa Edwardia. Hulluahan se ehkä oli, sillä veli kantoi henkisenä taakkanaan sen saman kuin hänkin, ja joutui elämään keho pahasti vaurioituneena, joskin korjattuna. Mutta tällä kuitenkin
oli niin ruumiinsa kuin sydämensä jakamassa kaiken sen tuskan sielunsa kanssa.
Yleensä Alphonse pysytteli yöt sisätiloissa, odotti muiden heräävän, vaikka käytännössä oli kai yksi ja sama, missä hän yönsä vietti. Sillä kertaa hän kuitenkin päätti lähteä ulos. Märkä syysyö tuntui kutsuvan häntä. Hän sulki avonaisen ikkunan ja varmisti, että Edward nukkui yhä, ei ollut herännyt ikkunasta sisälle vyöryneeseen koleuteen tai raajojensa särkyyn. Mikään ei onneksi häirinnyt veljen unta, joten Alphonse saattoi poistua huoneesta edes sen asian suhteen helpottuneena. Hän yritti liikkua mahdollisimman hiljaa, kadota yön pimeään äänettömyyteen.
Ulos päästyään Alphonse huomasi, että satoi jälleen. Musta taivas oli piilossa paksun, sumuisen harmaan pilvipeitteen takana, ja maa litisi hänen askeltensa alla. Hän kuuli yön kostean, hiljaisen kohinan ja näki haarniskalle putoilevat vesipisarat. Hän tökki niitä kevyesti metallisormillaan, yritti turhaan koskettaa. Mutta mitään hän ei oikeasti koskenut, tuntenut, kuuli vain hiljaiset kalahdukset, kun metalli osui metalliin. Se oli kuin ilkeä muistutus siitä, mitä hänestä enää oli jäljellä, ja hän laski haarniskan kädet surkeana alas.
Voi miten Alphonse olisikaan halunnut itkeä, puhdistaa väsyneen ja tuskaisen sielunsa, keventää mielensä. Mutta hän ei voinut. Vaikka hänen sielunsa valittikin kokemaansa kärsimystä ja tuskaa päivittäin, jokaisena hetkenä, helpotusta se ei hänelle suonut. Itku paransi, puhdisti, tyynnytti mieltä vain kehon kautta, eikä vanhaa haarniskaa voinut edes hyvällä tahdolla kehoksi sanoa, ei vaikka hänen sielunsa olikin siihen sinetöity.
Sadepisarat putoilivat yhä tasaisesti alas maahan, ja osa niistä jatkoi haarniskan kylmää, puolivillaista huuhtelua. Vettä valui myös pitkin kypärää, Alphonse tiesi sen, vaikka ei pisaroita voinutkaan nähdä saati tuntea, ja nimitti ne kyynelikseen. Koska hän ei itse voinut itkeä, hän antoi yön tehdä niin puolestaan, kastella hänet kylmillä kyynelillään.
Ehkä vielä jonakin päivänä minäkin voin taas oikeasti itkeä, Alphonse mietti surumielisenä. Hän tiesi ettei saisi rauhaa ennen sitä, tiesi ettei Edwardkaan saisi, ja se sai hänen sielunsa suremaan taas kahta kauheammin.
Alphonse seisoi yksin sateessa, yön itkussa, niin kauan kunnes sää alkoi hiljalleen seljetä. Ohut kaistale tummaa yötaivasta kurkisti harmaiden pilvikerrosten välistä, mutta sää pysyi yhä kylmänä ja kosteana – vaikka yhdentekevää se Alphonselle käytännössä olikin. Hän alkoi kävellä edestakaisin talon viertä pitkin, kuunteli jalkojen alla litisevää ja lätsähtelevää märkää nurmea. Jos hän ei voinut tuntea, hän voisi edes kuulla.
Kun yö alkoi pikkuhiljaa taittua aikaiseen aamuun, Alphonse suuntasi märät askeleensa talon portaille. Metalli kolahteli kiveä vasten, kun hän nousi askelmat yksi kerrallaan. Kun hän kurottautui avaamaan oven, hän pysähtyi hetkeksi katsomaan haarniskakättään. Suurin osa sadevedestä oli jo valunut pois, mutta pienenpieniä pisaroita erottui pistemäisinä sarastavan aamun hämärässä. Kyyneleet, jotka yö oli valuttanut hänen puolestaan, olivat yhä läsnä, aivan kuten oli hänen tunnoton, turta tuskansakin.
Sisällä Alphonse löysi Edwardin vuoteesta, kuten oli olettanutkin. Tämä kuitenkin oli jo hereillä, istui olkaansa pidellen ja oli selvästikin vain hetkeä aiemmin katsonut ikkunan suuntaan. Kolina ovella sai tämän kuitenkin kääntämään katseensa heti tulijan suuntaan.
”Olet jo hereillä”, Alphonse totesi veljen herkeämätön, kultainen katse itsessään kiinni.
”Joo”, Edward mutisi vastaukseksi ja laski kätensä. ”Olka pakotti hereille.”
Alphonse katsoi veljensä metallin peittämää olkaa, josta automail-käsi alkoi, ja mietti, millaista sen aiheuttama kipu oikein olikaan.
”Eikä tässä oikein enää viitsi uniakaan jatkaa”, Edward jatkoi. ”Kohtahan sitä heräisi joka tapauksessa.”
”Niin.”
”Missä sinä muuten oikein olit?” Edward kysyi sitten ja antoi katseensa kulkea pitkin haarniskaa. ”Olet märkä ja kurainen… Kävit ulkona vai?”
”Joo, pihalla vähän haistelemassa ilmaa”, Alphonse vastasi hieman ympäripyöreästi. ”Ei sitä aina jaksa sisälläkään kyhjöttää.”
Edward nyökkäsi vaiteliaasti, ja muutaman asteen synkemmäksi painuneesta ilmeestä Alphonse päätteli veljen muistavan, että tosiaan, eihän hän pelkkänä sieluna voinut nukkua muiden tavoin. Sanaton myötätunto sai hänen olonsa hieman kevyemmäksi.
”Lähdetään tänään Winrylle”, Edward vaihtoi sitten puheenaihetta. Hänen ilmeensä oli taas kutakuinkin normaali. ”Haluan hänen katsovan tätä hieman.” Hän taputti automail-olkaansa ja niin tehdessään irvisti kivusta.
”Hän pyysi meitä muutenkin käymään useammin”, Alphonse totesi. ”Eikä vain silloin kun raajasi joutaisivat romuttamolle.”
”No, ilahdutetaan hänet tällä kertaa”, Edward tuumasi ja laski jalkansa lattialle. ”Ellen sitten ehdi hajottamaan kättäni ennen sitä.”
”Se on hyvin todennäköistä”, Alphonse vastasi, ja hänen sielunsa hymyili keskustelun tuomalle turvallisuudelle.
Vaikkei Alphonse halunnutkaan, että kipu herätteli veljeä unen aikana, hän oli iloinen, että tämä oli herännyt, koska ei sen myötä joutunut enää olemaan yksin. Hän oli taas selvinnyt yhdestä yksinäisyyden täyttämästä tuskan yöstä, ja vaikka hän tiesi, että niitä oli tulossa lisää, elämä näytti taas hetken verran vähän valoisammalta. Edward oli hänen vierellään ja pelkällä läsnäolollaankin muistutti, että hänkin oli yhtä lailla ihminen senhetkisestä tilanteesta huolimatta, että se kaikki oli vain totta vain toistaiseksi.
Vielä jonakin päivänä he saisivat etsimänsä rauhan.
Vielä jonakin päivänä hänkin voisi taas oikeasti hymyillä.
