Nimi; Kaikista korvikkeistasi
Kirjoittaja; Sädekehä
Ikäraja; k-11
Genre; Angst (romance)
Paritus; Remus/Regulus, James/Sirius, yksipuolinen Remus/Sirius ja vähän muuta viitteellistä
Vastuunvapautus; Rowling omistaa kaiken muun paitsi oman söherrykseni.
A/N; Osittain pelkkää tajunnanvirtaa ja ajatuksia Remuksesta, joka kylpee katkeruudessa eikä oikein osaa olla. Kirjoitin tämän lähinnä ”harjoitukseksi” kahta tulevaa haastetta varten, koska molemmissa paritus on mulle hyvin vieras, ja yrittelen tässä päästä pois mukavuusalueeltani – tosin J/S tässäkin korostuu. No, yritin ainakin.
Osallistuu haasteisiin Kerää kaikki hahmot Remus Lupinilla, sataseen menee sanalla 087. Elämä ja perspektiiviä parittamiseen vihollisilla. Kommentteja toivoisin oikein kovasti! (:
~~*~~*~~*~~
Kaikista korvikkeistasi Remus oli aina rakastanut Siriusta. Paljon enemmän kuin Peteriä, jossain määrin enemmän kuin Jamesia – ainakin eri tavalla. Siriuksella oli silmille laskeutuva tukka, hoikat sormet ja kaihoisa katse. Kaarevat huulet ja niitä Remus olisi halunnut koskettaa sormenpäällään niin monesti, ettei edes hän pystyisi laskemaan niin pitkälle.
Mutta aina iltaisin Sirius livahti Jamesin viereen, ja vaikka Remus kuinka toivoi, hänen sänkynsä oli aina kylmä eivätkä verhot koskaan tarpeeksi paksut.
Regulus oli vain varjo Siriuksesta, kyllähän Remus sen tiesi. Yön pimeydessä piirteet kuitenkin sulivat toisiinsa, ja suudelma oli kiihkeämpi kuin koskaan kenenkään muun kanssa. Sormet olivat yhtä kylmät ja kapoiset (vaikka mitä hän tiesi, Sirius ei ollut koskaan koskenut häneen vapaaehtoisesti). Regulukset silmät olivat terästä, mutta silloin Remukselle kelpasi mikä vain, korvikkeita ne kaikki olisivat kuitenkin.
”Sirius suuttuu, jos saa kuulla tästä.”
”Hän ei kuule.”
Salaisuus maistui makealle, ja vaikka Remus vihasi valehtelua, hän vihasi vielä enemmän Jamesin sormia Siriuksen niskalla, ja sitä kaikkea, mitä tapahtui hänen silmiensä edessä.
Katkeruus pukee sinua, niin Regulus aina sanoi, ja kerta toisensa jälkeen suudelmat muuttuivat ahnaimmiksi, ja joskus Remus pelkäsi sen kaiken tuhoavan hänet.
Syövän sisältäpäin. Aamulla kaikki oli kuitenkin paremmin, ja kun Sirius kerran suuteli Jamesia makuusalin ovella, Remus vain hymyili.
”Oletko sinä onnellinen?” Sirius katsoi häntä pitkään, kohautti harteitaan, eikä Remus enää muistanut, miksi hän oli aina halunnut tuntea Siriuksen huulet ihollaan.
”Ehkä.”
Tietenkin olen. Ja Remus vihasi sitä, miten paljon häntä satutti nähdä Siriuksen silmien loistavan ja huulien kaartuvan, vaikka hän hetki sitten oli luvannut itselleen lopettaa ja sanonut, ettei hän rakastaisi. Ei koskaan enää, ja kaikesta siitä oli monia vuosia, kuukausia ja päiviä. Nyt olisi Regulus; synkkyys ja pahuus, kosto ja se jokin, joka ei sopinut Remukselle, mutta kiehtoi ja joskus ehkä rakasti.
**
”Sirius muutti pois kotoa”, Regulus sanoi ja juoksutti sormiaan Remuksen rintakehällä. Joskus hiljaisuus oli vain liikaa, mutta sanat hukuttivat ja tukahduttivat, mutta Regulus ei koskaan ollut hiljaa oikealla hetkellä, eikä hän koskaan osannut valita sanojaan oikein. ”Jamesin luokse.”
