Nimi: Heijastuksia
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: surumielinen aavetarina
Haasteet: Talvietydejä, OTS20 #2 (suomalainen kansanusko), Originaalikiipeily sanalla
sidos, FFF1000 sanalla
yliajo.
Yhteenveto: “Vapaasielu saattoi elää ja liikkua maan päällä myös ilman ruumista. Jos ruumissielu kuoli ennen aikojaan, vapaasielu joka tapauksessa eli kohtalon määräämän elinaikansa loppuun ruumiittomana kummituksena.” - Risto Pulkkisen kirjasta
Suomalainen kansanusko - samaaneista saunatonttuihinK/H: Tämä teksti inspiroitui osittain Käärmeet ja tikapuut -lautapelistä, mutta myös Talvietydistä sekä suomalaisen kansanuskon käsityksestä vapaasielusta eli itsestä. Melkoinen keitos siis, mutta mitä pidemmälle tekstissä pääsin, sitä enemmän tähän tykästyin! Tekstin alkupuolella olevan laulun sanat ovat The Contoursin kappaleesta
Do you love me. Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tekstiin enemmän kuin tervetulleita
Spoilerin alla vielä Talvietydin inspiraatiomuruset:
tämä kuva &
Then she said, If someone killed you
would you want to come back for revenge?
No, I said, I’d rather come back to the people I loved.
What if you came back to someone and they’d forgotten you? she said.
I’d tell them I loved them anyway, I said.
— Marie Howe, from “Adaptation”
Heijastuksia
I
Kun ambulanssi ehtii Matilden luo, hän on jo kuollut. Punaista päin kaasuttanut auto on paennut paikalta, jäljellä on vain rikkonaista lasia ja asvaltilla alati laajeneva verilammikko.
Kun lehdet kirjoittavat tapauksesta, artikkeleihin tiivistyy sama ajatus: hän lähti liian pian.
*
Irene on lähimarketissa valitsemassa veriappelsiineja, kun hänen puhelimensa värisee. Näytöllä vilkkuu tuntematon numero.
”Sinä olet hänen ICE-kontaktinsa”, sairaalan työntekijä sanoo puhelimessa. ”Mutta ymmärränkö oikein, että ette ole sukua?”
Irene pudistaa päätään, kunnes muistaa puhuvansa puhelimeen.
”Ei”, hän sanoo. ”Hän on paras ystäväni, asumme yhdessä.”
”Pääsetkö tulemaan tänne?”
Ovet avautuvat, kaupan sininen muovikori jää veriappelsiinilaatikoiden viereen.
Irene kiirehtii, vaikka Matilde on jo poissa.
*
Irene johdatetaan päivystyksestä vuodeosastolle. Hänen kanssaan kulkeva sairaanhoitaja on nuori mies, joka puree huultaan eikä tiedä mitä sanoisi. Irenen vatsaa vääntää, aivan kuin kaikki hänen sisällään olisi jähmeää savea.
“Tässä”, sairaanhoitaja lopulta pysähtyy ja osoittaa ovea. “Voit olla siellä niin pitkään kuin haluat.”
Irene nyökkää ja työntää oven auki. Huone on pieni, mutta siellä on ikkuna ja ikkunan vierellä sänky.
Se on Matilde.
Se ei ole Matilde.
Irenen sydän särkyy ja pelon tukahduttamat kyyneleet työntyvät vihdoin esiin, ne valuvat poskille ja leukaa pitkin lattialle. Kukaan ei ole poimimassa niitä: Matilde ei ole enää täällä.
Kestää pitkään ennen kuin Irene uskaltaa kävellä Matilden vierelle. Hän koskettaa viileää ihoa, vie kätensä ruskeisiin kihariin ja äännähtää inhosta, kun tuntee jähmettyneen veren kättään vasten. Irenen sisintä polttelee: Matilden ei pitäisi olla kuollut. Heidän piti elää elämänsä ylä- ja alamäet ystävinä alusta loppuun saakka. He olivat luvanneet sen toisilleen viisivuotiaina päiväkodin pöydän alla istuessaan. Se oli ollut elämänmittainen lupaus.
Lopulta Irene pakottaa itsensä jättämään hyvästit.
