Fandom: Salapoliisi Conan
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, leikiskelen ilman mitään korvausta.
Otsikko: Loputtomia tunteja
Kirjoittaja: Pics
Paritus: Heiji/Shinichi
Ikäraja: S
Genre: angsti
Varokaa: paritus saattaa jokseenkin maistua pedofilialta koska Shinichi on lapsen kehossa
Summary: Häntä ei nukuttanut yhtään, ja ajatus vuoteessa lojumisesta tuntitolkulla kuristi rintaa jo valmiiksi.
A/N: Kertyneen univajeen aiheuttaman kuvotuksen vallassa tämän kirjoittaminen tuntui hirveän hyvältä idealta. En nyt tiedä oliko se sitä lopulta, mutta tulipa puitua erästä lempiteemaani, josta on tehnyt mieli kirjoittaa jo pitkään.
Loputtomia tunteja
Pikkulapset menivät aikaisin nukkumaan. Niinpä Shinichikin meni, ei ehkä ihan niin aikaisin kuin keskiverrot oikeat pikkulapset, mutta paljon aikaisemmin kuin olisi halunnut.
Hän oli ajatellut, että pikkulapsen unentarpeen teeskenteleminen olisi helppo keino lisätä hänen uskottavuuttaan Conanina. Hän luisui pitkin päivää liian monessa asiassa, vaikka yritti näyttelemisessä parhaansa – hän tiesi liikaa, ajatteli liian nopeasti, osasi liian monia asioita. Hän puhutteli ihmisiä väärillä tavoilla, kysyi liian loogisia asioita ja unohti päättelyn huumassa luoda aikuisiin viattoman kirkassilmäisiä katseita, ja hän ajatteli seksiä loputtomasti enemmän kuin seitsenvuotiaalle olisi ollut sopivaa.
Hänen tarvitsi edes jossakin asiassa vaikuttaa aivan oikealta pikkulapselta, ja niinpä hän kellon edetessä ryhtyi teeskentelemään haukotuksia ja nuokahduksia, vaikka samalla tunsi ahdistuksen kasvavan. Miksi taas oli ilta ja lasten nukkumaanmenoaika? Häntä ei nukuttanut yhtään, ja ajatus vuoteessa lojumisesta tuntitolkulla kuristi rintaa jo valmiiksi.
Hän oli alkanut vihata iltoja, mutta nyt hänen oli jo myöhäistä muuttaa käsikirjoitusta, hän ei voinut yhtäkkiä alkaa valvoa tuntikausia myöhempään. Kun Kogoro vihdoin käänsi katseensa televisiosta häneen, hän haukotteli entistäkin leveämmin ja sanoi menevänsä nukkumaan.
"Hyvä", Kogoro mutisi ja hörppäsi oluttaan. "En halua että häiritset, kun katselen Yoko-chanin show'ta."
Shinichi pyöritti silmiään ja toivotti hyvää yötä. Hänen askeleensa olivat raskaat, kun hän meni pesemään hampaansa.
Pesuallas oli hänelle liian korkealla, mutta siihen tottui. Hänen oli käytettävä jakkaraa ylettyäkseen laittamaan hammasmukinsa ja hammasharjansa peilin reunukselle, mutta siihenkin tottui. Niin myös liian korkealla olevaan ovenkahvaan, johon yltääkseen hänen oli noustava varpailleen.
Unen odotteluun ei tottunut. Se muuttui jatkuvasti yhä pahemmaksi.
Hän vaihtoi ylleen pyjaman ja livahti vuoteeseen, mutta ilman pienintäkään aikomusta todella sulkea silmänsä. Sen sijaan hän tarttui puhelimeensa ja valitsi Hattorin numeron. Tämä olisi hyvä tilaisuus jutella pitkästä aikaa kunnolla, kun Ran oli karateleirillä ja Kogoro täysin keskittynyt televisioon.
Hänen sydämensä pamppaili innokkaasti hänen odottaessaan, että Hattori vastaisi.
Mutta tämä ei vastannut.
Shinichi ei vaivautunut jättämään viestiä vastaajaan. Hänellä ei ollut mitään asiaa, joka vaatisi välitöntä yhteydenottoa, mitä hän olisi muka sanonut? 'Olen yksinäinen ja kaipaan sinua?' Ei ikinä. Kai Hattori sen verran tajuaisi jo siitä, että hän oli soittanut.
Hän huokasi raskaasti, heitti puhelimen yöpöydälle ja painoi päänsä tyynyyn. Saman tien tuntui kuin määrittelemätön paino olisi asettunut hänen rintakehälleen ja estänyt häntä hengittämästä riittävän syvään.
Näinä hetkinä oli aina aivan liian paljon aikaa ajatella. Ja hänellä oli aina aivan liian paljon päivän aikana käyttämätöntä aivokapasiteettia, joka vain odotti tilaisuutta karata hänen hallinnastaan ja rynnistää vellomaan hänen tilanteensa epäreiluudessa sekä lukuisissa suunnitelmissa, joilla hän kenties voisi saada vanhan kehonsa takaisin. Eivätkä ne pohdinnat koskaan johtaneet mihinkään käyttökelpoiseen, koska kaikki hänen ideansa asettivat liian monta hänen läheistään vaaraan hänen mukanaan. Jos hän olisikin voinut laittaa peliin vain itsensä –
Hän katkaisi sen ajatuslangan väkisin ja käännähti vatsalleen. Hän oli väsynyt, muttei unelias – fyysinen rääkki ei riittänyt nukuttamaan häntä näin aikaisin, vaikka hän oli koulun jälkeen käyttänyt tuntikausia pelaamalla jalkapalloa puistossa. Eikä sanojen muodostaminen rekisterikilvistä ja koodien kehittely riittänyt tarjoamaan hänen aivoilleen tarpeeksi virikkeitä päivän mittaan.
