Kirjoittaja Aihe: Glee: Don't leave me here, my guiding light | K11, Kurt/Blaine, angst, oneshot  (Luettu 2091 kertaa)

sourwolf

  • ***
  • Viestejä: 1 095
  • mostly void, partially stars
Title: Don't leave me here, my guiding light
Author: Hysteric
Fandom: Glee
Pairing: Kurt/Blaine
Rating: K11
Genre: angst
Summary: "I never thought we would end up like this.
We were – are – supposed to get our happily ever after. Together. You and me. No matter what everyone says, I know that we belong together. I love you. And I know you love me. Even if you can’t tell me that right now.
"

A/N: En edes tiedä mistä idea alunperin tuli, mutta jaa. Viime yö tuli taas valvottua eh, ja tätäkin tuli kirjotettua jonneki aamuseitsemään asti. Hups.

Also, SUURI PÄIVÄ ja pakko hehkuttaa koska PWOUD. Darrenin ensimmäinen päivä, tänään siitä tulee virallisesti Broadway-tähti ja oon ollu ihan askdjfdjasklklak koko päivän. BREAK A LEG, BB, YOU'LL BE INCREDIBLE. COURAGE. ♥

Ja also BUD. The most awesomest word in the history of ever.

Ok en puhu enempää, tässä tämä ja hope you enjoi.

// oh, ja otsikkohan on siis tietysti Placebon biisistä Kings Of Medicine.

*****

I never thought we would end up like this.

We were – are – supposed to get our happily ever after. Together. You and me. No matter what everyone says, I know that we belong together. I love you. And I know you love me. Even if you can’t tell me that right now.

We were not supposed to end up here.

“Wake up”, I whisper, but it makes no difference. Your chest rises slowly as you breathe peacefully, eyes closed. Like you’re just asleep and going to wake up any minute now.
I caress your palm with my thumb softly.

“Wake up.”

*****

But time passes, and you don’t wake up.

I spend most of my time here with you, watch your closed eyes and calm breathing. I hold your hand, and every time I squeeze it you squeeze back, and I jump, until I remember it’s just a reflex and you’re just as deep in unconsciousness as you were five minutes ago.

*****

Everyone says you’re not waking up.

They tell me to give up and move on. Even Dad, Carole and Finn.

“Let go”, Finn said. I snapped at him, shouting things I don’t even remember.

I haven’t apologized to him, but he apologized to me, saying he understands and he’s sorry and he knows he should have not said that because he knows what you mean to me. I accepted. I know I should apologize to him, too, because it’s not his fault, but I can’t bring myself to make the effort.

To be honest, I haven’t been able to make much effort to do anything lately. I miss you too much to care anymore.

“Wake up”, I whisper. “I love you. I need you. Please wake up.”

But you don’t.

*****

I don’t know how much time has passed.

The doctor asked me to sign a permission to plug off the machines, he said you’re not waking up and I should give up unnecessary hope. I yelled at him and stormed out.

And somehow ended up at Lima Bean.

Do you remember how we used to go here all the time?

When everything was fine and neither of us was in the hospital, comatose.

When I was in love with you and you were oblivious.

When you had realized your feelings and we were young and happy and in love.

When you had befriended Sebastian and he tried to break us apart, failing, because our love is so
much stronger than that.

When everything was fine and neither of us had been hit by a drunk driver.

When neither of us had to fear if we ever got to kiss each other again. If we ever got to tell each other “I love you” again. If we ever got to look each other in the eye again.

We had our whole future ahead.

We were supposed to graduate together. Move to New York together. Get a puppy together and have me teasing you about how much you two were alike and you showing me your irresistible puppy eyes and me kissing you.

We were supposed to get married and have white roses and lilies in our wedding, and a band playing Teenage Dream as we’re dancing. We were supposed to adopt children and spoil them rotten. We were supposed to be in love and grow old together.

And now it’s all gone.

“Can I get anything for you?”

