Nimi: Kirjeitä läheltä, mutta kovin kaukaa
Kirjoittaja: hiddenben
Beta: Vehka
Ikäraja: S
Genre: ystävyyttä vaaliva draama
Hahmot: Dean Thomas (+ Susan, Ginny, Seamus)
Haasteet: FF1000 sanalla
pakolainen, Sisarficci
Yhteenveto:
Hän istuutuu teltan vieressä olevalle puunkannolle, vetää hupparin vetoketjun ylös asti kiinni ja irrottaa kumilenkin kirjeiden ympäriltä. Hän lukee kirjeet aina tietyssä järjestyksessä. Se on järjestys, jonka Dean on todennut antavan hänelle kaikkein eniten lohtua.A/N: Tämä on se spin-off, joka täydentää
Sille, joka sitä eniten tarvitsee -jatkoficin (K-18) lopun. Pidemmän tarinan lukeminen ei ole välttämätöntä, mutta niille, jotka Susanin ja Deanin tarinan tuntevat, tämä ficci kertoo siitä, mitä Deanille tapahtui kuudennen vuoden feikkisuhteen päättymisen jälkeen. Kiitos jälleen
Vehkalle, joka oikoluki tämän(kin) ficin (ja löysi sieltä Seamus/Dean -viittauksia, joita alitajuntaisesti tarinoihini ujutan)! Tämähän on todella mielenkiintoinen ficciaihe - Dean pakomatkalla - ja siksi tätä olikin kovin mukava kirjoittaa. Toivottavasti se välittyy lukijallekin!
Kirjeitä läheltä, mutta kovin kaukaa
Dean havahtuu katkeilevien oksien risahduksiin.
Hän kohottautuu istumaan makuupussissaan, terästää kuuloaan katseen vielä haparoidessa pimeässä teltassa. Paikoilleen jähmettyneenä hän kuuntelee ympäristöään, yrittää kuulla askelia, hihansuun kahahdusta takkia tai housunlahjetta vasten, hiljaa kuiskattuja loitsuja.
Dean on kuitenkin yksin. Puunoksilta kuuluu rapinaa, mutta se on liian hiljaista, liian levotonta ollakseen ihminen, ja Dean laskeutuu takaisin makuuasentoon kapealle sängylleen. Luultavasti vain oravia aamuyön puuhissa, keräämässä pähkinöitä lähestyvää syksyä varten.
Hän sulkee silmänsä, yrittää saada kiinni siitä ohuesta unesta, josta minuutteja sitten havahtui. Teltan viileydestä huolimatta makuupussin sisällä on kuitenkin liian kuuma eikä uni ota enää tullakseen. Dean vie kätensä niskan taakse ja avaa jälleen silmänsä, tuijottaen pidemmälle pimeyteen, yrittäen nähdä teltan kattokankaan.
Rannekello näyttää aamun sarastuksen olevan vielä kaukana. Dean huokaisee, kääntyy kyljelleen. Tunnit, jopa minuutit kulkevat tuskallisen hitaasti, vaikka samalla jokainen päivä tuntuu vilahtavan hänen ohitseen vauhdilla.
On jo elokuun viimeinen viikko.
Vielä kuukausi sitten hän kuvitteli palaavansa Tylypahkaan ystäviensä kanssa, mutta viime viikkojen aikana tapahtuneet rajut poliittiset muutokset olivat saaneet hänet tajuamaan, ettei paluuta tulisi. Sen sijaan hän oli pakannut päivävaelluksille tarkoitettuun reppuun vaatekertoja, makuupussin, taikasauvan ja muutamia muita tavaroita, tarkistanut rahapussinsa sisällön (sekä puntia että sirppejä ja sulmuja) ja kertonut vanhemmilleen Seamusin kutsuneen hänet luokseen loppukesäksi.
”Menen sieltä suoraan kouluun. Teidän ei tarvitse huolehtia mistään”, Dean oli sanonut ja hyvästellyt vanhempansa, puhuen paluusta kotiin jouluksi.
”Milloin sinusta tuli niin kypsä ja aikuinen, ettet kaipaa kotiin?”
Äiti oli esittänyt kysymyksen leikitellen, mutta Dean oli huomannut tämän katseessa huolta. Olisi kuitenkin ollut mahdotonta, jopa vaarallista yrittää selittää perheelle, kuinka taikamaailman ehdottomasti pahamaineisin elossa oleva velho on ottanut vallan Taikaministeriöstä ja määrännyt jokaisen jästisyntyisen tarkkailun kohteeksi. Dean oli jo silloin arvannut, että kyseessä oli enemmän kuin vain tarkkailua, mutta ei halunnut hermostuttaa itseään enempää selvittämällä jästisyntyisten todellista tilannetta.