*
Hautajaiset järjestetään, Irene on vastuussa musiikista. Hän istuu joka ilta olohuoneen vinyylilevyhyllyjen edessä ja poimii levyn toisen jälkeen, yrittäen löytää juuri sen oikean, matildemaisen kappaleen.
Kun oikea vinyyli lopulta löytyy, Irene alkaa itkeä. Hän poimii levyn paperisesta kotelosta sormenpäillään, nostaa sen levylautaselle ja painaa alareunassa olevaa nappia. Lautanen alkaa pyöriä, äänivarsi kohoaa ja asettuu levyn yläpuolelle. Neulan laskeutuessa aloitusuraan kaiuttimissa rahisee, kunnes musiikki alkaa.
You broke my heart
’Cause I couldn’t dance
You didn’t even want me around. Irene laskee levysoitinta suojaavan muovisen kannen alas. Valon osuessa sen pintaan hän on huomaavinaan jotain: pienen vilahduksen kiharaa, kuin Matilden tummat hiukset. Sydän hypähtää, mutta yhtä nopeasti kuin se ilmestyi, heijastus on kadonnut.
*
And now I'm back
To let you know
I can really shake 'em down Matilde hätkähtää hereille tutun kappaleen kutsumana. Mutta hän ei ole hereillä, ei niin kuin entisessä elämässään: hänellä ei ole kehoa, josta havahtua. Sen sijaan herääminen on siirtymistä tiedottomuuden tilasta tietoiseen.
Hän katselee ympärilleen, näkee tutun olohuoneen. Näkee Irenen lattialla haaleankeltaisella hapsumatolla asettamassa levyä levylautaselle, näkee vaaleat hiussuortuvat, jotka karkaavat päälaelle kierretystä nutturasta. Matilde tuntee surun, joka leijuu huoneessa, mutta ojentaessaan kätensä hän muistaa jälleen, ettei kehoa enää ole. On vain tämä: tietoisuus.
Hän kulkee lähemmäs, kumartuu Irenen ylle, joka laskee levysoittimen kannen alas.
Nähdessään itsensä – tai jonkinlaisen vääristyneen version siitä, kuka muistaa olevansa - Matilde sävähtää samaan aikaan kuin Irenekin ja kaikkoaa.
*
Kestää pitkään totutella elämään kuoleman jälkeen. Matilde kaipaa kehoaan, joka nyt makaa maan alla. Kävelemisen sijaan hän leijuu paikasta toiseen, antautuu tuulen vietäväksi tai vilahtaa raitiovaunun sulkeutuvien ovien välistä sisään ja matkustaa ympäri kaupunkia.
Hänestä on tullut aave.
Eräänä päivänä Irene käy hautausmaalla Matilden haudalla. Matilde seuraa hänen askelissaan ja katselee, kuinka kevättuuli tarttuu Irenen punasaven värisen hameen helmaan. On kaunis kevätpäivä, huhtikuun ensimmäisiä. Matilde katselee, kuinka Irene pysähtyy nauttimaan auringonsäteistä kasvoillaan, hengittää sisään kevään tuoksua ja kumartuu koskettamaan orvokkeja, jotka joku on istuttanut hautausmaan porttien pieleen.
Matildekin haluaa elää. Oman nimen näkeminen hautakivessä tuntuu nurinkuriselta – eihän hän ole kuollut. Kultaiset kirjaimet hehkuvat kuitenkin kirkkaina auringossa. Niiden viesti on ehdoton.
*
Irene puhuu haudalla pitkään. Hän kertoo päivistään, hän kertoo kaipauksesta, ja Matilde kuulee jokaisen sanan. Kun kyyneleet alkavat valua Irenen poskia pitkin, hän ojentaa kätensä pyyhkäistäkseen ne pois vain muistaakseen, ettei enää voi. Hän voi vain katsella, kuinka kyyneleet valuvat poskea pitkin leukaan ja tipahtavat hameen keveälle kankaalle.
Lopulta Irene nousee haudan viereltä ja kävelee hautariviä pitkin takaisin pääpolulle. Matilde kulkee hänen perässään, yrittää olla lähellä, kun ei muutakaan voi. Irene sujauttaa käden takkinsa taskuun ja ottaa esille pienen pyöreän käsipeilin (se oli Matilden, mutta nyt Irenen, sillä hän sai ottaa Matilden tavaroista mitä tahansa ennen kuin huone tyhjennettiin).
