Title: Ihan isänsä näköinen
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Slice of life, perhefluff, omegaverse, (mpreg)
Rating: S
Disclaimer: En omista SK∞:a tai sen hahmoja, eli Joeta ja Cherryä (muut hahmot tässä ovat omiani), enkä ole saanut kirjoittamisesta rahaa.
Summary: ”Olin jo varautunut siihen, ettet olisi päässyt tänään käymään ollenkaan.”A/N: Alkujaan säästelin tätä ideaa Aina Eka Kerta -haasteen varalle, mutta kun ei uutta kierrosta ole toiveistani huolimatta näkynyt eikä kuulunut, niin kirjoitetaan ja julkaistaan tämä ”muuten vain”. Jo senkin takia, että
Maissinaksu ehti
omassa ficissään (S) Yamatoa lainata, niin eihän se nyt käy, ettei mulla ole hänestä edes yhtä tekstiä!
Tämän jälkeen on myös hyvä kirjoittaa lisää ficejä, joissa hän on mukana (koska ideoita on). Mai oli lisäksi vinkumassa tämän ficin perään
Omistankin tämän hänelle ♥ Ilman hänen intoaan tämä olisi varmaan vieläkin keskeneräinen. Kiitos siis sinulle ♥
Kirjoittaminen oli taas vaihteeksi pohjimmiltaan vaivatonta, mutta en taaskaan tiennyt yhtään, mitä teen lopun kanssa, ja sen takia sekin venyi ja vanui, välillä yhteen suuntaan ja välillä toiseen, kun kokeilin vaikka miten monta eri vaihtoehtoa. Kirjoitin, poistin ja kirjoitin taas lisää. Tähän sitten lopulta päädyttiin. Välillä kyllä mietin et tarttisin jonkun muun kirjoittamaan ficien lopetukset mun puolesta! 😅
Kirjoittaessa tuli myös googleteltua paljon siitä, miten synnytykset ja ensimmäiset päivät vauvan kanssa Japanissa yleensä sujuu, ja nyt mun Google-historian perusteella vois luulla että aion itse synnyttää lapsen siellä 🙈🙈 Kaikista jutuista ei tuntunut olevan ihan yhtenäistä linjaa, ja muutenkin kun on fiktiosta kyse niin hyvillä mielin sovellan sen mukaan, mitä teksti ja tarina itse kaipaavat. Taiteellinen vapaus ja silleen. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin perehtynyt asiaan.
Kuuluu kokoelmaan
Kirsikka kukkii kolmesti. Tän ficin myötä muuten pitäis ainakin ymmärtää, miksi juuri tuollainen nimi on tälle omegaverse-kaanonilleni valikoitunut
Ihan isänsä näköinenKojirou ei muistanut, milloin hänen oli viimeksi ollut yhtä vaikea keskittyä työhönsä. Normaalisti hänelle ei ollut temppu eikä mikään antaa itsestään ravintolalleen sataa prosenttia, mutta nyt työasioiden sijaan hänen ajatuksensa lipuivat jatkuvasti Kaoruun ja viestiin, jonka tämä oli lähettänyt hänelle aamupäivällä Carlan kautta.
”Poika syntyi. 51,8 cm ja 3258 g. Voidaan molemmat hyvin.” Kuvaa viestissä ei ollut.
Saamansa ilouutisen Kojirou oli välittömästi kertonut alaisilleen, jotka olivat kaikki onnitelleet häntä isäksi tulemisen johdosta. Sen jälkeen nämä olivat jatkaneet töitään ihan niin kuin aina ennenkin, ja Kojiroukin yritti, mutta se tuntui olevan mahdoton tehtävä. Hän tiesi kyllä velvollisuutensa, mutta enemmän kuin mitään muuta hän olisi halunnut lähteä sairaalaan Kaorua ja vastasyntynyttä esikoistaan katsomaan, kun ei ollut voinut olla mukana jo synnytyksessä. Hän ei vain tiennyt, milloin ehtisi niin tekemään. Vierailuajat loppuivat aina jo monta tuntia ennen kuin ravintola illalla suljettaisiin, eikä Kojirou uskaltanut luottaa siihen, että edes lapsen isää päästettäisiin aulaa pidemmälle puolen yön aikoihin.
