Author: The Pure-Blood Princess
Beta: Sarveiskalvo
Rating: S
Pairing: Bagginshield
Genre: drama
Disclaimer: Kaikki kunnia J.R.R. Tolkienille ja Peter Jacksonille, en saa tästä rahaa tai mitään muutakaan korvausta.
Haasteisiin: 5 x jotain uutta 2015 uudella parituksella (Bagginshield) ja
Inspiroidu musiikista Queenin biisillä
The Show Must Go On.
Summary: Kuinka helppoa olisikaan vain pujottaa sormus sormeen ja kadota. Kadota mitään sanomatta, niin kuin hänen oli tehnyt mieli kadota jo vuosien ajan. Mutta Frodon takia hän oli jäänyt. Ja Frodon takia hän veisi tämän kunnialla loppuun.A/N: Ette uskokaan kuinka vaikeaa on julkaista ensimmäinen itselle uudella parituksella kirjoitettu ficci. Varsinkin kun on lukenut ties kuinka paljon hienoja ficcejä tällä parituksella ja yrittää sitten itse vääntää jotain. No, tässä sitä nyt anyway ollaan, tulisin tosi iloiseksi jos jättäisitte jotain kommenttia.
The Show Must Go On
Inside my heart is breaking
My make-up may be flaking
But my smile still stays on.Se syyskuinen aamupäivä oli varsin lämmin ja aurinkoinen, ja pilvetön taivas antoi odottaa hyvää säätä myös illalle, mistä Repunpään seinustalla olevalla penkillä istuva, piippua poltteleva Bilbo Reppuli oli varsin tyytyväinen. Illalla nimittäin juhlittaisiin, ja juhlista olisi tultava ikimuistoiset, sillä olisivathan ne hänen viimeisensä. Tästä pikku seikasta tosin tiesi hänen lisäkseen vain hänen vanha ystävänsä Gandalf, mutta joka tapauksessa sade olisi ehdottomasti ollut harmittava takaisku juhlien kannalta. Toisaalta, Bilbo kyllä naureskelisi mielellään partaansa (jos hänellä olisi sellainen), jos näkisi Lobelia Säkinheimo-Reppulin sekä muutaman muun rasittavan, nimeltä mainitsemattoman sukulaisensa värjöttelevän sateessa läpimärkänä, mutta hänen iloaan latistaisivat huomattavasti pienten hobittilasten pettyneet ilmeet, jos Gandalfin ilotulitteiden ampumisesta ei sään vuoksi tulisikaan yhtään mitään. Ja olihan tämä samalla myös Frodon syntymäpäivä, eikä Bilbo halunnut minkään asian pilaavan Frodon iltaa, vaikka syvällä sisimmässään tiesi pilaavansa sen itse – hän ei nimittäin ollut maininnut tälle lähtöaikeistaan sanallakaan.
Kyllä Frodo ymmärtää, Bilbo ajatteli, vaikkei ollut siitä ollenkaan niin varma kuin itselleen uskotteli. Hän puhalsi ilmaan savurenkaan ja katseli hetken sen loittonemista pehmeän tuulen mukana ennen kuin sulki silmänsä ja antoi ajatustensa vaeltaa matkalle, jolle hän tunsi kuuluneensa yhtä vahvasti kuin
aarre kuului hänen taskuunsa.
***
Oli yö, ja seurue oli kulkenut pitkän ja raskaan taipaleen ilman minkäänlaista taukoa. Bilboa väsytti – hän oli varma, ettei häntä ollut koskaan väsyttänyt niin paljon – mutta nyt kun hänellä oli mahdollisuus levätä, hän ei vain yksinkertaisesti onnistunut nukahtamaan. Ei, vaikka hän sulki silmänsä ja yritti; yritti ihan tosissaan. Kaikesta väsymyksestä huolimatta uni ei yksinkertaisesti ollut tullakseen, joten kääntyiltyään vielä hetken kyljeltä toiselle Bilbo luovutti, nousi ylös ja lähti hiipimään hieman kauemmas leiripaikasta, varoen herättämästä nukkuvia kääpiöitä. Se kävi helpommin kuin Bilbo oli uskaltanut edes kuvitella, mutta olihan hän sentään voro, joten totta ihmeessä hän osasi liikkua kenenkään huomaamatta. Tai niin hän ainakin luuli…
”Herra Reppuli!” kuului matala ääni pimeydestä. ”Minne matka, jos saan luvan kysyä?”
Bilbo säpsähti ja pysähtyi kuin seinään. Vahtivuorot! Olisihan hänen pitänyt muistaa vahtivuorot! Tietysti joku kääpiöistä oli aina valveilla – muutenhan nukkuminen olisi ollut täysin turvatonta, kun otti huomioon, millaisia pimeyden muovaamia ja pahuuden syövyttämiä hahmoja näillä main liikkui.
’Olisi pitänyt käyttää sormusta’, Bilbo ajatteli sormeillen viileää esinettä taskussaan. Mutta oikeastaan… Miksi? Sillä eihän Bilbo ollut tehnyt mitään väärää; ainoastaan lähtenyt jaloittelemaan, kun ei ollut saanut nukuttua. Ja silti hobitista tuntui kuin hän olisi ollut vasta pieni poikanen, joka on juuri jäänyt kiinni pahanteosta. Ehkä hänestä ei olisi tuntunut siltä, jos hänet olisi yllättänyt Fíli, Kíli tai vaikka Balin. Mutta vahtivuorossa sattuikin olemaan Thorin.
