Ficin nimi: Lumienkeleitä
Kirjoittaja: Norem
Fandom: Supernatural
Genre: AU, fluff, romance, drama, H/C, slash
Ikäraja: K11
Paritus: Dean/Castiel, mainintana Sam/Sarah
Summary: Poliisina on hyvä syy pakoilla joulua. Miinuksena tulee naapuritalojen vahtimisesta aiheutuvat haitat.
Varoitukset: Siipiä, kiroilua, alkoholismi, maininta kuolemasta
Haasteet:
Jouluhaaste VIIIA/N: Jaa. Tästä piti tulla pelkkä oneshot, mutta sitten tää vain venyi venymistään, joten päätin tehdä tästä moniosaisen. Poliisi!Dean on mun yksi rakkauksista, joten pakkohan siitä oli kirjoittaa.
Kommentit ja muut ovat tervetulleita.
Luku 1
”
Dean. Jouluun on enää viikko aikaa. En halua, että vietät sen tänäkin vuonna yksin! Tarjous tulla minun ja Sarahin luokse on vielä voimassa”, Deanin pitelemän puhelimen toisesta päästä kuului, ja Samin motkottava ääni sai Deanin huoahtamaan ärtyneenä. Hän ei ilmeisesti pääsisi tästä tilanteesta pois muuten kuin olemallaan mieliksi nuoremmalle veljelleen.
”Hyvä on, Sam, hyvä on. Harkitsen ehdotustasi”, Dean murahti, vaikka hänellä ei ollut aikomustakaan toteuttaa sanomaansa. Hän oli sitä paitsi varma, että Sam kysyi häntä tulemaan luokseen vain koska he olivat veljeksiä. Ja juuri siksi hän kieltäytyikin: koska he olivat veljeksiä, ja hän tiesi, että Sam viettäisi joulun kuitenkin mieluummin Sarahin kanssa kahdestaan kuin ottaisi alkoholisoitumista lähentelevän veljensä pyörimään talonsa nurkissa. No, ei Sam oikeastaan edes tiennyt mitään hänen juomisestaan, sillä Dean oli pitänyt hyvää huolta siitä että piilotti tyhjät kaljatölkkinsä hyvin aina silloin, kun Sam tuli vierailulle.
”
Oliko tuo lupaus?”
”Sam, tiedät etten anna lupauksia, joita en voi – ” Deanin lauseen keskeytti valtava ulkoa kuuluva lasinen räsähdys, joka sai hänet läikyttämään kädessään olleesta lasista viiniä paidalleen. ”Mitä helv-?” Hän ponnahti ylös tuolistaan rynnäten ikkunan äärelle.
”
Dean?” Sam toisti veljensä nimeä, ja hänen mielensä alkoi jo kehitellä kauhuskenaarioita siitä, mitä Deanille olisi voinut tapahtua. Pian hän kuuli kuitenkin Deanin palaavan ripein askelin takaisin puhelimensa luo ja sanovan kiivaasti: ”Soitan myöhemmin.” Sam oli aikeissa esittää miljoona kysymystä, mutta ennen kuin hän ehti edes suutaan avata, puhelimesta kuului tuttu
tuut tuut tuut puhelun loppumisen merkiksi, joten hän luovutti ja tyytyi vain työntämään kännykkänsä takaisin farkkujensa taskuun. Hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi pystynyt puhumaan kunnolla veljensä kanssa ilman keskeytyksiä.
***
Puhelun lopetettuaan Dean harppoi eteiseen, vetäisi ylleen nahkaisen siviilitakkinsa, jonka taskussa hän piti aina asetta ja poliisin virkamerkkiä kaiken varalta, ja juoksi ulos. Hän oli nähnyt liikettä vastapäisen talon pihalla, ja koska nyt oli otollisinta aikaa murtovarkauksille, hän oli melko varma, että joku oli päättänyt hyötyä lomalle lähteneistä perheistä. Hän oli luvannut naapurilleen pitää silmällä hänen taloaan hänen ollessa poissa (hänen naapurinsa oli oikein mukava nainen, harmi vain, että hänellä oli jo kaksi lasta ja aviopuoliso), sillä hän tiesi muutenkin viettävänsä koko joulun kotonaan. Viimeiset pari vuotta hän oli pakoillut joulua ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi tulemaan töihin, mutta tänä jouluna hänen pomonsa oli kysynyt: ”Winchester, milloin otit viimeksi lomaa? Et muista? Sitähän minäkin. Tänä jouluna otat viikon vapaata, vietät sen ajan perheesi kanssa ja tulet sitten levänneenä miehenä takaisin töihin.” Eikä hän ollut kuunnellut Deanin vastaväitteitä.