Vaikka Kojirou ei ajatuksistaan mitään alaisilleen sanonutkaan, nämä osasivat päätellä, mitä hän juuri sinä päivänä eniten toivoi. Niinpä puoli neljän aikoihin, kun ravintola oli lounasajan jälkeen pari tuntia kiinni ennen iltaa, he kerääntyivät yhdessä Kojiroun ympärille kertomaan tälle yhteisen päätöksensä.
”Nanjou-san, jos vain haluatte, voitte lähteä sairaalaan katsomaan lastanne ja puolisoanne”, tarjoilijana toimiva Ishikawa sanoi muiden nyökytellessä vieressä. ”Me kyllä hoidamme ravintolaa loppupäivän.”
”Mitä?” Kojirou ei ollut uskoa korviaan. Hänestä olisi ollut ihana tarttua alaistensa tarjoukseen, mutta samaan aikaan se oli hänestä aivan liian itsekästä. ”Ei, en minä voi”, hän sanoikin. ”Meillä on tänään niin monta pöytävaraustakin! Töitä olisi ihan liikaa.”
”Eikä ole”, Fujimura vakuutti. Hänen iltavuoronsa keittiön puolella ei ollut vielä edes alkanut, mutta hän oli muiden mukana kehottamassa Kojirouta lähtemään. ”Kyllä me yhden illan pärjäämme vaikka minkälaisessa kiireessä.”
”Ja kyllähän tuoreen isän täytyy päästä perheensä luo, näkemään vastasyntyneensä”, Ishikawa jatkoi. ”Päästitte minutkin lähtemään etuajassa silloin, kun tyttäreni syntyi.
”Oletteko ihan varmoja, että pärjäisitte?” Kojirou kysyi vielä. Ehkä pieni itsekkyys siinä tilanteessa ei sittenkään olisi niin pahasta kuin hän tuppasi ajattelemaan. Ainakin kaikki hänen alaisensa kannustivat häntä siihen.
”Totta kai!”
”No… hyvä on”, Kojirou myöntyi sitten. ”Mutta en ole poissa koko iltaa – palaan ennen kuin ravintola taas aukeaa. Soittakaa, jos jotain tulee sitä ennen.”
”Älkää pitäkö kiirettä! Tulette silloin kun ehditte!”
”Kertokaa terveisiä puolisollenne!”
”Vauvasta valokuvia!”
Ja niin Kojirou lähti, mieli kevyenä kuin lentoon lehahtanut perhonen. Hän vaihtoi vaatteensa sekunnissa ja seuraavassa sanoi vielä viimeiset hyvästit, kiitokset ja pahoittelut alaisilleen. Viesti Kaorulle lähti sillä samalla hetkellä, kun hän sulki ravintolan oven perässään. Hän oli ollut moottoripyörällään liikkeellä ja ajoi sillä sairaalaan harvinaisen tyynesti, vaikka pelkäsikin innostukseltaan ja hermostukseltaan törmäävänsä vähintäänkin edellä olevan auton takapuskuriin.
Sairaalan ulko-ovilla Kojirou hillitsi halunsa juosta vastaanottotiskille. Hän käveli eteenpäin pakotetun rauhallisesti ja jäi odottamaan vuoroaan. Kun se viimein koitti, hän miltei läimäytti henkilöllisyystodistuksensa tiskille ja kertoi tulleensa katsomaan puolisoaan ja vastasyntynyttä lastaan.
”Ja puolisonne nimi oli?” vastaanottovirkailija kysyi katse tietokoneen ruudussa.
”Sakuraya– ei kun siis Nanjou Kaoru”, Kojirou korjasi muistaessaan itsekin, että naimisiinmenon yhteydessä Kaoru tosiaan oli ottanut virallisesti hänen sukunimensä. Arjessa ja kalligrafin urallaan tämä kuitenkin edelleen esiintyi Sakurayashikina.
Kojirou joutui vielä täyttämään yhden lomakkeen samalla kun vastaanottovirkailija syötti tietoja koneeseen, mutta lopulta hän sai tältä Kaorun huoneen numeron sekä vierailijakortin, jonka hän kiinnitti häthätää paitansa rinnuksiin. Päästyään hissiin hänen mieleensä putkahti ajatus, että ehkä Kaoru odotti hänen tuovan jonkin lahjan mukanaan. Nyt kuitenkin oli turhan myöhäistä kääntyä takaisin. Hän lupaisi ostaa tälle myöhemmin vaikka kymmenen lahjaa.
