Title: Deathwish
Author. Cissy
Genre: Angst, romance (vähemmässä määrin)
Rating: S
Warnings: Itsetuhoisuus
Pairing: Het, Charlie/?
Summary: Charliella ei mene hyvin.
Disclaimer: Hahmot eivät ole minun, valitettavasti, vaan nerokkaan J.K.Rowlingin, enkä saa tästä senttiäkään, pelkkää kieroa tyydytystä;)
A/N: Jep, tämä oli ennen aikaan jo Finissä, mutta katosi sitten johonkin syövereihin kun koko laitos kaatui viimeksi. Päätin siis laittaa sen tänne uudelleen! Noin, siinäpä se, lyhyesti ja ytimekkäästi.
Deathwish
Ilmassa väreili vellova, polttava kuumuus, jolla ei ollut mitään tekemistä kaukaisena taivaalla pilviverhon taakse peittyvän auringon kalpean pallon kanssa.
Mies seisoi kallioisen kurun rosoisella reunalla katsellen alas edessään olevan kuilun syviin höyryäviin punaisenhohtoisiin varjoihin.
Hikipisaroita muodostui hänen ohimoilleen ja otsalleen ja kirveli hänen silmiään, mutta hän hädin tuskin räpäytti niitä.
Hänen koko olemuksensa ilmaisi ankaraa keskittymistä ja niin suurta jännittyneisyyttä, että tuntui kuin hän voisi räjähtää kappaleiksi millä hetkellä hyvänsä. Oikeassa kädessä hänellä oli mäntypuinen sauvansa, jota hän ei kuitenkaan huolimatta muualla kehossaan vallitsevasta jännityksestä puristanut lujaa. Ote sauvasta oli rento, vaikkakin päättäväinen, pitkällisen kokemuksen hioma.
Hänen harmaat silmänsä olivat keskittyneesti kiinnittyneet jonnekin höyryisen pätsin syvyyksiin. Hänen vasempaan olkavarteensa tatuoitu julmannäköinen lohikäärme irvisti hampaat paljastettuina hänen kyynärvartensa alapuolella. Kuva oli pelottava, mutta ei mitään verrattuna todelliseen vastineeseensa, joka lymysi jossain rotkon pimennossa odottaen, että mies menisi, repisi sen esiin ja kohtaisi kuoleman sen demonisissa silmissä. Kuoleman, joka ei herättäisi hänessä pelkoa, vaan kenties soisi helpotuksen.
Se narttu.
Se helvetin narttu.
Hänen leukaperänsä kiristyivät saaden hänen kaulallaan olevan käärmemäisen arven liikahtelemaan oudosti. Arpi teki hänestä, ei suinkaan Valittua, niin kuin Harryn salama-arpi hänestä, vaan kiihottavan seksikkään naisten silmissä, mikä ei ollut millään muotoa huono asia. Arpi oli seurausta hänen ja Billin hurjasta ja kännisestä nuoruuden reissusta ja huonosti tähdätystä loitsusta, jonka alkuperäinen tarkoitus oli painunut unholaan. Naisten hän oli kuitenkin antanut surutta uskoa saaneensa arven taistelussa jotain erityisen ilkeänlajista lohikäärmettä vastaan, ja menestys oli ollut taattu.
Hän oli pitänyt siitä. Hänen pitkä ohut kalpea sormensa oli seurannut sen rosoista linjaa, joka jatkui aina siihen saakka, josta hänen rintakarvansa alkoivat. Hänelle mies ei ollut koskaan yrittänyt uskotella mitään. Jos olisi yrittänytkään hän olisi saanut palkakseen vain ylimielisen naurun ja tullut työnnetyksi pois taas.
Hän oli kuitenkin tullut työnnetyksi pois. Vieläpä tehty erittäin selväksi, ettei takaisin ollut pääsyä enää milloinkaan.
Se helvetin ylimielinen narttu.
Ohikiitävän hetken miehen ajatukset sivusivat sitä, minkä vain hän tiesi. He molemmat tiesivät. Saattoi olla, että
hän ei vielä ymmärtänyt koko totuutta, mutta se selviäisi hänelle tarpeeksi pian.
Alhaalta kuilusta kantautui syvä, tärykalvoja värisyttävä ärinä, joka jatkui jatkumistaan, kunnes päätyi eriskummalliseen saaliinhimoiseen lähes naukaisua muistuttavaan ääneen.
Se oli nälkäinen.
Hyvä.
Saattoi olla, että hän ei saisi naistaan koskaan täysin itselleen. Mutta jotain hänestä jäisi naiseen.
Hän mietti huomaisivatkohan he. Ehkä ajan mittaan. Äiti luultavasti tietäisi, eikä edes hämmästyisi. Hän oli tiennyt sen nartun luonteen alusta asti, eikö ollutkin?
Billin ajatteleminen teki kipeää. Hänen veljensä. Mutta hänen ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin hänen
kanssaan. Niin ei olisi pitänyt tapahtua. Kaikki oli mennyt päin seiniä alun alkaen.
Hän oli pahoillaan Billin puolesta, mutta ei kyennyt tosissaan katumaan mitään mitä oli tehnyt. Se oli vain vienyt muassaan, kuin vuorovesi, tai mikä tahansa muu luonnonvoima. He olivat tunteneet sen välillään heti kun hän oli palannut Romaniasta kotiin kaksi viikkoa veljensä häiden jälkeen.
Tietenkään hän ei ollut rynnännyt hänen kimppuunsa saman tien. Hän oli ensin yrittänyt helpottaa ongelmaansa muualla. Kireä hymy käväisi hänen suupielessään hänen muistellessaan sitä. Hymy miltei muistutti hänen entistä tuttua rennon kaksimielistä virnettään. Ron ei varmaan vieläkään tiedä, millainen villikissa se hänen pieni lukutoukkaystävänsä todellisuudessa on.
Se ei ollut kuitenkaan auttanut. Eikä itsensä juominen lähes tajuttomaksi. Ei mikään, paitsi ehkä se mitä hän tekisi seuraavan viiden minuutin aikana. Perääntyä ei enää voinut. Se tiesi jo, että hän oli täällä, eikä se missään nimessä päästäisi häntä enää pois. Olisi taisteltava, oli päätös sitten mikä tahansa.
Bill oli ansainnut onnensa. Hänellä oli kaikki, mitä mies voi toivoa. Paitsi yksi asia, joka ei oikeastaan ollut Billin ollenkaan, vaan hänen, Charlien. Bill ei kai saisi koskaan sitä tietää. Hän olisi onnellinen, hän oli aina halunnut olla isä. Ja Charlie ei olisi voinut toivoa omalle lapselleen parempaa isää kuin Bill kykenisi olemaan.
Hän puolestaan...hän tietäisi. Ja muistaisi.
Ilma hänen ympärillään ikään kuin paksuuntui äkkiä, ja hän tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn pelkästä sähköisen jännityksen voimasta.
Se oli tulossa.
Hän kohotti sauvansa ja valmistautui kohtaamiseen. Kuumuus kärvensi hänen ihoaan ja vesihöyry peitti kaiken näkyvyyden hänen polttavilta silmiltään. Kummallinen sihahteleva murahtelu tavoitti hänen korvansa. Höyryn keskeltä kohosi jotain kapeaa ja painajaismaisen nopeaa.
Fleur...
The End.
