Nimi: Eräs keskustelu peilikuvan kanssa
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama jossa hippunen fantasiaa
Juonitiivistelmä: Nainen keskustelee peilikuvansa kanssa. He eivät aivan pääse yhteisymmärrykseen asioista.
A/N: En ole pitkään pitkään aikaan kirjoittanut yhtään mitään. Tänään päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, osallistuin originaalihaasteeseen (taas...) ja pyysin myös tumblrissa kirjoitusideoita. Eräästä tumblrissa saamastani ehdotuksesta kirjoitin sitten tämän tekstin. Teksti löytyy siis myös
täältä. Kaikenlainen palaute on tervetullutta!
Osallistuu Originaali 10 #3 -haasteeseen.
Eräs keskustelu peilikuvan kanssa
En tiedä miksi mietin tänään mitä laitan päälleni, en ole kuitenkaan lähdössä mihinkään. Nukuin liian pitkään ja luennon ohi, kukaan ei ole pyytänyt minua mihinkään enkä jaksa lähteä kävelylle. Juon teetä ja haahuilen ympäri yksiötäni. Hiukseni ovat sotkuisella nutturalla mutta päälläni on hame, vaikka kollarit olisivat mukavammat. Söin lounaaksi hernekeittoa, säilykepurkkisellaista. Lisää vain vesi. Ehkä joskus saan tietää, mitä järkeä missään on, mutta tänään ei ole se päivä.
Käännyn eteisessä olevan peilin puoleen ja tuijotan itseäni silmiin. Peilikuvani hymyilee, vaikka minä en. Naapurissa joku virittää viulua mutta suljen siltä korvani, olen jo tottunut.
"Mitä järkeä tässä kaikessa on?" kysyn. Peilikuva kohauttaa olkapäitään.
"Ei varmaan mitään, mutta onko sillä väliä?"
Peilikuva kaivaa neuletakin taskusta huulipunan ja maalaa huulensa kirkkaanpunaisiksi. Irvistän. Hän näyttää ällöttävän pirteältä, vaikka tänään pitäisi olla mökötyspäivä.
"Miksi olet aina noin iloinen?" kysyn. Tänään on minun vuoroni kysyä kysymyksiä. Joskus minun täytyy vastata peilikuvani kysymyksiin ulkomaailmasta loputtomiin, saatan käydä tuntien pituisia keskusteluita siitä minkä värinen taivas oikeasti on, koska peilikuvani näkee vain minut ja seinän takanani.
"Kun sinä lähdet pois, minä häviän. On kepeää olla näin häilyväinen. Ei tarvitse huolehtia mistään. Minä vain näytän millainen sinä olet, minun ei tarvitse kantaa sinusta vastuuta. Ymmärräthän?"
"Mutta ethän sinä näytä millainen minä olen", puuskahdan turhautuneena. "Muiden peilikuvat pysyvät kuuliaisesti hiljaa ja vain heijastavat sen mitä edessään näkevät, mutta et sinä. Sinä muutut, hymyilet kun minä haluan vain itkeä, laittaudut kun hädin tuskin jaksan käydä suihkussa. Et hoida tehtävääsi kovin hyvin."
Peilikuva näyttää välähdyksen ajan loukkaantuneelta, mutta en jaksa välittää siitä.
"Ehkä sinun täytyisi joskus kokeilla näyttää minulta, eikä toisin päin", hän sanoo ja väläyttää taas kirkkaan hymynsä.
"Tiedät kaikki salaisuuteni, miksi silti hymyilet?"
"Koska sinä et aina jaksa."
Olen kateellinen peilikuvalle siitä että hänellä on mahdollisuus kadota. Minun täytyy olla aina olemassa. Ehkä pitäisi ostaa uusi peili, sellainen joka ei puhu, näyttää vain todellisuuden sellaisena kuin se on. Tänään todellisuus sattuu olemaan harmaa, väsyttävä ja inhottava. Siihen ei kuulu kirkkaanpunainen huulipuna eikä hymy joka näyttää jokaisen hampaan.
Laitan takin päälle ja lähden sanomatta mitään.
Ulkona olkapäälleni tippuu keltainen koivunlehti. Syksyinen ilma on kirkas ja kaunis. Hengitän hitaasti ja mietin, ettei peilikuva koskaan näe mitään tällaista. Sen asuinpaikka on ikuisesti kiinnitettynä asuntoni seinään, eikä se edes ole olemassa silloin kun minä olen muualla. Miksi olisin siitä kateellinen?
Risteyksessä melkein törmään polkupyöräilijään, joka heilauttaa anteeksipyytävästi kättään. Sen sijaan että ärähtäisin hänelle, hymyilen samalla tavalla kuin peilikuvani. Se ei tunnu pahalta.