Vaikka perille päästyään Kojirou koputtikin kohteliaasti oveen, hän ei jäänyt odottamaan vastausta vaan syöksähti sisään. Kaoru oli välttämättä halunnut itselleen yksityishuoneen, joten häntä lukuun ottamatta huoneessa ei ollut muita. Hän makasi vuoteessa puoli-istuvassa asennossa aikakauslehteä selaten ja ääntä ja liikettä havaitessaan käänsi päänsä välittömästi niiden suuntaan.
”Hei”, hän tervehti yksinkertaisesti ja hinasi itseään pystympään istuma-asentoon.
”Hei. Kuinkas täällä voidaan?”
Kojirou melkein lipui Kaorun luo, istui sängyn vieressä olevalle tuolille ja otti tämän toisen käden omaansa. Kaoru katsahti häneen poikkeuksellisen lempeä ilme kasvoillaan. Pieni hymynkarekin oli noussut tämän huulille.
”Vatsa on leikkaushaavan alueelta arka ja vähän kipeä, mutta muuten ei valittamista”, Kaoru kertoi. Kojiroun mielestä hän tosin kuulosti hieman tavallista väsyneemmältä, mikä toisaalta oli varsinkin sille päivälle aivan oikeutettuakin. ”Synnytys sujui ongelmitta ja nopeammin kuin olin ajatellut.”
”No sehän on hyvä. Vaikka tietysti lääkärit ja kätilöt osaavat asiansa”, Kojirou sanoi. ”Nyt sitten vain lepäilet ja toivut rauhassa ennen kotiin pääsyä.”
Kaoru irvisti, aivan kuin ajatuskin lepäämisestä olisi hänestä typerä. Sitten hän jatkoi: ”Ja vauva nukkuu. Sain hänet juuri syötettyä hoitajan avustuksella, ja koska tiesin että olet tulossa, pyysin että hänet haettaisiin takaisin vauvalaan vasta myöhemmin.”
Niin, vauva! Kojirou keskitti katseensa Kaorun vuoteen toiselle puolelle, jossa oli sairaalan pyörillä kulkeva vauvansänky. Sinisen ja valkoisen kankaan seasta pilkisti hieman vaaleaa ihoa ja tummia hiuksia. Hän päästi irti Kaorun kädestä, nousi seisomaan ja käveli sängyn toiselle puolelle. Siihen päästyään hän kumartui katselemaan pientä nukkuvaa vauvaa, omaa esikoistaan.
”Voi miten kaunis hän on”, Kojirou sanoi hiljaa yrittäen pitää kaikki sisällään pauhaavat tunteet aisoissa. Hän ei oikein tiennyt miten päin olisi ollut. ”Minun pieni poikani.”
”Ei hän viimeisten viikkojen aikana niin kovin pieneltä tuntunut”, Kaoru tokaisi, mutta hänen katseensa oli pehmeä. ”Onneksi hän jatkossa kasvaa niin, ettei minun tarvitse enää kantaa häntä sisälläni.”
”Niin, nyt sitten kannammekin häntä käsivarsillamme”, Kojirou tuumasi ja laski kätensä vauvan poskelle. ”Ja niin rauhallisesti nukkuu, vailla huolen häivää.”
”Tulit hyvään aikaan sen suhteen”, Kaoru puuskahti. ”Nuori herra ei ollut kovin rauhallinen ruokailun aikana. Kamalan nälissään muttei meinannut ensin syödä juuri mitään. Olimme kumpikin aivan ulalla siitä, mitä tehdä. Synnytyskin sujui vaivattomammin.”
”No, ethän sinä silloin muuta tehnytkään kuin vain maannut ja odottanut, että lääkäri leikkaa lapsen ulos”, Kojirou vinoili välittämättä Kaorun mulkaisusta ja varovasti nosti vauvan syliinsä. Hänen käsivarrellaan se näytti entistäkin pienemmältä. ”Poika”, hän sanoi hiljaa, lähinnä itselleen, ja mietti. ”Yamatohan se sitten on?”
”Niinhän me olimme puhuneet, enkä minä ainakaan koe mitään tarvetta miettiä nimeä uudestaan.”