Koulutavarat hän oli pakannut arkkuun kuten tavallisesti ja ottanut sen mukaansa Finniganin perheen luo, jossa Seamus oli luvannut piilottaa sen jonnekin talon ulkopuolelle. Ystävänsä luona Dean oli saanut reppuunsa täytettä: yhden hengen velhoteltan, ruokaa sekä taskuun mahtuvan radion. Vanhemmilleen Seamus ei kertonut Deanin vierailusta mitään vaan kaikki oli tapahtunut hiljaisesti ja ripeästi eräänä iltapäivänä, kun tämän vanhemmat olivat olleet ruokaostoksilla.
”Emme varmaan voi pitää yhteyttä”, Dean oli sanonut kiinnittäessään vaellusreppunsa nyörejä. ”Etten paljastu.”
”Ehkä tämä ei kestä kauaa. Ehtisit vielä palata viimeiseksi vuodeksi”, Seamus oli yrittänyt sanoa, vaikka he molemmat tiesivät sen olevan epätodennäköistä.
Sitten Seamus oli saattanut Deanin ovelle.
”Kiitos”, Dean oli saanut sanottua. He olivat halanneet toisiaan pitkään: eivät toverillisesti selkään läimäyttäen vaan niin kuin kaksi ystävää, jotka ovat epävarmoja siitä, milloin näkevät toisensa jälleen.
Seamus oli viimeinen velho, jonka kanssa Dean oli tekemisissä ennen pakomatkalleen lähtöä. Sen jälkeen hän on käynyt ainoastaan jästien ruokakaupoissa täydentämässä ruokavarojaan ja vältellyt velhoyhteisöjä parhaan taitonsa mukaan. Tällä viikolla hänen lähdöstään on kulunut kolme viikkoa. Vaikka päivät kuluvatkin, se on tuntunut pitkältä ajalta - koulukaan ei ole vielä alkanut. Edessä on pitkä vuosi - ellei useita, riippuen siitä, kuinka kaikki ratkeaa. Valoisalta tulevaisuus ei kuitenkaan näytä.
Mutta Dean yrittää olla ajattelematta sitä. Sen sijaan hän ottaa yhden päivän kerrallaan ja katsoo, minne kartta hänet tänään vie.
Kun aamuaurinko alkaa hitaasti kiivetä ylöspäin, Dean kiemurtelee makuupussin sisältä ja värähtää tuntiessaan viileän maan lattiakankaan läpi. Taialla paranneltu teltta osaa säädellä lämpöä, mutta kaikkea kylmyyttä se ei kykene pitämään ulkopuolella - ja se toimii jatkuvana muistutuksena Deanille siitä, että hänen elämänsä ei ole enää kuten ennen.
Hän laskeutuu lattialle ja alkaa tehdä punnerruksia, laskien viiteenkymmeneen ennen kuin kääntyy selälleen, asettaa jalkapöytänsä pienen yöpöydän reunan alle ja jatkaa vatsalihaksilla.
On vain tämä uusi normaali:
Yöunet makuupussissa,
aamuiset lihasharjoitukset pehmeällä maalla,
tahmeaa, nopeasti jähmettyvää puuroa banaanilla aamupalaksi.
Teltan pakkaus,
suojausloitsujen purkaminen,
jälkien peittäminen ja
vaellus seuraavaan kohteeseen.
Iltaisin Dean napauttaa radion päälle, toivoen kuulevansa oikeita uutisia, mutta yksikään kanava ei tunnu kertovan totuutta. Kaikki on radiotoimittajien mukaan hyvin, missään ei tapahdu mitään poikkeuksellista. Seamus oli kuitenkin kertonut radion antaessaan, että jossain vaiheessa Dean saattaisi löytää kanavan, jossa puhuttaisiin asioista niiden oikeilla nimillä. Sen löytääkseen oli vain kuiskattava oikeaan aikaan
kentauri ja kanava räpsähtäisi päälle.
Vielä kanavaa ei ole kuitenkaan löytynyt. Dean jatkaa etsimistä.
Kun aamupala on syöty ja hampaat harjattu, Dean astuu ulos teltasta ja katselee ympärilleen. Auringon valo siivilöityy männynrunkojen välistä ja valaisee metsän lempeällä lämmöllään. Dean hengittää metsän raikasta tuoksua keuhkoihinsa ja pakottaa hymyn kasvoilleen.