I look up, biting my lip as a young waitress smiles at me.

“A nonfat mocha, please. And a medium drip –“ I turn my gaze to the empty seat opposite mine and stop mid-sentence. “Just a nonfat mocha.” The waitress nods and leaves, I bury my face on my palms and for the first time since the day you got admitted into the hospital, I let myself break out in tears.

*****

When I leave the coffee house half an hour later, I look at my phone. 27 messages and 43 missed calls. All the calls are from my family, I don’t even bother to check the messages but turn off the phone and head to my car.

As I start driving towards the hospital, I turn on the radio.

“Pretty, pretty please
Don’t you ever, ever feel
Like you’re less than
Less that perfect…”


I turn it immediately off and drive off the road, stopping the car. I hit the wheel with my hand and let out a scream.

Huge waves of sobs take over me and shake my body as I scream and hit the wheel repeatedly and tug my hair in desperation. Everything is just so fucked up and how did this ever happen and why? For once I was happy and in love and then the universe decides to take it from me.

I bury my face in my hands again and just cry silently. I miss you. I need you. Don’t leave me. I love you.

When I’m finally able to continue driving and arrive to the hospital, everyone runs at me and hugs me. I just stand there, motionless. Everyone starts babbling and I don’t even care what they say until I hear your name. Blaine.

I rip myself off their reach and run. I run until I reach your room and stop at the door.

And you smile at me.

You sit on your bed, looking like a wreck, but you’re looking at me, and you smile.

Before I even notice, I’ve launched myself into your arms and I’m clinging to you and I never ever ever want to let go again.

“Kurt, you’re crushing me”, you let out a laugh and I get off of you. And you smile again and you’re so beautiful and you’re awake and when and how and I love you I love you I love you and I missed you and I cling onto you again, crying hysterically. You hug me tightly and caress my back softly as I sob into your chest.

*****

Eventually I calm down and sit on your bed, caressing the back of your ear.

“I thought I’d lost you. I thought you wouldn’t wake up.” My voice breaks a little and I bite my lip not to start crying again. You smile and take my hand, squeezing it gently.

“But I did. I’m awake and I’m here and I’m never leaving you again.”

A smile forms onto my lips. “I missed you so much. I love you.”
“I love you too.”

I press my lips onto yours and you return the kiss sweetly, gently, and it’s just as I remembered. I smile against your lips before pulling away.

I lay down on the bed next to you, holding you and I never want to let go again. You hug me back and I close my eyes, breathing in your scent. It smells a bit like hospital, which is no wonder, but I still smell underneath it the scent that’s so you, so Blaine.

You kiss my forehead and my smile widens as I drift off to unconsciousness. And sleep better than in ages, knowing you’re right next to me, holding me, that you’re safe and I’m safe and everything is alright again.
« Viimeksi muokattu: 23.09.2012 01:20:43 kirjoittanut Hysteric »

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Tästä tulee varmaan aika kamala kommentti.

Aloitetaan tunnetilalla. Joo itken. Mun veli itseasiassa heräs siihen kun hengitin liian äänekkäästi. Hengittäminen on vähän vaikeeta sillon kun yrittää porata silmänsä pellolle. Ja mä porasin. Mutta itku pysähty seinään kun tässä olikin onnellinen loppu!

Mutta vaikka en olisi koskaan uskonut sanovani näin: en ole ihan varma, pidinkö siitä onnellisesta lopusta. Tai siis, totta kai pidin, musta Klaine ansaitsee onnellinen loppunsa. Kun niille väännetään vääntämällä jotain Sebastian-draamaa mun vituttaa. Koska mun mielestä nillä ei ole (ainakaan vielä) mitään syytä erota. Nehän on onnellisia. Ne sopii yhteen täydellisesti. Ne rakastaa toisiaan. Ja se on vieläpä canonia! Niin että miksi pitäisi rikkoa jotain sellaista?