Nimeä tulevalle lapselle olikin mietitty pitkään ja hartaasti, eikä Kojirouta houkuttanut palata niihin pohdintoihin enää. Kun kymmenistä ja ehkä jopa sadoista ehdotuksista oli lopulta päädytty yhteen, siinä päätöksessä olisi hyvä pysyä loppuun asti.
”Nanjou Yamato”, hän lausui ääneen poikansa nukkuvia kasvoja katsellen, maisteli nimeä suussaan. Se kuulosti juuri oikealta nimeltä uudelle tulokkaalle. ”Hänellä on sinun nenäsi”, hän virkkoi sitten siirtäen katseensa Kaoruun nähdäkseen tämän reaktion.
”Ei kyllä”, tämä vastasi oikopäätä. ”Koko poika on niin sinun näköisesi kuin vain voi olla, hiukset ja kaikki. Ei pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän olisi sinun lapsesi.”
”Kun noin sen sanot, kuulostaa ihan siltä kuin olisit pelännyt, että hän muistuttaisikin jotakuta muuta. Ettet vain olisi käynyt vieraissa kiimasi aikana?” Kojirou ei voinut olla härnäämättä, kun tilaisuus hänelle niin avokätisesti tarjottiin.
”Älä puhu paskaa!” Kaoru murahti muka vihaisena. Eihän hänellä tietenkään ollut mitään syytä pelätä, että Kojirou ei olisikaan Yamaton isä – mahdotontahan sellainen oli – mutta hän ymmärsi hyvin, miksi tämä hänen sanojaan leikillään niin muka tulkitsi. Niinhän heillä oli tapana tehdä aina kyllästymiseen asti! Hän oli kyllä sisimmässään jopa helpottunut siitä, että Yamato muistutti enemmän Kojirouta kuin häntä itseään, vaikkei osannutkaan suoraan sanoa, miksi ajatteli niin. Ehkä oli helpompaa nähdä lapsensa kasvoissa oma puolisonsa kuin itsensä.
”Pakko aina välillä. Diplomaattisesti voidaan kai todeta, että lapsi on ihan isänsä näköinen”, Kojirou hymähti ja loi jälleen rakastavan katseen sylissään nukkuvaan Yamatoon. ”Tiedänhän minä, ettet pettäisi minua” hän lisäsi vielä. ”Lisäksi haistaisin kyllä, jos joku toinen alfa olisi tehnyt kanssasi liian läheistä tuttavuutta.”
”Eli turha edes yrittää vai”, Kaoru kysyi hieman kuivasti vastausta lainkaan odottamatta ja yritti kipeää leikkaushaavaansa varoen nousta ylös. Hoitohenkilökunta oli melkeinpä vaatinut häntä vain lepäämään vuoteessa, mutta jatkuva makoilu alkoi tympiä. Oli päästävä liikkumaan edes vähän. Lisäksi hän välttämättä halusi kivustaan huolimatta halauksen Kojiroulta, koska ei tiennyt, milloin sellaisen seuraavan kerran voisi saada.
”Varovasti nyt”, Kojirou sanoi, kun Kaoru kömpi jaloilleen hieman tuskaisen näköisenä. Tämä ei kuitenkaan noteerannut hänen sanojaan, yritti vain seistä mahdollisimman normaalin oloisena ja painautui kuin melkein vaivihkaa häneen kiinni.
”Olin jo varautunut siihen, ettet olisi päässyt tänään käymään ollenkaan”, Kaoru sanoi hiljaa.
”Niin minäkin, mutta sitten muut melkein pakottivat minut lähtemään.”
”Ei ole alaistesi tehtävä päättää, mitä
sinä teet! Olet hitto vie heidän työnantajansa ja esimiehensä!” Kaoru puuskahti hieman paheksuvasti mutta jatkoi sitten pehmeämmin: ”Mutta… kiitos kuitenkin, kun tulit. Arvostan sitä.”
”Totta kai tulin”, Kojirou vastasi ja kietoi vapaan käsivartensa Kaorun ympärille. Toisella hän kanniskeli edelleen Yamatoa, joka alkoi raotella silmiään unisesti. ”Kunpa vain olisin voinut olla mukana synnytyksessä.”
”Eipä sinua olisi päästetty sektioon mukaan vaikka olisit yrittänytkin”, Kaoru tiesi kertoa. ”Mutta tulet sitten toisella kerralla.”
