Nimi: Lemmenkirottuna kahleissa
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Labyrintti
Genre: Olisiko tämä nyt sellainen paljon puhuttu dark romace? One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Sarah/Peikkokuningas
Varoitukset: Sarahin ikä on noin 15 ja osapuolten ikäero on noin parintuhannen luokkaa.
Vastuuvapaus: Minä en omista taas mitään, leikin muiden leluilla ilman rahallista tai muutakaan korvausta.
A/N: Labyrintista ihan selkeästi pitäisi olla satoja ficcejä. Maailman ihanin lastenelokuvaan laitettu täysin epäsopiva, eroottisävytteinen romanssintapainen <3 Oikeasti, jos ks. leffan on nähnyt niin todellakin miettii, että kenenköhän mielestä David Bowien esittämän glitterkomistuksen pakkomielle selvästi alaikäiseen tyttöön on ookoo, mutta, no, ai että olen fantasioinut niin jumalaisista romansseista koko pienen ikäni.
Lemmenkirottuna kahleissa
Tuhanteenkolmeensataan vuoteen mahtuu paljon niin suuria kuin pieniäkin mullistuksia, mutta rakastunut Jareth ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Ei silti ollut vaikea tunnistaa väkevää lemmenloitsua, kun se puhkaisi itsensä läpi rinnan kuin tuhannet pienen pienet neulaset ommellen tuplakääntein ja ristipistoin omistuskirjoituksensa ympäri sydämen.
”Ah... vai tällaista se on...”
Tunteen väkivaltaisuus sävähdytti niin kovin, ettei Jareth osannut kuin nauraa vielä tuntemattomalle voittajalleen, sillä kuka loitsun olikin langettanut, oli hän yllättänyt itse Peikkokuninkaan taidoillaan. Eikä temppu totisesti ollut helppo, sillä kaikesta magiasta nimenomaan lempi on haastavin. Vaikka lumouksen saisikin aikaan, on se vaikea iskostaa kiinni kohteeseen, jolla on ollut millenia aikaa oppia kuinka aika käännetään nurin niskoin ja tähdet suistetaan radoiltaan.
Moiseen tekoon pystyvä olisi ehdottomasti Jarethin rakkauden arvoinen.
”Onnittelut valtiattareni”, hän nauroi hovisalistaan niin että koko Labyrintin suuri kansa kuuli hänen riemunsa. Vaatii rohkeutta keneltä tahansa olevaiselta yrittääkään niin suurta taikaa, onhan rakkaus luonteeltaan julma. Kukaan kaukaa viisas ei moiseen leikkiin ryhtyisikään, sillä kerran iskostettu loitsu on purkamaton ja pettymys voi koitua sidotun sydämen kohtaloksi, jos kaikki ei menekään niin kuin on suunniteltu.
Lähes välittömästi Jarethin täytti halu löytää tuo olento, josta tulisi nyt hänen kuningattarensa.
”Missä olet rakkaani?” hän kuiski loitsujaan etsien, kutsuen rakkaintaan luokseen. Maailmassa ei ollut kovin montaa voimaa, jolla olisi ollut voimia Peikkokuningasta vastaan. Silti haku ei tahtonut tuottaa tulosta.
”Miksi piiloudut minulta? Vastaa! Et voi piileksiä ikuisesti...” Jareth kasvoi kärsimättömäksi ja matkusti läpi avaruuden kristallipallossaan. Lasin pintaan heijastui kuva merten takaisista seireeneistä ja ikimetsien haltijoista, mutta ketään ei Peikkokuningas voinut tunnistaa sydämensä valtiaaksi. Niinpä hänen turhautumisensa kasvoi kasvamistaan nostattaen valtakuntaan pikimustia myrskypilviä, sillä koko maailmankaikkeudesta ei tahtonut löytyä sitä noitaa, jota hän niin kuollakseen kaipasi.
Rakkaus pisti ja poltti ja hän taatusti korventuisi vielä tomuksi, ellei löytäisi sielunpuolikastaan ennen kuin on liian myöhäistä. Sellainen se on, rakkaus. Julma ja taipumaton, niin vaarallinen ja ehdoton, eritoten, jos se väkivalloin on rintaan pakotettu.
Eihän toki kukaan tarkoituksella ole tehnyt loitsujaan kadoten sitten saavuttamattomiin? Halusiko joku tuntematon Peikkokuninkaalle pahaa? Jareth saattoi olla häikäilemätön, mutta missään nimessä hän ei ollut paha tai epäreilu. Valtakuntaansa hän hallitsi rautaisella otteella, mutta annettujen lakien mukaan. Olisi käsittämättömän alhaista, jos joku olisi hänet tällä tavalla kironnut selän takaa, sillä jos hän onkin suututtanut teoillaan ansaitsisi hän reilun kaksintaistelun. Nimetön lemmenloitsu on hirvein tapa riutua pois. Joten jos sen irralleen laskenut olento ei suostuisi paljastamaan itseänsä Jareth vannoi päästävänsä vihansa valloilleen ja murskaavansa kaiken edestään hänet löytääkseen.
Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan ollut harkinnutkaan päättävänsä etsintänsä Yliseen maailmaan, koska ihmisolentojen kansoittama maa oli voimaton ja sokea. Ihmisten asiat eivät olisi voineet Peikkokuningasta vähempää kiinnostaa, elleivät typerykset suoraa häntä luokseen mananneet, jolloin hän vain toteutti sen mitä häneltä pyydettiin. Ei sen enempää, saati vähempääkään. Ihmiset olivat heikkoja, eivätkä kykeneväisiä mahtavaan taikuuteen.... tai niin Jareth oli aina luullut. Mutta nyt kristallin keskiössä väräji kuva nuoresta ihmisestä, jonka piirteet kauhukseen Jareth tunnisti kaipaamikseen.
Peikkokuningas tuijotti nyt kristalliaan epäuskoisena. Tuoko oli hänet noitunut? Niin nuori tyttö, ihmisen lapsi - sillä lapsihan tuo vielä oli, vaikka Jareth ei kovin hyvin tuntenutkaan ihmisten lyhyttä ikää ja sen vaiheita. Hän tarkkaili kuolevaista tovin ihmeissään, eikä voinut uskoa näkemäänsä.
”Olen totisesti erehtynyt, ei näin voi olla! Ei tuossa keskenkasvuisessa rääpäleessä ole pisaraakaan taikuutta!” Jareth jylisi niin että maa tärisi ja taivas salamoi. Miten tällainen saattoi olla mahdollista? Jareth tunsi selvästi loitsun sydämessään, eikä voinut karistaa korventavaa kaipausta pois suonistaan, mutta tuo Sarahiksi itseään kutsuva tyttö ei ollut tehnyt muuta kuin sepittänyt lapsellisuudessaan sadun imeväisen veljensä pelotteeksi.
Näin Jareth oli tutkaillut elämänsä rakkautta vain hetken, eikä hän voinut hyvällä tahdollakaan sanoa olevansa mielissään. Tämä Sarah oli nimittäin itsekäs ja lapsellinen, täynnä kapinaa ja uhoa vanhempiaan kohtaan, eikä hän ollut laisinkaan myötätuntoinen pienelle veljelleen uhkaillessa ajattelemattomasti tätä peikkojen ryöstöllä ja muulla ilkeällä.
Ja nuo silmät... Sarahin suuret vihreät silmät, kristallinkin lävitse niin julmat ja kovat. Mutta julma Jareth, Peikkokuningas, oli itsekin ja äkkiä ymmärsi, ettei kukaan muu kuin keskenkasvuinen kakara voisi ollakaan niin tyhmä, että yrittäisi luoda rakkautta tyhjästä manaamalla.
”Vai sinä se olitkin... Sarah, ihmisen tytär. Pahainen noita, ilkeys sydämessäsi! Kuinka saatoit olla niin varomaton? Ettekö te ihmiset ollenkaan tunne sanojen voimaa? Vai ettekö vain välitä?” Jareth kirosi ja särki hoviaan vimmoissaan kihisten raivosta palaten aina katsomaan Sarahia kristallistaan. Hän oli niin kaunis. Kauniimpi. Hänet oli saatava.
Niin, ja oli toki totta, ettei Sarah ollut tarkoittanut ääneen lausuttua fantasiaansa häneen loputtaman rakastuneesta Labyrintin kuninkaasta tosissaan, sillä eihän hän järkevänä ihmisenä toki uskonut satuihin, mutta kohtalon oikusta sepite oli muuttunut taikasanoiksi. Eikä väkevä taika välitä onko loitsu sanottu tosissaan vai ei.
Katkerana Jarethin ei auttanut muu kuin alistua, sillä mikään viha ja halveksunta ei parantanut Sarahin viiltämiä rakkauden lihashaavoja. Mokoma hemmoteltu kakara! Mutta ketään Jareth ei koskaan voisi haluta enemmän syliinsä. Ketään toista hän ei tahdo hukuttaa suudelmiin tai pukea tuhansiin toinen toistaan kauniimpiin mekkoihin vain repiäkseen ne pois. Hän tahtoi omistaa nuo viiltävän vihreät silmät, vaikka hän tiesi niiden vain lävistävän hänet ja aiheuttavan suunnatonta kipua, koska Sarah oli vain lapsi ja tyhmä. Jos Jareth saisikin hänet omakseen, vaatisi Sarah vain häneltä paljon, enemmän kuin vain kuun taivaalta, eikä se riittäisi alkuunkaan. Silti Jareth ei voinut kuvitellakaan enää elämää ilman häntä.
Se ei silti tarkoittanut sitä, että Jareth suostuisi taipumaan kohtaloonsa taistelematta. Hän vannoi opettavansa typerälle lapselle mitä toivominen merkitsee ja miten sanansa kannattaa valita harkiten, ellei ole valmis kantamaan seurauksia.
”Oi Sarah... vien sinut läpi pahimpien painajaistesi rangaistukseksi ajattelemattomuudestasi, rakkaani”, Jareth kuiskasi kristallipallolleen ja suuteli sen lasista pintaa. Näin Sarah oli solminut tulevaisuutensa yhteen Labyrintin kanssa ja kuningatarta odotettiin jo saapuvaksi.
FIN