Irene katsoo peiliin, pyyhkäisee sormellaan silmäkulmaan valunutta ripsiväriä –
ja katsoo peilistä takanaan seisovaa Matildea suoraan silmiin.
*
Katsekontakti kestää vain sekunnin sadasosan, kun se jo rikkoutuu Irenen käännähtäessä katsomaan taakseen. Hänen takanaan ei ole ketään.
Irene on kuitenkin varma, että näki Matilden ruskeat silmät peilissään. Hän katsoo peiliin uudelleen, yrittää luoda saman hetken uudelleen, mutta näkee vain oman ripsiväristä tummuneen silmäkulmansa ja taustalla lämpimämpiä päiviä odottavat paljaat puut.
Hän on varma, että näki Matilden. Sydän ei lakkaa hakkaamasta. Kylmät väreet kulkevat Irenen kehon läpi ja saavat niskahiukset nousemaan pystyyn. Onko hän tulossa hulluksi?
II
Kun Matilden kuolemasta on kulunut viikkoja, Irene yrittää hitaasti palata takaisin arkeen. Hän kaipaa yhä Matilden naurua ja tapaa, jolla Matilde kaappasi hänet kainaloonsa. Joskus hän kierii aamuöisin lakanat irti sängystä tuntiessaan vihaa ja katkeruutta Matilden päälleajajaa kohtaan, mutta lopulta jäljellä on vain alati sydänalassa sykkivä suru, joka on läsnä hänen elämänsä jokaisessa hetkessä.
Irene alkaa käydä kuntosalilla. Kaupassa hän valitsee valmisruoan sijasta vihanneksia, linssejä ja pastaa valmistaakseen itse oman ruokansa. Töissä hän lähtee jälleen muiden mukana perjantai-iltapäivän after-workeille, jaksaa kuunnella ja hymyillä työkavereiden tarinoille, joissa elämä jatkuu kuin ennenkin.
Äiti kehuu Ireneä puhelimessa ja iloitsee pienistä arkisista edistysaskelista, joita hän tekee. Irene hymähtää puhelimeen. Jos äiti vain tietäisi, kuinka hän vilkuilee kaupan näyteikkunoita, heilauttaa puhelimen näyttöä valoa kohti, katsoo itseään pienestä pyöreästä käsipeilistä tai pysähtyy tuijottamaan pienen lammen vedenpintaa - vain nähdäkseen vilauksen Matildesta.
Sitä tuskin voi sanoa edistykseksi.
*
Siitä tulee leikki.
Matilde seuraa Ireneä kauppaan, kuntosalille, toimistolle, kylpyhuoneeseen, kävelyille, ja etsii pintoja, joista heijastua. Hänen suosikkejaan ovat lasipullojen pinnat, kuntosalin metalliset käsipainot, Irenen toimistotalon kahvion vitriini ja pieni käsipeili.
Hän rakastaa sitä, kuinka voi tarkkuudella valita ne hetket, jolloin vilahtaa Irenen elämässä. Hän katsoo tarkkaan, miten Irene reagoi. Usein hän ilahtuu, joskus säikähtää. Joskus Matilde on näkevinään ärtymyksen Irenen kulmissa. Silloin hän pysyttelee poissa hieman pidempään.
Kuolleilla on aikaa leikkiä.
*
Siitä tulee leikki. Teatteriesitys, jossa Irene näyttelee pääroolia.
Hän esittää, että kaikki on hyvin. Hän sanoo kaikille uteliaille, että kaipaa Matildea valtavasti, mutta onneksi elämä kantaa. Onneksi on tämä arki, joka tahdittaa hänen elämäänsä ja muistuttaa kaikesta, mikä rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen jatkuu.
Se on tarkkaan opeteltu repliikki.
Todellisuudessa Irenen elämää tahdittavat nuo vilahdukset, joissa näkyvät Matilden tummat kiharat, hiuksiin kiinnitetty punainen bandana-huivi, suorat hampaat paljastava hymy tai tummanruskeat silmät.
Sillä kun Irene näkee vilahduksen Matildesta, elämää ilman parasta ystävää on hetken verran helpompi elää.