Kojirou ei alkuun vastannut mitään, tuijotti vain Kaorua epäuskoinen ilme kasvoillaan.
”Millä toisella kerralla?” hän sai lopulta kysyttyä.
”Kolmehan sinä halusit”, Kaoru totesi kulmiaan kurtistaen. ”Eikö niin?”
Kojirou ei ollut uskoa korviaan. Oliko Kaoru
oikeasti juuri äsken sanonut olevansa valmis hankkimaan kolme lasta hänen kanssaan? Ettei hän vain ollut kuullut väärin? Aiemmin yksikin lapsi oli ollut enemmän kuin Kojirou oli uskaltanut toivoakaan, ja nyt peräti kolme…
”Niin, niin halusinkin”, hän sanoi hieman hämillään naurahtaen. Olisihan hän toki ilolla ottanut vastaan sitä isommankin lapsikatraan, ja samaan aikaan yksikin olisi ollut hänelle riittävästi, mutta kolme… Se oli kyllä harvinaisen hyvä luku, varsinkin Kaorun ääneen sanomana.
”Mutta vielä et kiirehdi asioiden edelle. Kunhan nyt pärjätään ensin yhdenkin kanssa.”
”Totta kai me pärjäämme.”
He hiljentyivät molemmat ja keskittyivät vain katselemaan vastasyntynyttä esikoistaan, joka välillä tapitti heitä raotettujen silmien välistä takaisin yhtä hanakasti kuin he häntä. Kumpikin mietti hiljaa mielessään, millaista heidän elämänsä tulisi olemaan tästä lähin, vanhempina. Kojirou huomasi Kaorun kielloista huolimatta eksyvänsä hetkittäin myös jonnekin hamaan tulevaisuuteen, jossa heidän perheensä olisi kasvanut vielä parilla uudella jäsenellä, ja iloitsi siitä, ettei tämä osannut lukea ajatuksia. Muuten hän olisi takuulla jo saanut tältä kipakan potkun sääreensä tai vähintäänkin murhaavan katseen.
Kojirou olisi voinut jäädä enemmän kuin mielellään Kaorun ja Yamaton luo aina siihen asti, että nämä lopulta vajaan kahden viikon päästä pääsisivät kotiin, ja häntä alkoikin harmittaa, että oli luvannut palata töihin vielä samana iltana. Alaiset olivat toki vakuuttaneet hänelle, että hän voisi olla pois koko loppupäivän, ja vaikka se tarjous alkoikin taas houkutella, ihan niin itsekkääksi hän ei kyennyt ryhtymään. Mutta jos vaikka yhden lisätunnin…
Kojirou päästi irti Kaorusta ja lykkäsi Yamaton tämän syliin pienestä vastustelusta huolimatta. Sitten hän otti puhelimensa esiin ja soitti ravintolalle pahoitellakseen, että todennäköisesti tulisikin hieman myöhässä, ja lupasi kaikille töissä oleville tuplapalkan siltä illalta.
”Teet kyllä taloudellisesti typeriä päätöksiä”, Kaoru tokaisi, kun Kojirou oli lopettanut puhelunsa. Yamaton hän oli laskenut takaisin sänkyyn ja seurasi vieressä tämän uudelleen alkanutta unta.
”Yksi ilta vain”, Kojirou totesi huitaisten ilmaa kädellään. ”He ovat sen ansainneet.”
”Entä mitä minä olen ansainnut?” Kaoru kysyi. ”Olen kuitenkin kestänyt oikkuiluasi yli kaksikymmentä vuotta ja nyt vielä lapsenkin synnyttänyt, kai niistäkin jotain saa.”
”Saat loputtoman rakkauteni ja syvimmän arvostukseni. Ja tämän”, Kojirou vastasi, tarttui Kaorua olkavarsista ja suuteli tätä suoraan suulle. Alkuun tämä vain murahti hänen huuliaan vasten eikä ollut millään vastata aloitteeseen.
”No? Eikö kelpaa?” Kojirou kysyi naurahtaen suudelman jälkeen nähtyään Kaorun kasvoilla nuivan ilmeen.
”Kelpaa”, tämä kuitenkin vastasi, tarrasi hänen paidankaulukseensa ja suuteli takaisin. ”Kelpaa oikein hyvin.”
