Title: Lääketiede; suhteen surma vaihe vaiheelta
Ikäraja: K11
Author: Frederica
Genre: angst, romance
Fandom: Greyn anatomia, S1
Paritus: Izzie/Hank
Disclaimer: Greyn anatomia on Shonda Rhimesin, Buena Vista Home Entertainmetin, Inc:n ja Touchstone Televisonin omaisuutta. En saa tästä rahaa.
A/N: Albumihaaste 2seen tämä teksti osallistuu kappaleella
Not Again ja kappale kuuluu Sunrise Avenuelle.
Lääketiede; suhteen surma vaihe vaiheeltaVaihe yksi: OnnellisuusKuohuviini valui lasiin ja hitaasti humaltuva nauru täytti huoneen jokaisen nurkan. Jääkiekkoilijat istuivat yökerhon yksityistiloissa mallit kainaloissaan ja joivat kaljaa. Heillä oli aina kaljaa ja malleilla oli kuohuviiniä.
Se tympi Izzietä, se kaikki tympi niin uskomattoman paljon. Aina samat sanat, aina samat hymyt, jotka paljastivat joko liian säihkyvän tai puutteellisen hammasrivistön.
Joo, hänellä oli kuuma kroppa. Joo, hän teki myös alusvaatekuvia. Joo, hän oli nätti.
Hank oli ensimmäinen, jolle ei tarvinnut sanoa missä pitkän naisen silmät olivat. Hän oli ihan pyytämättä katsonut silmiin yksissä tällaisissa juhlissa.
– Haluatko? Hank kysyi ja ojensi tuoppinsa Izzielle.
Izzie hymyili kiitollisena ja jätti sievistelevän kuohuviinilasinsa pöydänkulmalle. Hän joi pitkän kulauksen. Yksi ohi raahustavista puolustajista huomasi heidät.
– Hank, sinun tyttösi saa maistella vähän miesten juomia, vai?
– Joe, sinun on parempi jatkaa kävelemistä, tai annan ”minun tyttöni” iskeä sinulta loputkin hampaat kurkkuun, Hank sanoi ja loi mieheen tiukan katseen.
Mies kurtisti kulmiaan, kohautti olkapäitään ja huomasi yhden mallin vilauttelevan, joten hänelle tuli melkoinen kiire pois paikalta. Izzie laski tuopin pöydälle ja käpertyi Hankin kylkeen. Lihakset tuntuivat kauluspaidan alta tutuilta. Partaveden tuoksu oli tuttu ja käsi ympärillä pystyi pitämään kaiken pahan poissa.
Vaihe kaksi: Lähtö– Sinä ihan tosissaan aiot lähteä, Hank sanoi.
Hän oli luopunut kysymisestä jo aikaa sitten. Halusi vain vielä kerran kuulla perustelut.
– Se on paras opetussairaala, Izzie sanoi neljännentoista kerran.
Hän oli polvillaan penkomassa sängyn alustaa. Jossain täytyi vielä olla vaaleanapunaiset rintaliivit. Ne eivät olleet pesukoneessa, eivät pyykkikorissa, eivät matkalaukussa.
– Mitä sinä etsit? Hank kysyi.
Lattia narisi, kun mies käveli ovensuusta sängyn luokse.
– Rintsikoitani, niitä vaaleanpunaisia, Izzie sanoi ja nousi turhautuneena seisomaan.
Hank irvisti. – Jaa.
Izzien nypityt kulmat kurtistuivat ja ääneen hiipi varoittava sävy. – Hank.
– Olin ajatellut, että saisin pitää ne, Hank sanoi kaivaessaan liivit tyynynsä alta. – Vähän niin kuin muistona, kun olet poissa.
Izzie nappasi liivit mieheltä. – En tiedä onko tuo outoa, romanttista vai sairasta.
– Jos se olisi outoa, romanttista ja hyvin viettelevää, Hank ehdotti ja hymyili voittomaalintekijähymyään.