Koulu oli kidutusta, ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen hän torkkui pulpetissaan, kun kaikennielevä tylsyys vihdoin naksautti hänen aivonsa hetkeksi offlineen.
Hän ei ollut koskaan ennen kutistumistaan käsittänyt, kuinka raskasta oli esittää tietämättömämpää kuin oli ja joutua jatkuvasti tukahduttamaan osa itsestään. Ilman Hattoria hän olisi luultavasti kiipeillyt seinillä jo ajat sitten. Oli valtava helpotus pystyä puhumaan jonkun älykkään kanssa, jonkun joka kohteli häntä vieläkin Shinichinä, vaikka laskikin välillä raivostuttavaa leikkiä hänen kokonsa kustannuksella.
Hän piti Hattorista. Enemmän kuin hänen olisi pitänyt, ja se loi kokonaisen universumillisen uusia ongelmia.
Raskaasti huokaisten hän kääntyi kyljelleen ja veti polvet rintaansa vasten. Hän tiedosti kipeästi, miten hirvittävän pieneksi keräksi pystyi tällä tavalla käpertymään, ja se sai aivan kaiken tuntumaan väärältä.
Uni oli tuntien päässä. Kun Kogoro lopulta hoippuisi vuoteeseensa lempishow'nsa ja liian monen oluen humalluttamana ja alkaisi kuorsata, Shinichi olisi jo liian turhautunut ja ahdistunut nukahtamaan, vaikka häntä alkaisi siihen aikaan aidosti väsyttää.
Hän tiedosti kehittävänsä itselleen pahanlaatuista nukkumiskompleksia, muttei voinut sille mitään. Edes professori Agasa ei ollut onnistunut vielä keksimään unilääkettä, joka sekä toimisi että säilyttäisi tehonsa pitkäaikaisessa käytössä ilman liian pahoja sivuvaikutuksia. Niinpä Shinichi valvoi.
Hän kehitteli mielessään erilaisia koodeja sekä muisteli lempikohtiaan Holmes-kirjoista. Se piti hänet viihdytettynä jonkin aikaa. Sitten hän käänsi kylkeä ja ajatteli lempikohtiaan isänsä kirjoittamista kirjoista.
– Hattori virnistämässä leveästi tapauksen ratkaisemisen jälkeen, lippa vinossa...
Shinichi käänsi kylkeä ja yritti hautautua kokonaan peiton alle, mutta se ei auttanut. Kun hänen ajatuksensa lipsuivat tuohon suuntaan, niitä ei estänyt enää mikään.
Hänen tarvitsi puhua älykkään ihmisen kanssa ennen kuin hänen aivonsa räjähtäisivät. Kellon mukaan hän oli möyrinyt vuoteessa reilun tunnin, eikä vielä ollut liian myöhä soittaa Hattorille. Niin nololta, riippuvalta ja tyttömäiseltä kuin toiseen kertaan soittaminen tuntuikin, hän valitsi numeron jälleen.
Mutta Hattori ei vastannut.
*
Kännykkä värisi Heijin taskussa, mutta hän ei pystynyt vastaamaan. Moottoripyörän ajaminen piti hänen kätensä varattuina, ja Kazuha alkaisi nalkuttaa ja kysellä, jos hän pysähtyisi puhelua varten. Niinpä hän jatkoi ajamista ja arvaili, kuka soittaja oli.
Kudo oli yrittänyt soittaa aikaisemmin, eikä Heiji ollut halunnut mitään sen enemmän kuin vastata ja keskustella jonkun älykkään kanssa. Se olisi myös antanut loistavan tekosyyn paeta siitä kuolettavan tylsästä teatteriesityksestä, johon Kazuha oli hänet raahannut, mutta kun hän oli yrittänyt hiipiä paikaltaan, häntä oli melkein survaistu kyynärpäällä haaroihin. Jos Kazuha halusi hänen katsovan näytelmän, parasta oli katsoa.
Heiji oli viihdyttänyt itseään koko loppunäytelmän ajan miettimällä Kudoa, ja siinä mysteerissä riittikin pohdittavaa taitavallekin salapoliisille. Se kiehtoi häntä ihan liikaa, sellaisillakin tasoilla, joita hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen, koska pelkkä ajatuskin tuntui niin perverssiltä. Mutta sen hän saattoi itselleen myöntää, että piti Kudosta, ja hän oli aikonut soittaa tälle heti näytelmän päätyttyä. Se keskustelu olisi varmasti ollut paras asia koko viikossa.
Kazuha puolestaan oli halunnut syömään ja saanut tahtonsa läpi, joten syömään he olivat menossa. Tuntui jotenkin kieroutuneelta saada uusi puhelu Kudolta – kuka muukaan se olisi ollut, vaikka Kudo ei yleensä tavoitellutkaan kahdesti? – juuri kun Kazuha oli painautunut vasten Heijin selkää ja kietaissut kätensä hänen ympärilleen kestääkseen kyydissä.
Kun he olisivat syöneet ja hän olisi vienyt Kazuhan kotiinsa, olisi jo liian myöhä soittaa takaisin. Hän miettisi koko yön mikä oli ollut niin tärkeää, että oli saanut Kudon soittamaan kahdesti, kierisi valveilla loputtomia tunteja odottaessaan seuraavaa päivää ja tilaisuutta soittaa.
Heiji kirosi sitä, miten vaikeaa kaikki oli, ja kiihdytti niin että Kazuha alkoi kirkua.