Mutta kuitenkin, tässä ficissä pidin tuosta alusta kuitenkin kaikkein eniten. Koko ficin ajan toivoin enemmän kuin mitään että Blaine heräisi. Kaikki oli kamalaa, mutta Kurt pysyi kuitenkin ICnä. En ajattele sitä itserakkaana, mutta kuitenkin se ajatteli 'heitä' eikä pelkkää Blainea. Omassa mielessään se on sitonut heidät yhteen kuin yhdeksi ihmiseksi. Se ei tahdo elää ilman Blainea. Ja siksi tietysti tahdoin, että Blaine heräisi ja ne saisi sen tulevaisuuden jonku Kurt niille tahtoo. (Mulla muuten kävi mielessä, että pystyisitkö sä edes tappamaan Blainea : D)

Se tulevaisuus oli muuten ihanasti kuvailtu! Muutenkin rakastin kuvailua ja kerrontaa tässä ficissä! Saatan olla vähän klisee-ihminen, mutta musta tämä oli yksi sinun parhaista ficeistä. Etenkin tuo alku siis. Musta tuntuu, että on jotenkin helpompaa kirjoittaa iloista kuin angstista Klainea. Saada siitä uskottavaa. Mutta musta tää oli uskottava, vaikka tuo kooma ja kännikuski olivatkin aika radikaali veto. Mutta hyvä sellainen siis. Ja hyvin toteutettu. Uskottava. Pidin.

Ja joo, oli loppukin ihana. Klaine forevah ja niin edelleen : )

Pansy Paradise

  • mummon suosikki
  • ***
  • Viestejä: 481
En tajuu miks tuun lukee näit aamulla vastameikanneena koska räpyttelen kyynelii vastaan täällä.

Yleensä en jaksa lukee mitään englanninkielistä Finissä, mutta oon tullu siihen tulokseen et koska kirjotat hyvin nii samantien voin lukee ficcejäs jotka on osoittautunu mahtaviksi. Oisin voinut varmaan tulla lukemaan tän julkaisupäivänä ja kuvitella että sain edes yhden syntymäpäivälahjan mutta en jaksanut joten luin tämän nyt.

Tää oli hieno, vaikka en tue onnellisia loppuja. Mutta koska Klaine on sen verran söpö paritus että jopa myönnän sen niin silti toivoin et se heräis koska Kurt on ihana eikä saa jäädä yksin.
ole muutos jonka haluat nähdä maailmassa

Drizzle

  • Babypenguin
  • ***
  • Viestejä: 107
  • And I want to see you here, beside me dear.
Mä oon lukenut tän jo pari kertaa, ja joka ainoan kerran se saa mut itkemään ihan kuin pieni vesiputous. Aina. Mun olis pitänyt sulkea kone jo vähä aika sitten, mutta katoin nyt ne Klaine -videot ennenkuin aloin lukea tätä, koska tiesin ettei ne kosketa tän jälkeen enään yhtään.
 Tää on niitä harvoja ficcejä, jotka yleensä saa mut itkemään. Yleensä ne on just sellaisia joissa joku kuolee, tai sitten vaihtoehtoisesti Glee fandomista.

Mä en tiedä, olisko tää toiminut niin hyvin jos se olis suomeks. Luultavammin ei, koska sen olis lukenut niin nopeasti, ja sitten se olis jo ollut ohi. Mutta englanniks; se on täydellinen. Klaine on kaunista, ja täydellistä, vaikka luenkin kaikkea jossa on Kurt.

Hmh, arvaa mitä kappaletta mä kuuntelen kun yritän kirjoittaa tätä kommenttia? Kurtin ja Blainen coveria 'Perfect'stä. Liikaa tunnekuohua...

