Title: Mukanasi joulun tuot
Author: Angelina
Fandom: MCU
Rating: S
Genre: lievä angst, pre-slash, fluff
Paring: Tobey Maguiren Peter Parker/Andrew Garfieldin Peter Parker
Warnings: SPOILAA NO WAY HOMEA, selfcest (eri universumeiden Peterit keskenään)
Summary: “Aivan, minullahan oli mukanani hyvin itsepäinen ja maanitteleva joululahja.”
A/N: Hyvää joulua Violetu ♥♥ Kun leffassa istuessani mietin että miksi mut laitetaan shippaan tätä, niin olishan mun pitänyt heti tajuta että sä ainakin oot mukana :''D <3
MUKANASI JOULUN TUOT
“Minun taitaa olla aika painua pehkuihin”, May-täti sanoo ja nousee ylös nojatuolistaan.
Hän kumartuu painamaan suukon sohvalla istuvan Peterin poskelle ja pörröttää tämän tukkaa - tapa, josta May ei vuosien jälkeenkään ole luopunut.
“Hyvää joulua, kulta. Älä valvo liian myöhään.”
“Hyvää joulua, May-täti.”
Jäätyään yksin Peter huokaa syvään ja tarttuu sohvapöydällä lepäävään kaukosäätimeen. Hän selaa kanavia päämäärättömästi, kunnes luovuttaa ja palaa katsomaan
Rakkautta vain. May haluaa katsoa sitä joka vuosi, vaikka hän yleensä luovuttaa lopulta kesken ja lähtee nukkumaan - mutta ei kuitenkaan ennen kuin Hugh Grant on tanssinut.
Peteriä hymyilyttää, mutta vain pienen hetken.
Hän rakastaa May-tädin kanssa vietettyjä jouluja, mutta ollakseen rehellinen itselleen hänen on myönnettävä tosiasiat.
Hän on yksinäinen.
On ollut jo vuosia.
Pienen ohikiitävän hetken ajan hän koki yhteenkuuluvuuden tunnetta,
veljeyttä, ajauduttuaan toiseen universumiin ja taistellessaan siellä rinta rinnan kahden muun Hämähäkkimiehen - toisten
Peter Parkereiden - kanssa.
Mutta nyt hän on jälleen yksin omassa universumissaan ja rinnassa painaa tunne siitä, että jotain puuttuu.
Kun elokuvassa suudellaan ties monettako kertaa, Peter ahtaa suunsa täyteen konvehteja ja antaa katseensa harhailla olohuoneen toisella puolella olevaan vanhaan piironkiin, jonka päälle May on nätisti asetellut kolme kehystettyä valokuvaa. Kuin kutsuttuna Peter nousee ylös ja kävelee piirongin luo, katsomaan kuvia jotka hän on nähnyt niin monta kertaa aiemminkin.
Keskimmäisessä kuvassa Peter hymyilee valmistujaispäivänään hattu vinossa, vallattoman laineikkaat hiukset reunojen alta pilkottaen. Peter muistaa aikanaan kiusaantuneensa kuvasta, mutta koska se oli May-tädin suosikki, ei asiasta keskusteltu.
Peterin kuvan oikealla puolella on vanha, hieman reunoista taittunut hääkuva, jossa May ja Ben-setä katsovat toisiaan silmät täynnä rakkautta ja vasemmalla puolella taas… Peter ottaa kehykset varovasti käteensä. Siitä on aikaa, kun hän on viimeksi nähnyt Gwenin kasvot.
Kipu ja syyllisyys painavat edelleen päivittäin, mutta enää hän ei muserru niiden alle. Nykyään hän pystyy jo ajattelemaan muita.
Tai ainakin yhtä.
“Olen pahoillani”, hän siitä huolimatta kuiskaa.
Peter ei odota vastausta, eikä varsinaisesti sellaista saakaan, mutta valokuva on pudota hänen käsistään kun yhtäkkiä hän näkee silmäkulmassaan kultaisia kipinöitä. Ja ennen kuin hän ehtii muuta kuin laskea kehykset käsistään, seisoo velho May-tädin olohuoneessa.
“Pahoittelen yllätysvierailua”, velho sanoo kuulostamatta lainkaan pahoittelevalta, “mutta Wong vaati, että tulen tarkistamaan ettei aiemmin loitsimani loitsu aiheuttanut peruuttamatonta vahinkoa muissa universumeissa.”
Peter ei osaa kuin kohauttaa olkiaan.
“Kaikki vaikuttaa normaalilta, ellei lasketa sitä että Max Dillon ja tohtori Connors ovat nykyään kunnon kansalaisia.”
“Mainiota”, velho toteaa. “Teen silti itse vielä pikaisen kierroksen - Wong on valitettavasti oppinut tulkitsemaan, milloin valehtelen hänelle.”
Velho on jo ottamassa askeleen kohti ulko-ovea, kun hän äkkiä pysähtyy.
“Aivan, minullahan oli mukanani hyvin itsepäinen ja maanitteleva joululahja.”