Dean ei nähnyt etupihalla mitään epäilyttävää, joten hän kiersi talon taakse hiipien ja asettaan hapuillen. Hän kurkisti nurkan takaa ja tunsi sydämen hyppäävän kurkkuunsa.
Takapihalla seisoi trenssitakkinen mies, joka katseli hämmästyneenä ympärilleen kuin ei olisi tiennyt, missä oli. Asia, joka sai Deanin niin epäuskoiseksi, ellei suorastaan hieman pelokkaaksi, oli miehen selästä kaareutuvat mustat siivet, jotka liikkuivat aina, kun mies kääntyi. Eikä kauaa mennyt, kun Dean huomasi tuijottavan miestä silmästä silmään.
”Oletko sinä tämän talon omistaja?”
Deanilla kesti hetki tajuta, että hänelle oltiin esitetty kysymys, mutta tajuamisen jälkeenkin hän pystyi vain räpsyttelemään häkeltyneenä silmiään.
”Näyttää siltä, että laskeutumiseni aiheutti tämän ikkunan rikkoutumisen”, mies totesi pahoittelevasti ja viittasi rikkomaansa ikkunaa kohti. ”En ollut tarpeeksi varovainen pudotessani taivaasta. Siipiäni oli vaikea hallita.”
Tämä aiheutti Deanin purskahtamaan hysteeriseen naurukohtaukseen, ja hän sai vain vaivoin sanottua: ”Hitto. Olin juuri ajatellut kysyväni ’sattuiko, kun putosit taivaasta’, mutta näköjään ehdit ensin.”
Mies kallisti päätään, eikä näyttänyt ymmärtävän Deanin vitsiä saatikaan sitten tajuavan, että kyseessä oli surkea iskurepliikki. Hän muistutti Deanin mielestä hämmentynyttä koiranpentua.
”Tämä on ensimmäinen vierailuni maanpäällä, joten ilmaan tottuminen sattui aluksi, mutta nyt olen kunnossa”, mies vastasi vakavasti. Jostain syystä Dean huomasi uskovansa miehen puhuvan totta.
”Ymmärrän… Joten, mikä sinä siis olet? Et ainakaan murtovaras, niin kuin aluksi epäilin”, Dean kysyi ja astui muutaman askelen lähemmäs vaikkei ollutkaan vielä varma, oliko se turvallista. Jokin miehen syvänsinisissä silmissä sai hänet kuitenkin tuntemaan outoa luottavaisuutta.
”Nimeni on Castiel. Olen Jumalan enkeli”, Castiel sanoi pörhistäen siipiään ylpeänä (tai ehkä Dean vain kuvitteli).
”Selvä.” Dean ei tiennyt, mitä muutakaan hän voisi sanoa (mitä enkeleille yleensä edes sanottiin?), joten hän päätti esitellä itsensä ja ojensi samalla kätensä. ”Dean. Dean Winchester. Asun tuolla vastapäisessä talossa.”
Castiel tuijotti Deanin kättä yrittäen selvästi päätellä, mitä hänen kuuluisi sillä tehdä. Lopulta hän liikautti toista siipeään ja siveli sillä ojennettua kättä. Ele sai Deanin vetäisemään kätensä rajusti pois kuin sitä olisi polttanut ja horjahtamaan taaksepäin, ja se sai puolestaan Castielin kokoamaan siipensä hieman loukkaantuneena takaisin selkänsä taakse. Deanin reaktio yllätti Deanin itsensäkin, eikä hän tiennyt, miksi hän oli reagoinut niin voimakkaasti. Castielin siipeen koskettaminen oli saanut hänet tuntemaan outoa kihelmöintiä koko kehossaan, eikä hän ollut odottanut sitä. Hän päätti kuitenkin olla hieman varovaisempi, sillä hänen reaktionsa oli selvästi loukannut enkeliä, eikä hän tiennyt, miten enkelit käyttäytyivät loukkaantuessaan. Eikä häntä huvittanut ottaa siitä selvää.
