Nimi: Ensikohtaaminen
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Paritus: Tom/Harry
A/N: Tämä on taas näitä ficcejä, joille ei keksi nimeä sitten millään. Tämä oli haasteellinen teksti muutenkin, koska tämä ei halunnut kirjoittautua sitten alkuunkaan niin kuin olisin toivonut ja jäi aikalailla täysin paitsi kaikista pienistä yksityiskohdista, joita tykkään tyyliini kirjoittaessani ripotella. Tämä on siis varsin karua tekstiä normaaliin kirjoitustyyliini verrattuna, jotenkin korutonta ja suoraviivaisempaa. Ehkä siitä syystä tälle ei myöskään oikein keksinyt mitään järkevää nimeäkään. Tämä on pääasiassa haastevastaus ja osallistuu haasteisiin Aina eka kerta, Aakkoshaaste (E) ja Fanfic 100 (sanalla 030. Kuolema)
”Ginny!” Harry huudahti huolestuneena päästessään salaisuuksien kammion pääsaliin ja huomatessaan tytön makaamassa lattialla, vaatteet kosteina ja pää osittain vesilammikossa.
Hän polvistui tytön viereen, sujautti sormensa tämän hihan suusta, kokeili sydän hurjana läpättäen pulssia tytön ranteesta ja huokaisi helpotuksesta tuntiessaan, kuinka pieni sydän läpätti hänen otettaan vasten kuin pelästynyt lintu.
”Ginny, herää!”
”Ei hän herää”, vieras ääni lausui kehräten ja Harryn niska oli naksahtaa, niin nopeasti hän kohotti katseensa ja huomasi arviolta noin kuusitoista vuotiaan pojan seisovan hivenen syrjemmällä…
… ja leikittelevän hänen taikasauvallaan!
Missä välissä toinen oli edes saanut hänen taikasauvansa?
”Miksei hän herää?” Harry kysyi hiljaisella äänellä, pelkäsi tulleensa sittenkin liian myöhään, pelkäsi parhaan ystävänsä sisaren olevan jo kuoleman porteilla – mahdoton pelastaa. Toinen poika vain hymyili, työnsi Harryn taikasauvan taskuunsa ja istuutui takanaan olevan patsaan reunalle ja katseli Harrya utelias katse tummissa silmissään.
”En usko, että se on tässä yhteydessä kovinkaan olennaista. Enemmän minua kiinnostaa se, mikä sinä olet Harry Potter. Minua kiinnostaa, kuinka olet selvinnyt jo kahdesti Britannian pimeimmän velhon kohtaamisesta vahingoittumatta.”
Harry ei osannut kuin tuijottaa. Toinen poika tuntui huomaavan Harryn ahdingon, sillä nuorukainen nousi jälleen seisomaan ja kumarsi pilkallisesti.
”Voi minua, en ole edes esittäytynyt”, hän virnisti ja ojensi toisen kätensä Harrylle. ”Tom Riddle.”
Harry katsoi kättä hetken aikaa hämmentyneenä, mutta tarttui siihen sitten ja puristi napakasti.
”Sinä olet se, jonka kanssa juttelin päiväkirjan kautta?”
”Yksi ja ainoa”, Tom hymyili. Nyt hymy oli jo häivähdyksen aidompi eikä Harry voinut olla vastaamatta hymyyn helpottuneena.
”Sinä kavalsit Hagridin!” Harry syytti tiukalla äänellä, mutta Tom vain hykerteli huvittuneena. Tämän tummissa silmissä oli ovela katse, joka sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Harryn selkäpiitä. Erityisesti siinä vaiheessa, kun Tom loi hermostuneen silmäyksen Ginnyyn.
”Minun oli pakko! Mikäli ymmärtäisit, millaisista oloista tulin Tylypahkaan, niin olisit ollut aivan samaa mieltä kuin minä. Minulla ei ollut sellaista vaihtoehtoa kuin antaa koulun sulkea ovensa ja palata takaisin orpokotiin.”
Harry kurtisti kulmiaan.
”Orpokotiin?”
Tom näytti ähkäisevän ja hieroi otsaansa.
”Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä”, hän mutisi, mutta hymyili kuitenkin vinosti. Lopulta hän kohtasi Harryn katseen ja kallisti huokaisten päätään. ”Minä asuin orpokodissa kesät, jästiorpokodissa, jossa minua kohdeltiin kuin saastaa. Minun piti taistella paikastani muiden joukossa, hyödyntää pienimpiäkin mahdollisuuksia tehdä kaikesta minulle parempaa. Joten ei ollut ihmekään, että Tylypahkasta tuli minun kotini. Hagrid oli vain siviiliuhri, jonka oli pakko kärsiä, jottei minun olisi tarvinnut palata helvettiin, jossa asuin kaikki kesät.”
Harry hymyili surullisesti ja hivuttautui varovasti hieman lähemmäksi Tomia.
”Ymmärrän”, hän kuiskasi ja sulki silmänsä. Harry ei huomannut, kuinka ovela ja jopa hivenen julma hymy hiipi Tomin huulille. Hänen silmänsä kuitenkin rävähtivät auki, kun hän tunsi jonkin koskettavan hiuksiaan.
Olivatko ne huulet? Eivät voineet olla!
”Tom?”
Harry hätkähti kauemmaksi, tuijotti Tomia epäuskoisena ja tunsi hukkuvansa pojan hurmaavaan hymyyn, joka sai tämän näyttämään entistäkin komeammalta. Harry räpytteli silmiään hämmentyneenä, hän ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Tom kuitenkin vain virnisti huvittuneena ja nyökkäsi Ginnyä kohti.
”Huomasitko, että hän lakkasi hengittämästä?”
Harry loi kauhistuneen katseen Ginnyyn, joka todellakin oli lakannut hengittämästä. Kyyneleet polttelivat hänen luomiensa takana, mutta Tom naurahti ja kumartui laskemaan kätensä hänen olkapäilleen. Vanhemman pojan silmissä oli lempeä ja ymmärtäväinen katse.
”Älä sure häntä. Ilman häntä, me emme voisi jatkaa jutteluamme enää myöhemmin – ja saat olla varma, että jatkamme tätä juttutuokiota sitten, kun meillä molemmilla on siihen kylliksi aikaa.”
Tom naurahti katsellessaan Harryn edelleen epävarmaa ilmettä.
”Me tapaamme vielä”, Tom henkäisi, ”sitä ennen toivon, ettet mainitse tästä tapaamisesta kenellekään. Kerro vaikka, että löysit tytön tuossa kunnossa.”
Harry nyökkäsi sanattomana ja haukkoi henkeään, kun Tom lähes vaivihkaa hipaisi hänen poskeaan huulillaan. Harryn sydän hypähteli hermostuneesti aina siihen asti, kunnes Tom katosi hänen näköpiiristään.
Vasta siinä vaiheessa Harry tajusi, että Tom oli ottanut hänen taikasauvansa mukaansa.