Izzie tuhahti ja yritti pitää kasvoillaan tiukan ilmeen. Hankin voittajaelkeet olivat kuitenkin liikaa. Hän ei ollut ikinä, osannut sanoa Hankille ei. Ei silloin kun miehen silmissä oli se katse ja kasvoilla se hymy. Kun sormet kutittivat niskaa ja huulet maistuivat mansikoilta ja lupauksilta.
Vaihe kolme: Sanat loppuvatIzzie ei pysynyt enää laskuissa mukana. Hän oli rikkonut enemmän lupauksia, kuin mitä pystyi muistamaan. Hän oli luvannut kirjoittaa. Hän oli luvannut soittaa. Hän oli luvannut, luvannut, luvannut. Kaikki tuntui repeävän paloiksi, vaikka hän kuinka yritti pitää kaiken kasassa ja ehjänä.
Hän istui huoneensa lattialla ja kuunteli kuinka Hankin puhelin lateli pyyntöä jättää viesti äänimerkin jälkeen. Kello oli neljä aamulla, ainoa hetki, jolloin Izzie oli päässyt puhelimeen. Kahden tunnin kuluttua olisi herätys taas yhteen vuoroon.
Ja vuoron jälkeen tulisi aina uusi vuoro. Ja sitten tulisi väsymystä ja tarve keskustella niiden kanssa, jotka ymmärsivät mitä oli raataa tunteja tuntien jälkeen ja yrittää olla sekoamatta uupumuksesta.
– Ole hyvä ja jätä viesti äänimerkin jälkeen.
Izzie painoi soittoa uudestaan.
– Ole hyvä ja jätä viesti äänimerkin jälkeen.
Izzie pyyhkäisi vaaleat suortuvat pois kasvoiltaan ja soitti vielä kerran.
– Ole hyvä ja--
– Izzie?
– Hank, Izzie sanoi ja oli äkkiä vähällä purskahtaa itkuun. – Anteeksi, että soitan näin myöhään.
– Onko kaikki hyvin? Hank kysyi.
– Joo, ihan hyvin, Izzie sanoi. Jotenkin sanoja ei tullut. Oli niin paljon sanottavaa, niin paljon ajatuksia ja tunteita, ettei niitä saanut millään päästä ja sydämestä suuhun. – Olet rakas, Izzie kokeili, josko siinä olisi riittävästi sanoja.
– Niin sinäkin, Hank sanoi ja Izzie kuuli hänen haukottelevan.
– On aika myöhä, Izzie sanoi.
– Niin, Hank sanoi.
Izzie rutisti silmänsä kiinni. Kunpa sanat tulisivat, kunpa ne nyt tulisivat, tanssisivat kielelle ja kaikki voisi taas olla niin kuin ennenkin. Kyllä tämän välimatkan jotenkin saisi kuntoon. Eivät he vielä voineet olla lopussa, oli vain yö ja väsymys. Eivät he vielä olleet pelastuskelvottomia.
– Hyvää yötä, Hank sanoi.
– Odota! Izzie sanoi. – Rakastatko vielä?
– Kaiken aikaa, Hank sanoi. – Nuku kaikessa rauhassa, kaunokainen.
Izzie hymyili. – Hyvää yötä, komistus.
He eivät vielä olleet pelastuskelvottomia.
Vaihe neljä: Epämiellyttävä totuus– Kaukosuhteet eivät vain voi toimia, Cristina julisti lounaalla. – Liikaa välimatkaa, liikaa rikottuja lupauksia.
– Sinulla ei toimi mikään suhde, George sanoi ja tökki masentuneena ruokaansa.
– Ja sinä haluat aina mitä et voi saada. Tyypillinen miesten idiotismisyndrooma, Cristina sanoi ja keihästi pienen porkkanan haarukkaansa. Hänellä oli kasvistensyöntipäivä. Oli siis tiistai.
Izzie tökkäsi pillin ravintopirtelöönsä. Siinä oli kofeiinia, ihanaa, rakasta kofeiinia, ja jotain mikä sai vatsan luulemaan, että se oli täynnä seuraavat kuusi tuntia. Nerokas keksintö.
Hän ryysti juomaansa liian nopeasti ja aivot tuntuivat jäätyvän. Siitä seurasi hetkellinen päänsärky ja ajatusten selkeytyminen. Hän ei muistanut koska oli viimeksi puhunut Hankille. Siitä tuntui olevan viikkoja.
