Mereen verrannollinen
fandom: Free!
paritus: Rin/Haruka
ikäraja: S
genre:
makrilli crackifluff
yhteenveto: Todellista rakkautta on syödä yhdessä makrilleja.
A/N: Facepalmaan taas vaihteeksi siihen malliin, että kohta on reikä päässä. Tämä paritus on ollut mielestäni tosi tylsä ja mielenkiinnoton, mutta nyt kaikenmaailman pölöilyn myötä olen tainnut löytää sisältäni pienen RinHaru-shipperin. Valitettavasti
Haruka pitää Rinistä. Hyvin paljon. Siitä hän on varma.
Hän pitää hyvin paljon Makotostakin, ja Nagisasta ja Reistä, mutta se ei ole lainkaan samanlaista pitämistä. Siitäkin hän on täysin varma, vaikkei osaa eroa edes itselleen selittää. Toisaalta ei hän ole koskaan yrittänytkään, ei sellaiseen ole ollut tarvetta. Samalla tavalla kuten vesi on vettä, oli se sitten lämmintä tai kylmää, altaassa tai ammeessa, siten myös pitäminen on pitämistä, vaikka välillä vivahteet poikkeaisivatkin toisistaan.
Se on riittänyt tähän asti, tähän nimenomaiseen hetkeen.
Tällä nimenomaisella hetkellä Rin itkee. Koska hän pitää Harukasta.
Pitääpitää. Eikä Haru kuulemma vain tajua.
Haruka ei tajua, mitä hänen pitäisi tajuta, mutta sentään hän tajuaa olla kysymättä sitä. Sen sijaan hän yrittää selittää oman kantansa uudelleen, tällä kertaa niitä ammeita ja altaita esimerkkinä käyttäen pelkän ykskantaan toteamisen sijaan, mutta ei sekään kovin hyväksi vedoksi osoittaudu, sillä Rinin tukahtuneet kyyneleet kasvavat täysimittaiseksi parkumiseksi.
“Hitto, Haru, minä en halua olla mikään allas vaan kokonainen valtameri!”
Aa. Merellä ja altaalla on kieltämättä jo eroa, ammeesta nyt puhumattakaan.
Paljon eroa.
Kaikki maailman ero.
Ja kun Haruka katsoo Riniä, mereen vertaaminen käy täydellisesti järkeen. Kuten merellä, hänelläkin on monet kasvot, tyynet ja myrskyävät, auringossa kimaltava pinta ja tummat tutkimattomat syöverit. Merellä ei ole rajoja. Merta ei voi ennakoida.
Meressä on vettä enemmän kuin missään muualla.
Tällä nimenomaisella hetkellä Rin on myös kyyneleistä suolainen. Kuten meri. Ja hänen hampaansa tuovat mieleen hain. Haruka pitää siitä, ehkä jopa
pitääpitää, mutta sen sanominen tuntuu vähän väärältä. Sitä paitsi hän pelkää, ettei ehkä sittenkään ole tajunnut. Hän yrittää muistaa, olisiko edesmennyt isoäiti aikoinaan sanonut jotain tähän tilanteeseen sopivaa. Mitään ei tule mieleen. Sen pohtiminen, mitä Makoto tekisi — Makoto on hyvä tällaisissa jutuissa, ainakin paljon parempi kuin Haruka — ei sekään auta.
Haruka ei ole koskaan ajatellut, että voisi kiintyä keneenkään
siinä mielessä, sellainen kuulostaa ihan liian vaivalloiselta. Ja oudolta. Sellainen ei vaikuta olevan häntä varten.
Nyt hän kuitenkin haluaisi Rinin lopettavan itkemisen, eikä halua sitä edes tilanteen vaivalloisuuden tai outouden vuoksi, vaan ihan vain Rinin itsensä tähden. Ja hän haluaa olla se, joka saa surun loppumaan. Ei sen syy. Ei ikinä.
Hän haluaa —
“Rin.”
“Mitä?”
“Ota makrilli.”
“...täh? Voi helvetti, et voi olettaa, että —”
“Älä itse oleta. Vaan kuuntele”, Haruka sanoo ja ojentaa eväsrasiaansa Rinille. “Ota makrilli. Syödään ne yhdessä.”
Rin tuijottaa häntä kuin hänelle olisi yhtäkkiä kasvanut evät. (olisikin)
“Sinä... haluat syödä makrilleja. Yhdessä.”
“Niin. Minä haluan syödä makrilleja. Yhdessä. Sinun kanssasi.”
Rin niiskaisee. Nauraakin, kai. Tulee lähemmäs. Laskee kätensä Harukan kädelle.
“Okei, syödään yhdessä makrilleja. Mutta... ennen sitä... jos... jos vain saan...”
Ja vaikkei Haruka ole koskaan ihan ymmärtänyt, minkä suutelemisessa oikein pitäisi viehättää, hän ei vetäydy kauemmas Rinin koskettaessa huulillaan ensin hänen poskeaan, suupieltään ja lopulta huuliaan, sulkee vain silmänsä ja yrittää tasata hengityksensä samaan tahtiin Rinin kanssa. Ajattelee merta, sen mukanaan vieviä virtauksia, saalistavien suurten kalojen hampaita.
Harukan ensisuudelma on märkä. Hyvin märkä.
Se ei ole oikeastaan lainkaan hassumpaa.
Jälkeenpäin aiheesta puhuttaessa Rin väittää, ettei enää siinä vaiheessa itkenyt, mutta ei sillä ole niin väliä. Haruka kyllä muistaa.
Sitä paitsi kukaan ei usko Riniä kuitenkaan.