”Vau… Et todellakaan taida tietää, miten ihmiset käyttäytyvät tavatessaan toisensa?” Dean kysyi ja naurahti kiusaantuneesti. Castiel kurtisti kulmiaan, ja Dean otaksui sen myöntäväksi vastaukseksi. Hänellä oli helvetin kylmä ja hänen lempitelevisiosarjansa oli varmasti jo alkanut, mutta hän päätti opettaa ainakin tämän asian ja päästää sitten enkelin suorittamaan tehtäväänsä tai mitä ikinä hän olikaan tullut tekemään.
”Ojenna kätesi”, Dean huoahti tajuten sitten, että oli varmasti kuulostanut liian määräilevältä Castielin korviin ja kohta Castiel varmaan kärventäisi hänet hengiltä (tai mistä hän tiesi, miten enkelit tappoivat ihmisiä, ei hän lukenut raamattua, paitsi että hetkinen, eivätkös enkelit olleet rauhan lähettiläitä-), mutta hän huolehti aivan turhaan, sillä Castiel teki niin kuin hän oli pyytänyt. Dean nielaisi, tarttui varovasti hänen käteensä ja ravisti sitä hieman. ”Dean Winchester.”
”Castiel”, Castielin kasvoille levisi pieni hymy, sillä hän oli juuri oppinut jotain uutta ihmisistä. Castielin käsi oli mukavan lämmin.
”Noniin, tässä kohtaa sinä jatkat matkaasi ja minä palaan takaisin omien asioideni pariin. Ja älä huolehdi tuosta ikkunasta. Soitan korjaajan paikalle ja kerron selitykseksi puunoksan”, Dean tokaisi irrotettuaan kätensä ja lisäsi vielä mielessään: sillä kukaan ei uskoisi selitystä kömpelöstä enkelistä.
Hän kääntyi nopeasti kannoillaan luomatta edes vilkaisua Castieliin ja suorastaan liisi takaisin taloonsa. Vasta sisälle päästyään hän katsahti ulos ikkunasta ja näki enkelin seuranneen häntä tienvarteen saakka seisoen nyt eksyneennäköisenä naapuritalon edessä. Hänen siipensä olivat niin isot, että ne laahasivat osittain maata. Hän näytti suoraan sanoen säälittävältä seistessään siinä mustassa puvussaan ja sinisessä kravatissaan lumen leijaillessa hiljalleen hänen päälleen.
Ei ole minun asiani, Dean ajatteli ja riisti katseensa ikkunasta mennen vaihtamaan paitaansa, jolle oli aiemmin läikyttänyt viiniä.
***
Tunnin kuluttua Dean rojahti sohvalle väsyneenä. Hän oli soittanut korjaajalle, käynyt kuumassa suihkussa ja lämmittänyt itselleen mikropitsan, ja nyt hän aikoi nauttia loppuillastaan katsomalla TV:tä sekä juomalla itsensä känniin. Mikään ei voisi pilata hänen ensimmäistä vapaapäiväänsä.
…Paitsi se, että hän ei voinut olla ajattelematta Castielia. Kukapa nyt voisikaan unohtaa tavattuaan enkelin, mutta siinä oli jotain muutakin. Dean nousi ajatuksissaan sohvalta ja käveli ikkunalle sen syyn varjolla, että hän hakisi olutta itselleen (keittiö oli toisessa suunnassa), koska hän ei todellakaan ollut huolissaan Castielista. Ei tietenkään. Miksi hän olisi ollut? Enkelit varmasti tiesivät, mitä tekivät.
Ulkona oli jo pimeää, joten Dean joutui painamaan kasvonsa vasten lasia ja peittämään valon laittamalla kädet molemmille puolille kasvojaan nähdäkseen ulos. Hän ei nähnyt trenssitakkista enkeliä missään.
Hieman pettyneenä hän irrottautui ikkunasta ja hieroi ohimoaan. Hän pystyi melkein tuntemaan, kuinka hänen huoliryppynsä syvenivät päivä päivältä. Poliisin työ oli raskasta niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja hän laittoi liikaa tunteitaan peliin. Kyllä hän tiesi, että hän otti epäonnistumiset liian henkilökohtaisesti ja oli muutenkin liian tunteellinen, mutta jos hän ei näyttänyt niitä kenellekään, ei siitä voinut olla harmia. Eihän? Hän oli piilottanut tunteensa niin hyvin, että hänet tunnettiin työpaikallaan yhtenä parhaimpana poliisina, koska hän otti työnsä vakavasti mutta ei antanut tunteidensa vaikuttaa. Tai niinhän kaikki luulivat; niin Dean oli halunnut kaikkien ajattelevan. Jopa hänen työpartnerinsa Victor Henriksen oli sanonut, ettei hän haluaisi olla lain toisella puolen Deanin ollessa työvuorossa, sillä Deanista tuli pelottava poliisiautoon istuuduttuaan.
