Author: purr
Fandom: Axis Powers Hetalia
Genre: angst, one-shot
Rating: k-11, ei mitenkään kovin traumatisoiva taida olla, mutta aiheet raskaita. Mainitaan sota ja ruumis.
Disclaimer: En omista hahmoja saati sarjaa, oikeista maista puhumattakaan.
A/N: Ehhh. Tuli sitten tämmöinen raapusteltua. Sain kirjoitusfiiliksen, mutta aihe oli vähän random. Angsti-pätkä Saksan näkökulmasta. Historiallista taustaa on, mutta aika paljon olen vapauksia ottanut. Sijoittuu siis ww2:een. Ensimmäinen ficci, jonka julkaisen, joskus olen finissä jotain originaalia raapustanut. Saa pistää kommenttia. ^^
Vergebung
Ludvig ei enää kyennyt muistamaan, milloin käskyistä oli tullut järjettömiä. Koko Eurooppa oli ollut ensimmäisen sodan jälkeen kaaosta ja petolliset ystävyyttä ylistävät viestit täyttivät median. Oli tuntunut vain loogiselta, että joku vahva nousisi johtoon. Joku, joka korjaisi nöyryytyksen ja vääryyden, jota Saksa oli joutunut kokemaan häpeällisen tappion jälkeen. Ja se joku toimi sulavasti, katkeruuden ja asiantuntevien tukijoukkojensa kannustamana. Ennen kuin valtio huomasikaan, oli valta vaihtunut ja uusi politiikka pantu käytäntöön. Käskyt, olivat vain osa maan nostamista takaisin loistoonsa.
Toki, hän tiesi tekevänsä väärin, mutta pelkkä valtio ei mitenkään voisi nousta johtajaansa vastaan. Tarvittiin kansan tuki. Ja kansa ei itsekään tiennyt mitä tehdä. Jokainen sana, jonka Führer lausui, tuntui mieltä nostattavalta, kiihottavalta. Jokainen tarkkaan harkittu käsien liike ja tavujen painotus olivat piirtyneet Ludvigin muistiin. Kuitenkin hän tunsi jokaisen vääryyden omassa kehossaan. Hän tiesi oman kansansa tappavan toisiaan, mutta Führerin suloiset sanat saivat kivun tuntumaan pieneltä, vain ohimenevältä vaiheelta uuden paremman elämän edessä. Osa hänen aatteistaan alkoi melkein käydä järkeen. Valtio oli sokea ja kuuro kaikelle vääryydelle, vaikka sisimmässään tiesi jokaisen yksityiskohdan.
Seistessään entisen johtajansa ruumiin äärellä Ludvig tunsi itsensä käytetyksi. Yksi mies, joka näytti niin hauraalta ja tyyneltä maatessaan kelmeän sinertävänä bunkkerin lattialla, oli saanut hänet toimimaan täysin vasten omia tuntojaan. Valtion mieleen palautuivat kaikki vaietut kauheudet, kaikki se kipu ja suru, jota koko Eurooppa oli hänen takiaan kärsinyt. Hänen, Saksan. Syvä häpeä ja itseinho runnoivat hänen sisintään. Tätä hän ei saisi anteeksi. Puola, Ranska, ja kaikki muut; kuinka he saattaisivatkaan enää koskaan katsoa häntä silmiin. Ja Ludvigin liittolaiset. Akselivallat oli ollut heidän haaveensa, joka sortui täysin jättäen heidät tyhjän päälle. Ja tyhjyydessä Ludvig oli yksin. Ilman ystäviään ja ilman veljeään. Gilbertistä ei ollut kuulunut moneen päivään, ja Ludvig pelkäsi neuvostojoukkojen tuhonneen hänet kokonaan. Syyllisyys puristi miehen rintakehää. Hän halusi kantaa vastuun, muita syytettäviä ei ollut jäljellä. Hän oli sallinut kaiken tämän tapahtua.
Ulkoa kuului pauketta. Ympärysvaltojen joukot olivat jo lähellä. Führerin miehet valmistelivat ruumista poltettavaksi. Antautumiseen oli jo valmistauduttu, loppu oli lähellä. Ludvig asteli ihmisjoukon perässä ulos bunkkerista. Auringon valo pisti väsyneisiin silmiin. Ludvig kohotti kätensä kasvojensa suojaksi ja näki kauniin kaupunkinsa rauniot. Itkemiseen hänellä ei ollut voimia eikä tahtoa. Hän ei kokenut olevansa enää oikeutettu siihen suloiseen lohtuun, jonka lämpimät kyyneleet tarjosivat. Ludvig vajosi polvilleen. Hän katseli pistoolia käsissään. Surullisesti hymyillen hän tiesi, ettei voinut päättää kaikkea noin vain. Valtion rakkaus kansaansa kohtaa piti aseen täysin paikoillaan. Vaikka tehtyä ei saanut tekemättömäksi, oli kansalla silti aina mahdollisuus. Mahdollisuus muuttua ja koettaa hyvittää tekonsa. Kaikkien muiden haaveiden ja tavoitteiden kaikottua vain yksi asia nousi Ludvigin mieleen.
Vergebung. Anteeksianto.