Hän tarvitsee hyvää, positiivista energiaa jaksaakseen vaeltaa jälleen yhden päivän yksin.
Tällaisina aamuina levottomien öiden jälkeen yksinäisyyden tunteen voittaminen on kuitenkin vaikeampaa kuin yleensä. Pelkkä hymy tai aamulihasten tekeminen ei riitä. Dean tarvitsee hieman enemmän.
Hän hakee vaellusrepusta pienen pinon kirjeitä, jotka on kiinnittänyt kumilenkillä tiiviiksi paketiksi. Tässä ovat kaikki ne kirjeet, jotka hän ehti kesän aikana saada koulun päättymisen jälkeen. Vaikka ne vielä heinäkuussa tuntuivat kepeiltä, yksinkertaisen mukavilta tervehdyksiltä eri puolilta Iso-Britanniaa, niiden tunnearvo ja merkitys on viime viikkojen kuluessa moninkertaistunut. Vaikeina ja synkkinä päivinä, kun yöllä nukahtaminen on ollut mahdotonta tai uuden päivän kohtaaminen tuntunut raskaalta, kirjeet Seamusilta, Ginnyltä ja Susanilta ovat rohkaisseet Deaniä jatkamaan.
Hän istuutuu teltan vieressä olevalle puunkannolle, vetää hupparin vetoketjun ylös asti kiinni ja irrottaa kumilenkin kirjeiden ympäriltä. Hän lukee kirjeet aina tietyssä järjestyksessä. Se on järjestys, jonka Dean on todennut antavan hänelle kaikkein eniten lohtua.
Ensin hän avaa Seamusilta tulleet kaksi kirjettä. Molemmat ovat lyhyitä, mutta ne muistuttavat Deaniä huispauksesta, illoista oleskeluhuoneessa ja kaikesta naurusta.
Dean!
Muistatko sen tytön, josta kirjoitin viime kirjeessä? Huispaaja-Marlene, tummatukkainen, kiharapäinen, vähän kuin naisellinen versio sinusta? Hän pyysi minua mukaan kotikentälleen harjoittelemaan tulevia karsintoja varten - minua, tajuatko?! Vastasin tietenkin kyllä, joten huomenna tapahtuu! Ajattelin ottaa mukaan pari kermakaljaa treenien jälkeen juotavaksi (voin aina sanoa, että tieteellisissä velhotutkimuksissa ne on todettu erinomaiseksi palautusjuomaksi) ja ehkä sen jälkeen voin houkutella hänet läheiseen pubin päivälliselle. Kerron seuraavassa kirjeessä miten kävi!(Seuraavassa kirjeessä kävi ilmi, että Marlene olikin onnellisesti sinkku eikä etsinyt miesseuraa muuta kuin kaverimielessä. Seamusia ei kuitenkaan ilmeisesti haitannut, sillä Marlene - naisellinen versio Deanistä - on muuten niin
"hyvä tyyppi".)
Seamusin kirjeet ovat arkisia ja juuri se saa Deanin hymyilemään. Näitä kirjeitä lukiessaan hänestä tuntuu, että paluu siihen tuttuun arkeen, jossa hän saa pelata huispausta ja viettää aikaa ystäviensä kanssa, on mahdollinen.
Seuraavaksi hän tarttuu Ginnyn kirjeeseen, joita saapui kesän aikana vain yksi, mutta monisivuinen. Ginny oli lähettänyt sen aivan odottamatta melkein heti koulun päätyttyä, mutta Dean oli osannut arvata melkein heti, mistä oli kyse.
Lukukauden viimeiset päivät olivat kuluneet nopeasti koeviikon päätyttyä ja feikkisuhteen sotkuja selvitellessä. Susan oli Deaniä varoittamatta päättänyt kertoa teeskennellystä parisuhteesta Ginnylle, joka oli sitten toiminut Susanin ja Nevillen välien selvittäjänä. Ensin Deanin oli ollut vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että Susan oli mennyt hänen selkänsä takana kertomaan hänen ex-tyttöystävälleen heidän suhteensa todellisesta laadusta. Olisi ollut Deanin oikeus päättää, kertooko hän Ginnylle tapahtuneesta vai ei, mutta Susan oli ehtinyt ensin.
Ginny oli kirjoittamassaan kirjeessä yrittänyt kuitenkin parhaansa mukaan selittää, mitä Susan oli hänelle kertonut ja miksi hän oli päättänyt toimia niin kuin teki.
