Nimi: Aamuenkeli
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Crepuscop
Vastuunvapaus: En omista stooryssa esiintyviä biisejä. Hahmoset ja teksti ovat miun mieleni tuotosta ja niin ees päin.
Genre: fluff, slash, yleishömppä
Haasteet: Fluffy10, sanalla
pehmeäA/N: Ugh, on taas kirjoitusblokkia pitänyt. Jos vaikka tämmöisellä pikkupätkällä lähtis paranemaan päin, hurdur.
Aamuenkeli”
Who can say why your heart sighs, as your love flies, only time.”
Kun Kuikka laulaa, se kuulostaa enkeliltä. Kerkkä ei sano sitä sille ääneen, koska tietää, ettei Kuikka pidä siitä, kun sitä sanotaan enkeliksi. Vaikka se on enkeli. Kerkän pelastava enkeli.
”Onks sun pakko mennä?”
Kerkän kysymys on aamukäheä kuiskaus ryppyisistä lakanoista.
”On. Sä tiedät, etten mä skippaa laulutunteja. Mä tarviin niitä”, Kuikka kiskoo valkoisen t-paidan päälleen ja tajuaa kohta pukeneensa sen väärinpäin.
”Etkä tarvii. Sä oot jo täydellinen”, Kerkkä inttää vastaan, vaikka tietää, ettei Kuikka muuta mieltään.
”Sitten musta tulee täydellisempi”, Kuikka kietoo ylivärikkään ruutuhuivin kaulaansa ja katsoo sitten Kerkkää pahoillaan, ”Anteeksi. Tää on mulle tärkeetä.”
”Joo joo, kyl mä tiedän”, Kerkkä vastaa ja vie kädet niskan taakse, katseen kattoon.
Hetken kuluttua Kuikka on siinä, yläpuolella, silmät suurina ja etutukka osittain valahtaneena silmille.
”Ethän sä nyt suutu?” se vingahtaa. Mutta sellainen se on. Enkeli, joka ei tahdo pahaa kenellekään, ei satuttaa ketään. Se pelastaa henkiä hymykuopillaan, vaikkei huomaa sitä itse.
Kerkkä kokee olevansa, ei Paholainen, ei demoni. Ehkä pahansuopa pirulainen, joka saa Kuikan lankeamaan vain kirjaimellisesti kiepauttamalla kätensä sen vyötärölle ja vetämällä viereensä.
Kerkkä kierähtää kyljelleen, katsoo Kuikkaan virnistäen. Kuikka vastaa siihen ilmeellä, jonka mukana se luimistaisi korviaan jos kykenisi.
Kuikka ei tee mitään, ei sano mitään. Kuikka vain katsoo ja Kerkkä katsoo takaisin.
”Mulleki tulee ikävä sua”, Kuikka kuiskaa. Kerkkä räpäyttää silmiään, häviää tuijotuskilpailun ja kierähtää takaisin selälleen.
”
Sinä julma mies, joka sydämeni viet. Jätät kaihon lakanoihini ja hukuttaudun ikävääni”, Kerkän teatraalista ääntä korostaa otsalle kohoava kämmen. Kerkkä puhahtaa, kun ilmat painuvat pihalle keuhkoista Kuikan kierähtäessä siihen päälle. Rinta rintaa vasten, lantio lantiota vasten. Kasvot vaarallisen lähekkäin.
”Sulla on vielä matkaa sanottajaksi”, Kuikka nauraa pehmeästi, ja se saa Kerkän sydämen tykyttämään hetken aikaa vähän nopeammin.
”Nääh, mitä turhia. Ehkä mut on tarkoitettu basistivitsien kohteeksi.”
Kuikka hautaa kasvonsa Kerkän kaulaa vasten ja sen hiukset kutittavat Kerkän leukaa.
”Mut sä soitat niin hyvin bassoa”, Kuikan huulet painavat sanojen jäljessä kuvioita Kerkän ihoon, ”Ja kitaraa ja rumpuja-”
”Älä unohda ukulelea ja nokkahuilua.”
Kuikka nauraa. Se nauraa niin pehmeästi, niin kirkkaasti, niin vilpittömästi ja Kerkkään melkein sattuu, kun sydän pakahtuu.
”…Ja kuka muka olis mun basisti jos et sä…”
Kuikka liikahtaa vähän, painaa kasvojaan tiukemmin Kerkän kaulakuoppaan piiloon. Kun Kerkkä ei sano mitään, Kuikan on pakko kohottaa katseensa. Sen posket punottavat, kuten korvat ja vähän kaulakin. Se on niin pentu ja salpaa Kerkältä myös hengen, eikä Kerkkä osaa muuta kuin suudella.
Anna mulle tähtitaivas. Tää on maailman lyhyin ikuisuus.”Mun on nyt oikeesti pakko lähteä”, Kerkkä tuntee Kuikan hymyn huuliaan vasten ja avaa silmänsä vasta kun Kuikka on karannut kauemmas. Patja notkahtaa, kun se kampeaa itsensä ylös. Raidalliset villasukat ovat liukkaat lattialla, ja Kuikka horjahtaa vähän.
”Koeta säkin raahautua kouluun jossain vaiheessa.”
Kerkkä ei vielä tee elettäkään noustakseen ylös, vaikka kumpikin tietää, että se tulee koululle viimeistään iltapäivän harkkoihin. Tai jo ruoka-aikaan kun ikävä kasvaa liian suureksi. Siksi Kerkkä vastaa:
”Jos sä tahdot niin.”
”
Olen sulle joku aivan muu.”
Kerkkä vie hämmentyneen katseensa Kuikkaan. Kuikka hymyilee. Kerkkä hymyilee hitaasti takaisin.
”Älä oo.”
”
Hei älä koskaan ikinä muutu.”
Kuikka jättää jäljessään nuotteja ilmaan. Sen ääni kaikuu vielä ulko-ovelta:
”
Sinä päivänä kun Luoja teki sinut
Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään”
Sen mentyä Kerkkä kurottaa pöydältä pilleripurkin ja nielee lääkärin – ja Kuikan – määräämän päivittäisen annoksensa D-vitamiinia. Jauhetta jää hampaankoloon, ja Kerkkä laulaa epävireisesti itsekseen:
”
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait.”
A/N: Tekstissä pyörivät biisit, jos ne ketään jäi häiritsemään:
1
2
3
4