Joskus Matilde pysyy poissa pidempään. Silloin Irene hermostuu. Hän alkaa etsiä heijastuksia joka puolelta nähdäkseen, onko Matilde edelleen täällä. Hänen on vaikea keskittyä, hän läikyttää kahvia paidalle kesken kokouksen, hän unohtaa avaimet toisen takin taskuun ja yrittää maksaa kaupassa kirjastokortilla.
Kun ruskeat kiharat lennähtävät jälleen metsäpolun lammen pinnassa, Irenen täyttää rauha.
*
Mutta joskus Matilden läsnäolo ahdistaa. Silloin, heijastuksen nähdessään, Irene kääntyy pois ja nieleskelee kyyneleitä.
Joinain päivinä hän vihaa sitä, että Matilde ei lähtenytkään. Matilde on se, joka pitelee häntä paikoillaan ja estää häntä pääsemästä eteenpäin. Matilde pilaa hänen elämänsä. Matilden piti olla kuollut. Miksei niin käynyt?
Kun viha lopulta hälvenee, Irene pyytää hiljaa anteeksi.
Matilde katsoo sitä etäältä ja suree.
*
matilde on aave
hän on täällä
joskus tuolla
junan ikkunalasissa,
käsipeilissä,
vesilasin pinnassa,
mutta tosiasiassa hän on
kuollut
miksi hän on edelleen täällä?
miksei hän pääse pois?
miten täältä pääsee pois
tästä maanpäällisestä elämästä,
joka ei ole enää hänen vaan vain Irenen?
*
Kun Matilden kuolemasta on kulunut vuosi, Irene tutustuu lähikahvilan pitkäksi venähtäneessä jonossa mieheen.
”Taisit tiputtaa tämän”, mies sanoo ja nostaa lattialta kuitin. Hän vilkaisee sitä ennen kuin ojentaa takaisin. Se on kuitti kirjoista, jotka Irene on juuri ostanut. ”Olen lukenut näistä muutaman. Hyviä valintoja.”
”Kiitos”, Irene sanoo ja hymyilee.
He käyvät muutaman kerran treffeillä ja lopulta Irene jää miehen luo yhdeksi yöksi, toiseksi, kolmanneksi.
Hän rakastuu.
Matilde seuraa kaikkea sitä etäältä, ja hänen sydämensä (jota ei ole) puristuu kateudesta, surusta ja kaipauksesta. Matilde olisi halunnut kaiken sen, minkä Irene nyt saa.
Mutta eniten häneen sattuu se, että ajan kuluessa ja rakkauden syventyessä Irene unohtaa etsiä heijastuksia, unohtaa etsiä hänet.
*
Matilde alkaa jättää Irenen rauhaan pitkiksi ajoiksi. Hän opettelee kuluttamaan aikaa niin kuin aaveet sitä kuluttavat: tekemällä mitä haluaa.
Hän sujahtaa pitkien jonojen ohitse elokuvateatteriin ja katsoo kaikki uudet ja vanhat elokuvat, mitä valkokankaalla näytetään. Hän istuu ensitreffeillä istuvien pariskuntien kanssa samaan pöytään ja kuuntelee heidän keskusteluaan, tarkkailee kehonkieltä ja miettii, kuinka kauan suhde ehkä kestää. Hän seuraa vierestä, kuinka arvostetun ravintolan kokki valmistaa kauniin aterian toisensa perään valtavalla vauhdilla ja rakkaudella ja juhlii muun henkilökunnan kanssa, kun ravintolalle annetaan Michelin-tähti. Hän kulkee kaduilla, käy ihmisten kodeissa ja miettii, miltä hänen elämänsä olisi voinut näyttää.
Sitten hän rakastuu, niin kuin aaveet rakastuvat: kuin altaan syvään päähän hypäten.
Miehen nimi on Kristoffer. Iltaisin hän on elokuvateatterin siivooja, päivisin hän istuu kahviloissa ja kirjoittaa romaania yliopiston salaseurasta.
Matilde tapaa hänet eräänä myöhäisenä iltana viimeisen elokuvan päätyttyä. Matilde lähtee vasta lopputekstien jälkeen ja käytävällä häntä vastaan tulee tumma, kiharapäinen Kristoffer. Hän jää katsomaan, kuinka Kristoffer kuuraa lattioita mopilla. Hänellä on kaunis, kirkas katse ja vahva leuka, mutta kaikkein eniten Matilde pitää voimakkaiden käsivarsien lihaksista, jotka erottuvat selkeinä elokuvateatterin pehmeässä valossa.