Minun oli ensin vaikea hyväksyä sitä, että olit päättänyt esittää parisuhdetta todistaaksesi minulle jotain. Se kuulosti melkein liian lapselliselta ollakseen totta. Kuunnellessani kuitenkin Susanin kokemuksia ja hänen syitään lähteä mukaan ehdotukseesi tajusin, että feikkisuhde olikin teidän kahden yhteinen tuotos. Tangoon tarvitaan kaksi - ja niin myös parisuhteeseen, oli se aito tai ei. En tiedä, kumpi teistä tarvitsi sitä enemmän, mutta lopulta minun oli vaikea syyttää teitä kumpaakaan omista virheistänne, vaikka idea alusta alkaen hölmö olikin.
Sitä paitsi: seurasihan tästä jotain hyvääkin. Ilman teidän feikkisuhdettanne en usko, että olisin päättänyt yrittää selvittää välimme. Siitä olen iloinen. Olet minulle tärkeä, Dean. Ja ilman tätä en olisi saanut tutustua Susaniin! Odotan innolla tulevaa lukuvuotta, että pääsen tutustumaan häneen paremmin.Ginnyn kirjettä lukiessaan Dean ilahtuu kerta toisensa jälkeen siitä, että on punatukkaisen, tulisen rohkelikon kanssa ystävällisissä väleissä. Se tuo hänelle turvallisuuden ja lämmön tunnetta. Jokin Ginnyn suorasukaisuudessa ja kipakassa kirjeessä saa hänet myös hymyilemään: joskus tytön rehellisyys on juuri sitä, mitä hän tarvitsee keskellä metsää.
Pienen kirjepinon kaksi viimeistä kirjettä Dean säästää aina viimeiseksi. Kaikkina päivinä hän ei edes avaa niitä vaan lähtee liikkeelle Ginnyn sanojen kannustamana, mutta toisinaan Dean huomaa kaipaavansa lohtua. Sellaisina hetkinä hän lukee Susanin lähettämät kirjeet.
Vaikka asiat heidän välillään olisivat voineet päättyä paljon paremmin, Dean kokee, että heidän kirjeenvaihdossaan näkyy se yhteys, jonka he kevään aikana välilleen muodostivat. Susanin kirjeissä kesäkurssilta Walesistä on viittauksia Puddifootin kahvilaan, yhteisiin pänttäysiltoihin kirjastossa ja hassuihin tapahtumiin ruokailujen aikana. Ne lämmittävät Deanin mieltä, sillä hän lukee rivien välistä Susanin muistelevan kyseisiä hetkiä lämmöllä.
Täällä kurssilaiset ovat ensimmäisestä päivästä lähtien silmäilleet toisiaan kiinnostuneina ja arvioineet heti käteltyään, kenen kanssa haluavat tutustua paremmin. Sitä on huvittavaa seurata enkä voinut olla ajattelematta keskusteluamme siitä, mitä tytöt haluavat. Saisit paljon pohdittavaa, jos olisit täällä! Nämä tytöt ovat aivan omaa luokkaansa, kun puhutaan pelien pelaamisesta ja poikien mielillä leikittelystä. Eivät he sitä ilkeyttään tee, tietenkään, kunhan pitävät hauskaa - mutta minun käy poikia vähän sääliksi.Kuvaukset tunneilta ja ilta-aktiviteeteista ovat värikkäitä ja lennokkaita, ja niitä lukiessaan Deaniä alkaa vieläkin naurattaa, vaikka on lukenut kirjeet useasti. Susan on taitava kirjoittaja saadessaan rivien väliin roimasti sarkasmia, ja siitä Dean nauttii.
Kirjeissä on kuitenkin myös muistutuksia keväästä, jotka saavat hänet mietteliääksi.