Hän kyllä muisti mitä elokuvaa oli katsonut Georgen kanssa. Hän muisti mihin Cristina oli ehdottanut Karevia potkittavan, mitä kirjaa Meredith oli suositellut. Hän muisti kuinka monta kertaa George oli unohtanut ostaa tampooneja vedoten siihen, että oli mies.
Kaikki oli särkymässä. Hänellä oli elämä täällä, vaikka tämän piti olla väliaikaista. Tämän piti olla harjoittelua ja erikoistumista, ei tässä näin pitänyt käydä. Hänellä ja Hankilla oli yhteisiä suunnitelmia, unelmia ja tulevaisuus.
Izzie painoi pirtelömukin otsaansa vasten. Sitä kivisti. Joka paikkaa kivisti.
Vaihe viisi: Valheiden pelastuslauttaHank vastasi neljännellä soittokerralla. Taustalta kuului musiikkia ja iloisia ääniä.
– Tulisitko käymään täällä? Izzie pyysi. – Ajattelimme pitää juhlat ja olisi kiva esitellä sinut kavereille.
– Juhlat kavereidesi kanssa? Kuulostaa hyvältä, Hank sanoi.
Izzie hymyili. – Niistä tulee parhaat juhlat missä olen täällä ollut.
– Tietysti tulee. Tiedätkö miksi?
– En, kerro toki, Izzie sanoi.
– Koska me molemmat olemme siellä, Hank sanoi siihen tuttuun, ihanaan sävyyn. – Rakastan humalaista sinua, koska se on niin hauska ja kaunis ja nauraa somasti ja haluaa minua ihan mielettömästi.
Izzie nauroi.
– Tiedät kyllä, että otan aina kaiken ilon sinun kauneudestasi ja juopumisestasi, Hank sanoi. – Ja kai sinä tiedät, ettei kukaan normaali tyttö nauraisi tällaisille vitseille.
– Minussa on kaikki erilaista, Izzie sanoi.
– Niin on, olet minun oma ja ainoani.
Izzie hymyili, luottaen taas tulevaisuuteen. Kyllä kaukosuhteesta saisi toimivan. Tässä oli sentään kyse hänestä ja Hankista. Cristina oli vain oma surkea kyyninen itsensä.
Vaihe kuusi: Loppu– Ennen sinä sentään tulit omiin juhliisi, Hank ärisi sairaalan pihalla.
– Ennen minä en ollutkaan lääkäri, Izzie raivosi takaisin.
Koko ilta oli mennyt pieleen. Juhlat olivat mitä ilmeisimmin onnistuneet. Ainakaan George ei ollut vielä soittanut itku kurkussa tarvitsevansa apua. Tai sitten Meredith oli murhannut hänet, koska he olivat järjestäneet juhlat ilman lupaa, ja Georgen ruumis löytyisi vuosien kuluttua lattialautojen alta.
– Minä en voi lähteä noin vain, Izzie jatkoi. – Minun työssäni on kyse jonkun elämästä ja kuolemasta.
– Ei ainakaan tämän suhteen elämästä, Hank sanoi. – Meidän elämällämme ei ole enää sinulle väliä.
– Onpas!
Hankin kasvoilla oli vakava ilme. – Ei ole, ei enää.
Izzie halusi väittää vielä vastaan, hän halusi huutaa ja vaatia toisenlaista loppua. Mutta jollain tasolla hän ymmärsi, ettei sellaista tulisi. Heille ei olisi mitään muuta kuin huutoa tarjolla.
Hän oli näiden kuukausien aikana leikannut Hankin itsestään ja elämästään irti kuin olisi leikannut kasvaimen pois. Hän ei enää tarvinnut Hankia, eikä Hank häntä. Mutta ei hän halunnut kaiken olevan tässä. Se oli niin väärin, epäreilua ja tyhmää.
– Me olimme kauniit yhdessä, Izzie sanoi.
Hank nyökkäsi ja kietoi kätensä Izzien ympärille. – Me olimme suurenmoisia yhdessä.