”Sepä mukavaa.”
Salaa Regulus hymyili, painoi kasvot arpiselle olkapäälle ja hengitti hyvyyttä sisäänsä unohtaen hetkeksi, ettei hän saanut olla onnellinen ja ettei hän oikeasti Remusta rakastanut. Samalla Remus katsoi tyhjyyteen unohtuen paikoilleen makaamaan, miettimään elettyä elämäänsä ja sylissään makaavaa poikaa, joka ei koskaan muuttuisi, eikä hän edes tahtonut niin.
**
”Regulus on paha, mitä sinä oikein ajattelit?” Sirius oli sylkenyt sanoja suustaan, huutanut ja repinyt kaapua kauluksista. James oli seisonut hiljaa paikallaan, yritti rauhoitella vasta sitten, kun haavat oli revitty auki ja Peter juossut käytävään.
Anna olla, niin Remus olisi halunnut Jamesin sanovan, mutta koska James olisi tehnyt mitään Siriusta vastaan, sillä hehän olivat enemmän kuin kukaan halusi ymmärtää tai uskoa. Parhaat ystävät, rakastavaiset ja toistensa peilikuvat. Olihan Remus tiennyt sen jo silloin, kun Sirius ei ollut vastannut hänen suudelmaansa, sanonut vain rakastavansa jotakuta toista ja polttanut savukkeensa loppuun kattoon katsellen.
Nyt Sirius kuitenkin välitti ja hetken aikaa se kaikki tuntui äärettömän hyvältä. Illuusio oli kuitenkin hauras, ja kun Sirius pyysi häntä painumaan helvettiin, seisoivat he kaikki hiljaa lattialautoja tuijotellen eivätkä he sen jälkeen puhuneet Reguluksesta eivätkä kenestäkään muustakaan.
**
Kevät oli Remuksesta ollut liian harmaa, ja kun hän ei nähnyt Regulusta viikkoihin, tiesi hän menettäneensä sen, joka sai hänet nousemaan joka aamu ylös sängystä ja kiroamaan elämäänsä, joka oli kaikkea muuta kuin elämisen arvoinen. Ja sinä iltapäivänä hän törmäsi pitkästä aikaa Evansiin, jolla oli punaisena leiskuvat hiukset ja pitkä kangastakki. Ei mitään siriusmaista, eikä piilotettuja jälkiä Jamesista ihoon painuneina.
”Sinä ja Lily?” Reguluksella oli tummat silmät ja heikko ääni. Hän oli Remuksesta jo enemmän kuollut kuin elävä ja sen tiedostaminen sattui enemmän kuin sen olisi pitänyt.
”Olemme ystäviä.”
Ystäviä? Regulus tärisi kauttaaltaan ja vaikka Remus halusi syleillä poikaa, olisi hän tuntenut vain laihan vartalon ja värittömyyden, ja jostain syystä hän pelkäsi ihoon tatuoitua pahuutta, vaikka se oli ollut siinä aina, ja joskus hän oli kuvitellut sen kuuluvan siihen aivan kuin James kuului Siriukselle, eikä sille vain voinut mitään.
Nyt se kaikki vain tuntui liian väärältä, ja kun Regulus juoksi ulos ovesta, sanoi Remus hyvästit aivan kuin jokin osa hänestä olisi tiennyt, ettei Regulus enää hengittäisi ilmaa seuraavalla viikolla, ja ettei hän enää koskaan haukkuisi Siriusta verenpetturiksi. Eikä Remus saisi suuttua, ei suudella eikä edes tuntea, sillä mitään ei koskaan ollutkaan ja Sirius oli ollut alusta asti oikeassa.
Kesä on kuitenkin kuuma, ja vaikka Siriuksella on paljas vartalo (selkä täynnä naarmuja ja suudelmia), näkee Remus vain Lilyn, joka lohduttaa juuri oikealla hetkellä, eikä muotoile sanoistaan pilvilinnoja, joita ei voi koskaan saavuttaa. Ja Lilyllä on vihreät silmät täynnä eloa, ja vaikka Remus tietää, ettei mikään voi kestää ikuisesti, uskoo hän hetken itseensä ja siihen, että ehkä hänkin voisi joskus olla onnellinen ja katsoa hymyillen, miten Sirius suutelee Jamesia eikä maailmassa ole tilaa muille.