Voin kai kertoa (vaikka se tuntuukin vähän hassulta), mutta minäkin sain ihailijan heti ensimmäisinä päivinä. Lewis on yksi vanhemmista kurssilaisista, joka on täällä suorittamassa taikaliemien lisäopintoja, ja me tulimme hyvin juttuun ensi hetkestä lähtien (itse asiassa, hän muistuttaa minua vähän sinusta). Tein kuitenkin tahtoni flirttailun ja lämmittely-yritysten suhteen selväksi heti, kun siihen vain tarjoutui mahdollisuus. Päätin jo ensimmäisenä iltana, että en aio pelata pelejä vaan sanon suoraan, mitä haluan ja mitä en. Lewis otti asian hyvin ja siitä hetkestä lähtien olemme olleet vain kavereita. Se on ollut helpottavaa ja ennen kaikkea tuntunut hyvältä - enkä usko kyenneeni siihen ilman sitä, mitä meidän välillämme tapahtui. Osittain luutakomerossa tapahtuneen takia, koska sen jälkeen tajusin, kuinka tärkeää on kyetä sanomaan selkeästi, mitä haluan. Mutta myös koko keväällä on ollut minuun suuri vaikutus: sain suhteestamme paljon itsevarmuutta, joka on rohkaissut minua kuuntelemaan itseäni. Se on kokonaan sinun ansiotasi.Toisinaan syvä häpeä täyttää Deanin, jos hän jää miettimään virhettään liian pitkään. Vaikka he puhuivat tapahtuneesta Susanin kanssa ja sopivat, eroten kesän kynnyksellä ystävällisissä väleissä, Deanin on silti vaikea antaa itselleen anteeksi tekonsa. Hän ymmärtää väärinymmärryksen jättäneen yllättävän syvät jäljet: ne muutamat kerrat, kun hän on ollut Seamusin kanssa Viistokujan baareissa tai katsomassa jalkapallopeliä lähipubissa kesän aikana, hän on huomannut haluavansa pitää etäisyyttä tyttöihin, jotka ovat liittyneet heidän seuraansa. Dean esittelee itsensä ja tutustuu toiseen mielellään, mutta ei koskaan mene pidemmälle, vaikka niin tyttö kuin Seamuskin rohkaisisivat häntä siihen.
Ei ole kyse siitä, etteikö hän luottaisi itseensä tai hallitsisi mieltään tai tekojaan, vaan siitä, että hän ei yksinkertaisesti halua. Hän ei tunne vetoa yhden illan ystävyyksiin, ei satunnaiseen kosketteluun tai suudelmiin.
Hän haluaa jotain, mikä on aitoa.
Toivon, että sinulla on kaikki hyvin. Taikamaailman tilanne tuntuu muuttuvan jatkuvasti huonompaan suuntaan ja vaikka täällä kesäkurssilla kaikki onkin näennäisesti hyvin, joka ilta keskustelu kääntyy kuolonsyöjiin ja outoihin asioihin, joita taikayhteisöissä tapahtuu: katoamisiin, onnettomuuksiin. Palaan mielelläni kouluun syksyllä, sillä vaikka Dumbledorea ei enää ole, meillä on edelleen professori Verso, McGarmiwa, Lipetit, matami Pomfrey ja moni muu, johon luotan. Ja tietenkin sinä, Neville, Luna ja kaikki muut Albuksen kaartiin kuuluvat jäsenet. Seitsemännestä vuodesta saattaa tulla synkkä, mutta ainakin olemme yhdessä.
Pidä huolta itsestäsi ja kirjoita pian!
Ystäväsi,
SusanSusanin viimeiset sanat pergamentilla jättävät Deanin aina ristiriitaisiin tunteisiin. On kamala tosiasia, että hän ei ole palaamassa kouluun. Vielä kamalampaa on joutua välillä tiedostamaan ajatus siitä, ettei ole varmaa, tuleeko hän selviämään vuodesta. Etenkin, jos jästisyntyisten kohtelu muuttuu huonommaksi. Mutta samalla jokin Susanin sanoissa rohkaisee häntä jatkamaan, välttelemään kuolonsyöjiä ja näiden kannattajia, selviytymään, kunnes tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken.
Koska sellainen käänne
tulee tapahtumaan. Siitä Dean on varma.
Hänen istuessa kannon päällä lukemassa kirjeitään (tänä aamuna hän lukee ne kaikki), aurinko on jo ehtinyt kiivetä korkealle. Kirjeiden luomasta kotoisuuden tunteesta irtautuessaan Dean tajuaa istuneensa tavallisen lähtöaikansa ohi ja nousee, kiirehtien pakkaamaan vähät tavaransa ja pienen telttansa. Kirjeet hän asettaa luonnosvihon väliin. Yhdessä ne muodostavat pienen paketin, jossa ovat hänen tärkeimmät muistonsa - ystävät ja luonnokset heistä sekä perheestä.
Siistittyään yön leiripaikan Dean lähtee kävelemään syvemmälle metsään, jatkaen jo opittua rutiinia. Hän kävelee, kunnes on riittävän kaukana leiripaikastaan, katsoo ympärilleen ja kuuntelee. Hiljaisuus täyttää tilan puiden välissä.
On vain aamulintujen viserrys, napsahtelevat oksat hänen jalkojensa alla, pienen jyrsijän vipeltävät jalat jossain kauempana.
On vain tämä metsä ja Dean. Ei ketään muuta.
Häntä kuitenkin hymyilyttää aavistuksen, kun kääntyy kannoillaan ja kaikkoontuu poksahtaen.