Matilde tuntee vetoa Kristofferiin ja seuraa häntä kotiin tämän pieneen kaksioon, jossa kaikelle on paikkansa ja jossa maustekaapin mausteet ovat siististi aakkosjärjestyksessä.
Päivisin Matilde seuraa vierestä, kuinka romaani rakentuu lause kerrallaan. Iltaisin elokuvateatterin lattioiden siivous herättää Kristofferissa uusia ajatuksia siitä, mihin tarinan pitäisi kulkea, ja seuraavana aamuna lauseet muuttavat muotoaan. Se on loputtoman kiinnostavaa ja kun kirja lopulta muutama vuosi myöhemmin julkaistaan, Matildesta tuntuu kuin hän olisi ollut osa prosessia.
Vihdoin Matilde tuntee olevansa hieman enemmän niin kuin Irene: hän on rakastunut, hänellä on joku toinen eikä vain Irene, joka on opetellut katsomaan pois, kun Matilde ilmestyy heijastuksiin.
III
Vuodet kuluvat.
Irene ja mies (hänen nimensä on Lukas) saavat kaksi lasta. Toisesta tulee lukio-opettaja, toinen innostuu maanviljelystä ja muuttaa kaupungin ulkopuolelle. Irene saa vihdoin maisterintutkielmansa valmiiksi ja kehystää tutkintotodistuksen työhuoneensa seinälle. Kun hän täyttää viisikymmentä, hänellä todetaan rintasyöpä.
Matilde seuraa sitä kaikkea läheltä. Hän osallistuu perhejuhliin, valmistujaisiin, sytostaattihoitoihin, hiljaisiin koti-iltoihin, ja lopulta Lukaksen hautajaisiin monta kymmentä vuotta myöhemmin. Hän elää mukana Irenen myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta aina etäällä, Irenen toivetta kunnioittaen.
(Kristofferin Matilde jättää vuosien saatossa, kun vihdoin ymmärtää, ettei rakkaus ole aaveita varten ja että yksipuolinen rakkaus on pahin kaikista. Se sattuu, mutta kun Lukas kuolee ja Irene jää yksin, Matilde tietää, että näin kaiken pitikin mennä.)
*
Kotitalo on vuosien perhe-elämän jälkeen tyhjillään, ja Irene tuntee olonsa yksinäiseksi. Tunteessa on jotain kotoisaa: se palauttaa mieleen ajan Matilden kuoleman jälkeen, jonka Irene muistaa sekä kivuliaana että leikkisänä ajanjaksona.
Vuosien etäisyyden jälkeen hän alkaa jälleen vilkuilla heijastuksia ja etsiä Matildea. Vaikka edellisestä kerrasta on kulunut pitkä aika, Irene löytää hänet helposti.
*
Irene on tottunut siihen, että Matilde on siellä, missä hänkin. Kun hän asettuu hoitokotiin asumaan, Matilde seuraa häntä sinnekin. Hän vilahtaa peileissä, vesilasien pinnoilla, uima-altaan klooriveden pinnalla, siinä pienessä pyöreässä käsipeilissä, jota Irene yhä kantaa mukanaan.
”Sinä ja minä, loppuun saakka”, Irene huokaisee usein iltaisin ennen kuin nukahtaa.
Matilde valvoo hänen untaan, pitää hänestä huolen eikä anna yksinäisyyden tunteen vallata Ireneä silloinkaan, kun perhe ei ehdi tulla tervehtimään häntä niin usein kuin hän haluaisi.
Siinä on jotain tavattoman turvallista, vaikka aavetta ei voi nähdä tai koskea. Sen läsnäolon voi vain tuntea, ja se riittää Irenelle.
*
Eräänä päivänä Matilde ei enää havahdu tähän maailmaan. Aaveillakin on aikansa.
*
Kun hoitajat ehtivät Irenen huoneeseen, hän on jo kuollut. Jäljellä on vain puoliksi luettu kirja, jääkaapissa syntymäpäiväkakun viimeinen pala ja pyöreä taskupeili, jota Irene pitelee kädessään.
Hänet haudataan sen kanssa.