Velho pyöräyttää teatraalisesti käsiään ja toinen kultaisin kipinöin hehkuva portaali aukeaa. Peter ei voi olla vetämättä terävästi henkeä nähdessään, kuka sen läpi astuu.
Toinen Peter Parker - se vanhempi, jolla on suuret siniset silmät joita Peter ei ole saanut mielestään.
“Hei”, toinen sanoo leveästi hymyillen ja Peterin sydän jättää lyönnin välistä.
🕸 🕸 🕸
Se toinen Peter
(“paras ystäväni kutsui minua Peteksi, mutta saa minua kutsua Parkeriksikin”) on tuonut mukanaan pullollisen halpaa konjakkia, jota he myöhemmin istuvat May-tädin kukkakuvioisella sohvalla siemailemassa. Juoma polttelee kurkkua, mutta lämmittää samalla mukavasti.
Peterin tekee mieli kysyä miksi toinen tuli hänen luokseen, mutta totta puhuen hän ei välitä. Hiljaisuuskin heidän välillään tuntuu helpolta, mutkattomalta, melkein kuin he sopisivat saumattomasti yhteen.
Tunne on tismalleen sama, kuin ensimmäiselläkin kerralla.
“Luuletko, että hän pärjää?”
Peter hätkähtää kysymystä, mutta hymyilee sitten. Hän tietää, että toinen puhuu kolmannesta, nuorimmasta Peteristä.
“Hän vaikutti varsin neuvokkaalta kaverilta”, Peter vastaa hymähtäen. “Ja emmekö me kaikki pärjää… aina lopulta.”
Toisen kasvoilla käy varovainen hymy, kunnes hän vakavoituu ja kääntää sinisten silmiensä katseen Peteriin.
“Entä miten
sinä pärjäät?”
Peter on jo vastaamassa olankohautuksella ja harjoitellulla “ihan hyvin”-repliikillä, mutta jokin toisen katseessa saa hänet epäröimään. Hän ei halua valehdella, ei jouluna, ei
hänelle.Niinpä hän huokaa syvään ja hieroo kasvojaan käsiinsä.
“Rehellisesti? En tiedä.”
May-tädin vanha sohva narahtaa, kun toinen siirtyy lähemmäs ja laskee kätensä Peterin olkapäälle. Tuo pieni hellä kosketus saa Peterin tuntemaan itsensä ymmärretyksi ja samalla lähes paljaaksi. Ennen kuin hän ehtii ymmärtääkään mitä tapahtuu, hän on avautunut lähes koko elämästään - nuoruudestaan ja Spider-maniksi tulemista, Gwenistä ja epäonnistumisistaan, mutta myös loputtomasta yksinäisyyden tunteestaan ja siitä, miten hänestä tuntuu että jotain puuttuu.
Kuin huomaamatta kyyneleet kohoavat hänen silmiinsä ja hän naurahtaa vaivaantuneesti.
“Anteeksi, minä -”
Mutta Peterin lause keskeytyy, kun hänet vedetään tiukkaan halaukseen.
“Minä tiedän”, Pete kuiskaa.
Lämmin henkäys hänen korvansa juuressa saa Peterin värähtämään.
🕸 🕸 🕸
Peter saa kuulla miten Petestä tuli Spider-man, miten hän menetti Ben-setänsä ja lisää siitä, miten hänen paras ystävänsä ensin kääntyi häntä vastaan ja lopulta kuoli hänen käsivarsilleen. Ja siitä, miten he Mary Janen kanssa lopulta saivat toisensa, mutta myös kuinka naamioituneena supersankarina oleminen lopulta vesitti heidän parisuhteensa. Sen kaiken kuuleminen on jollain kummallisella tavalla lohdullista - niin viisaalta ja rauhalliselta kuin Pete vaikuttaakin, on hänelläkin omat demoninsa jotka eivät jätä häntä rauhaan.
Kun he vihdoin tulevat siihen tulokseen, että ovat herkistelleet ja avautuneet aivan riittävästi yhdelle illalle, Peter laittaa elokuvan pyörimään ja Pete kaataa heille lisää konjakkia. Ennen kuin Grinch ehtii kirota jokaisen nimen puhelinluettelostaan, Peter käy hakemassa jääkaapista May-tädin leipomia joulutorttuja. He syövät hyvällä halulla ja nauravat Jim Carreyn mahtipontisille elkeille.
Se on yksinkertaista, helppoa ja tuntuu niin hyvältä. Peter ei muista, koska olisi viettänyt paremman joulun. Pitkästä aikaa hänestä tuntuu siltä, ettei hän ole yksin.
Ja kun hänen silmänsä aamuyön tunteina alkavat painua kiinni, Pete tarttuu häntä hellästi käsivarresta.
“Tule tänne”, toinen sanoo lempeästi ja Peter menee mielellään. He asettuvat sohvalle makuulleen ja Peter painautuu toisen kainaloon. Hän ajattelee sulkevansa silmänsä ihan pieneksi hetkeksi, mutta viimeinen asia jonka hän tiedostaa, on miten pehmeät huulet koskettavat hellästi hänen otsaansa.