”Dean!”
”Jo, mitä hittoa sinä täällä teet? Sanoin tämän olevan vaarallista!”
”Et kuitenkaan pärjäisi ilman minua.”
---
”Jo?”
”Dean… Sori, taisin saada osuman…”
”Älä puhu, haavasi pahenee, voi hyvä luoja- Soittakaa ambulanssi!”
”Anteeksi, etten kuunnellut… Tiedät, millainen jääräpää olen.”
”Jo, älä tee tätä minulle…”
”Menen jo edeltä. Tule sitten perässä, kun olet perustanut perheen ja elänyt vanhaksi, idiootti.”
”Jo!”Dean hätkähti hereille ajatuksistaan kuullessaan outoa kahinaa etuoveltaan. Hän oli tullut huonolle päälle muistettuaan taas tapauksen, jossa hänen entinen työpartnerinsa oli kuollut ja josta hän oli nähnyt siitä lähtien painajaisia, joten hän marssi ovelle ja avasi sen valmiina tokaisemaan lehtimyyjälle, ettei hän ostaisi mitään. Lehtien sijaan hän sai sylin täydeltä sulkia päälleen ja kaatui lattialle niiden omistajan seuratessa perässä, ja hän kirosi ääneen.
”Castiel?” Dean kysyi selitystä vaativalla äänensävyllä päästessään edes jotenkin pois siipien alta ja nähtyään, kuka hänen päällään oikein makasi.
”Dean, olen pahoillani... En tiennyt mitä muutakaan olisin voinut tehdä, joten päätin odottaa ovesi ulkopuolella. En tiennyt, että avaisit sen.”
”Olet seissyt siellä koko tämän ajan?” Dean puhisi ja nousi ylös Castielin avustuksella.
”Kyllä.”
He katselivat toisiaan; Dean epäuskoisesti ja Castiel tyynesti ihan kuin tämä olisi ollut normaalia; ja Deanin mieleen tuli vain yksi kysymys: ”Miksi hitossa?”
”En tiedä, miksi Jumala lähetti minut tänne”, sanoessaan tämän Castielin matalasta äänestä kumpusi hieman surua, ja Dean oli pahoillaan hänen puolesta, sillä hän jos kuka tiesi, miltä tuntui, kun isä jakeli käskyjä antamatta minkäänlaista selitystä mutta odotti hänen silti toimivan niiden mukaan. Hän ei tiennyt Castielista mitään, mutta koska hän oli samanlaisessa tilanteessa kuin Dean oli ollut joskus aikaisemmin, hän päätti auttaa.
”No… Et voi haahuilla ulkona noiden siipiesi kanssa, joten voit olla täällä sen aikaa, kunnes saat jonkin merkin taivaalta tai miten Jumala sinulle sitten puhuukaan. Kunhan siivoat nuo sulkasi. Jösses, en hankkinut koiraakaan sen takia kun karvat ympäri taloani eivät houkuttaneet”, Dean puhui nopeasti eikä meinannut itsekään uskoa, mitä suustaan päästi. Hän, joka oli asunut viimeiset viisi vuotta yksin, otti ensimmäiseksi kämppiksekseen taivaalta tippuneen enkelin? Ilmeisesti hänestäkin löytyi joulunhenkeä.
”Kiitos. Pysyn mielelläni täällä.” Castielin kasvoille oli noussut taas se sama hymy, joka sai Deanin tuntemaan perhosia vatsassaan. Hän oli juuri aikeissa ohjata Castielin olohuoneen puolelle, kun enkeli muuttui yllättäen vakavaksi ja totesi: ”Dean.”
”Mitä nyt?”
Castiel tarttui molemmin käsin hellästi Deanin kädestä ja ravisti sitä. Dean yritti häkeltyneenä peitellä kasvoilleen nousevaa punaa karistamalla kurkkuaan ja kääntämällä katseensa muualle.
”Castiel, ihmiset kättelevät toisiaan vain tavatessaan ensimmäistä kertaa.”
Ymmärrys piirtyi Castielin kasvoille, kun hänen aivonsa rekisteröivät Deanin sanat, ja hän antoi Deanin käden tipahtaa alas. ”Oh.”
Tästä tulisi vielä pitkä ilta…