Jo ekalla kerralla mun piti kommentoida tätä, mutta koska luin tän kun olis jo pitänyt olla nukkumassa, niinkun nytkin, tosin sillon en edes ehtinyt lukea tätä loppuun ja itkin varmaan kaks tuntia kun en tiennyt että tässä on onnellinen loppu. Thank God, tässä on onnellinen loppu!
 Niin, mä en pystynyt avaamaan tätä pariin päivään toisen lukukerran jälkeen, ja tänäänkin olin jo ensimmäisissä sanoissa tunne tilassa Oh gosh. Pitää hakee nenäliinoja..., mutten pystynyt siihenkään.

Joskus äikän tunnilla meidän piti lukea joku tappavan tylsä teksti, ja aloin kuvittaan tätä vihkon sivulle. Enkun tunnilla lisäsin dialogista mitä muistin. Nyt se paperi on mun enkunkirjan välissä, repaleisena, koska mun kaveri tahto katsoa sitä, ja pidin siitä kiinni siihen asti että se repes. Ussan tunnillakin tää alko pelottavasti kummitteleen mielessä, kun puhuttiin siitä onko oikein jos koomassa olevan ihmisen hengityslaitteet sammutetaan koska sen lähisukulainen pyytää niin.

Nyt. Loppu. Tää. Offaaminen.


 Tykkäsin tästä ihan kamalasti. Noi kaikki ykstyiskohdat, kun Finn käski päästää irti, kun lääkärit pyysi lupaa sammuttaa koneet... Kahvila -kohta oli ihana, kun Kurt muisteli niitten kahden menneisyyttä. Ja kuinka tottunut se oli tilaamaan niille molemmille. ''You know my coffee order?''

En varmaan olis kestänyt jossei tässä olis ollut onnellinen loppu ja Blaine olis herännyt. Kurt on ollut liian kauan yksin, ei sitä saa enää rikkoa.


 Kiitos lukuelämyksestä, ja anteeksi etten osaa sanoa tähän mitään; liian ihana </3


~Kiddo-sama
There's nothing wrong with you, there's a lot wrong with the World you live in
- Chris Colfer

*
Pyrylle suuret kiitokset avasta, ily!♥

kiilibiili

  • ***
  • Viestejä: 80
  • nyt oon lentänyt karkuun
En tiedä mikä ihme kommentointivimma mulla nyt on, mutta kun nyt kerran luin ja itkin niin antaa sit mennä. Joo no mutta, eiköhän nää muutama edellinen kommentti oo aika samoilla linjoilla kuin mä että yhyyyyy nyyhnyyh Blaine ei tää voi mennä nä-- huh ei mennykään. Hahmot oli tosi tosi IC (inhoan näitä lyhenteitä koska mulla on sellanen olo etten yhtään tiedä mitä oon tekemässä, kun käytän niitä), varsinkin Blainen kommentti "Kurt, you're crushing me". Kuulen Darrenin äänen ihan selkeesti päässäni kun luen tuon kohdan ja voin nähdä sen ymmärtäväisen, lämpimän Blaine-hymyn. Tämä oli kaunis fic.

Blaine on mun ultimaattinen ykkössuosikki Gleestä ollut aina ensi esiintymisestään saakka, mutta mä oon ehkä joku sadisti tai muuten vaan kummallinen, kun haluaisin laittaa sen aina kärsimään. Jos joku jätetään, sen pitää olla Blaine, jos joku kuolee, sen pitää olla Kurt (kuinka mä voin edes sanoa noin??). Just siks olen iloinen, että tässä oli onnellinen loppu. Jos osat ois ollu toisinpäin, se toinenkin vaihtoehto olis ollu mahdollinen (vaikkakin ihan kamalan surullinen). Varsinkin ihan kamala oli ajatus, että Kurtin olis pitäny päättää Blainen kohtalosta.

Ja toi Blainen kiusaaminen siitä, että se ja koiranpentu olis niin samannäköset :3 Oli ihan pakko ettiä tämmönen söpö kuva vielä tähän kommentin loppuun:
näin sinut unessa, tuulenhenkäys ennusti ukkosta