”Tuota…” Bilbo väänteli käsiään hermostuneena, ”en saanut unta.”
”Meillä on huomenna pitkä taival edessä”, Thorin sanoi, ”ja lähdemme heti aamun sarastaessa. Lepääminen olisi siis suotavaa, myös vorolle.”
Bilbo sai yllättäen jostain ripauksen itsevarmuutta ja korotti ääntään ilmaistakseen itseään riittävän selkeästi: ”Johan minä sanoin, että en saanut unta!”
Thorin kohotti sormen huulilleen ja nyökkäsi pienen matkan päässä nukkuviin kääpiöihin päin.
”Ja minä sanoin, että lepääminen olisi suotavaa, joten älkäämme häiritkö heitä, jotka tilaisuuden tultua nukkuvat ja keräävät voimia.”
Bilbo oli jo avaamassa suutaan sanoakseen jotain siitä, että kyllä hänkin nukkuisi, jos vain saisi unta, mutta kääpiöprinssin katse vaiensi hänet.
”Älä viitsi tuhlata voimiasi vastaan väittämiseen”, hobitti kuuli itselleen sanottavan, ”vaan tule mieluummin istumaan tänne.”
Bilbo punnitsi vaihtoehtoja mielessään ja oli kahden vaiheilla. Hän tosissaan harkitsi kääntävänsä selkänsä Thorinille loukkaantuneena ja marssivansa takaisin nukkumaan (paitsi että tuskin hän olisi edelleenkään nukkunut), mutta toisaalta… Sen enempiä miettimättä Bilbo teki päätöksen, käveli hitaasti maassa makaavan puunrungon luo ja sanaakaan sanomatta laskeutui istumaan Thorinin viereen. Ja siinä he istuivat hiljaa; voro ja tuleva kuningas, puunrunkoon nojaten ja tähtitaivasta katsellen, ehkä toistensa ajatuksia hiljaa mielessään arvaillen. Bilbo tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän, kun Thorin otti hänen kätensä omaansa.***
”Bilbo?”
Jostain kaukaa kuului tuttu ääni, joka kutsui häntä, mutta hän ei halunnut irtaantua muistoistaan. Ei nyt, eikä koskaan, vaikka hän olikin ainakin tuhannesti sanonut itselleen, että elämän oli jatkuttava.
”Bilbo!”
Bilbo avasi hitaasti silmänsä ja kohtasi sinisten silmien katseen aivan vieressään. Hänen sydämensä hypähti, sillä eihän se voinut kerta kaikkiaan olla mahdollista…
”Oletko kunnossa?” Frodo kysyi.
Bilbo huokasi pettyneenä tunnistettuaan äänen. Frodohan se tietenkin oli. Frodo ja hänen siniset silmänsä…
”Olen, olen, poikaseni”, Bilbo sanoi yrittäen esittää pirteää. ”Taisin vain vähän… nukahtaa. Minne sinä olet menossa?”
”Gandalfia vastaan”, Frodo vastasi katsoen edelleen setäänsä hieman kummissaan. ”Hänen pitäisi olla täällä minä hetkenä hyvänsä. Tai olisi pitänyt olla jo aikaa sitten – hän on myöhässä. Mutta oletko varmasti kunnossa?”
”Olen, olen, älä huoli. Minä olen elämäni kunnossa!” Bilbo vastasi vääntäen kasvoilleen tekohymyn, josta oli tullut hänen tavaramerkkinsä vuosien varrella. ”Mutta älä vain sano Gandalfille mitään siitä, että hän on myöhässä, sillä tiedäthän, että velhot eivät ole koskaan myöhässä…”
”Saatan vaikka sanoakin!” kuului Frodon ääni jostain kaukaa. Hän oli vikkelä jaloistaan ja oli juossut kauas Repunpäästä ennen kuin Bilbo oli ehtinyt huomatakaan.
***
No niin, tässä sitä nyt ollaan, Bilbo ajatteli ja nielaisi itsekseen. Hän seisoi korokkeella ja katseli juhlaväkeä, joka odotti lähestulkoon henkeään pidättäen hänen sanojaan. Puhetta.
Sormus poltteli hänen taskussaan. Käsi sujahti automaattisesti taskuun ja alkoi hipelöidä tuota maagista esinettä, ja Bilbo tunsi Gandalfin pistävän katseen itsessään. Velho tiesi.
Kuinka helppoa olisikaan vain pujottaa sormus sormeen ja kadota. Kadota mitään sanomatta, niin kuin hänen oli tehnyt mieli kadota jo vuosien ajan. Mutta Frodon takia hän oli jäänyt. Ja Frodon takia hän veisi tämän kunnialla loppuun.
Bilbo suoristi selkänsä, katsoi juhlayleisöä ja rykäisi. Hän oli valmis aloittamaan puheen, hän tiesi tarkalleen mitä sanoa, ja hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä puheen loppumisen jälkeen. Hänen pitäisi jaksaa vielä tämän viimeisen kerran.
The show must go on.Niin Bilbo oli sanonut itselleen vuosia sitten Ereborissa, ja niin hän oli sanonut itselleen aika ajoin vuosien varrella. Ja niin hän sanoi itselleen nyt, täyttäessään yksitoistakymmentäyksi vuotta valmistautuessaan viimeiseen näytökseen.
I'll top the bill, I'll overkill
I have to find the will to carry on
On with the -
On with the show -
The show must go on…Vielä viimeisen kerran.
