Hyvää iltaa kommenttikampanjan merkeissä. :> Näin heti alkuun voisin kai todetakin, että olen hyvin hämmentynyt, ettei teksti ole saanut vielä yhtäkään kommenttia – minusta tämä on nimittäin taidokkaasti kirjoitettu teksti, erittäin onnistunut ja upea. Kyllä sellainen nyt kommentin ansaitsisi. :<
Pilkuttomuus toimi tässä hyvin tehokeinona. Aluksi pilkkujen puuttuminen tosin häiritsi, enkä päässyt kunnolla tarinaan mukaan ennen kuin sain taottua päähäni, että pilkut puuttuvat ihan tarkoituksellisesti, mutta saatuani sisäistettyä tämän faktan aloitin lukemisen uudestaan, enkä pysähtynyt ennen kuin viimeinenkin virke oli takanapäin. Enkä voinut olla päästämättä suustani ”vau”-huokaisua.
Henkilöhahmot ovat minusta hyvin luodut, sillä heihin on helppo samaistua. Päähenkilö, minäkertoja, koko muun maailman vastakohta, aina surullinen ja apea, ilman naurua tai hymyä, iloton sekä ”sinä”, ”minän” täydellinen vastakohta. Mikäli henkilöiden vastakohtaisuus olisi jäänyt yhdeksi yksityiskohdaksi muiden joukossa, pelkäksi maininnaksi, en luultavasti olisi pitänyt kokonaisuudesta näin paljon kuin nyt. Tässä tekstissä tuli kyllä oivallisesti esiin se, miten vastakohdat täydentävät toisiaan – kaikista upeimman häivähdyksen minusta teki se, miten minäkertoja oli jotenkin riippuvainen ”sinusta”: huoli kun ei tavannutkaan toista koulussa tai kaupungilla, kotiin palatessa täysin murheen murtama, rikki, hajalla. Mutta onneksi kaikki sitten vielä ehtii kääntyä lopussa, ja vieläpä parhain päin!
Kuvailu. Oh. Vau. Eivät varmaankaan yhden ihmisen sormet riitä kertomaan, kuinka monta kertaa ehdin huokailla, kun keskityin toisella lukukerralla kuvailuun, sanavalintoihin ja vertauksiin, sillä tekstistä todellakin löytyi vaikka kuinka monta todellista kuvailunhelmeä! Esimerkiksi ”naama väärinpäin”, ”jokin tai oikeastaan kaikki” ja ”lasten rakennuspalikoilta näyttävät siniset laatikot” löysivät kyllä paikan sydämestäni hyvin pian. Kuvailu sekä pienet ja maukkaat yksityiskohdat tukivat hyvin tekstin ideaa ja onnistuivat kyllä välittämään hyvin tekstin erilaiset tyylisävyt, romantiikan ja surullisuuden sekä H/C:n. Tämä ei todellakaan ole sieltä perinteikkäämmästä H/C-päästä, mutta olet kyllä onnistunut hyvin sen kuvaamisessa.
Katsoimme toisiamme syvälle sinisiin silmiimme ja sinä hymyilit minulle vienosti niinkuin aina olit hymyillyt.
Tästä tekstin ihan ensimmäisestä virkkeestä löysin koko tekstin ainokaisen virheen: niin kuin kirjoitetaan erikseen. :>
Loppuun vielä suosikkini:
Silloin kaikki minussa kääntyi hymyyn ja iloon ja opin olemaan ulkoisestikin onnellinen.
Aww! <3
Kiitos. : )
~ Herkku.