Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Huom. Nadia kuuluu minulle.
Otsikko: Jos joskus
Kirjoittaja: Picca
Beta: Popka
Ikäraja: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ohjeita
Paritukset: Ron/Hermione, Harry/Nadia (OFC)
Genre: Draama, vähän angst ja fluffy
Summary: Eräs aamu pari vuotta koulun loppumisen jälkeen.
A/N Anna-Liisa haastoi kirjoittamaan songficin Scandinavian Music Groupin kappaleesta Joisin viskin ja nousisin, parituksella Ron/Hermione ja Hermionen näkökulmasta. Minä tartuin haasteeseen ja tuloksena on tämä.
Ficistä ei tullut sellaista kuin alun perin halusin. Kiitokset Popkalle rohkaisevasta palautteesta, se tuli todella tarpeeseen. Kaikkea en korjannut ehdotusten mukaan, korjasin kumminkin.
FF100-haasteessa tämä on sana 082. Jos.
Jos joskus
Hermione empi hetken ovella ennen kuin työnsi avaimen lukkoon. Ovi avautui helposti, ainakaan kukaan ei ollut sammunut sen eteen, kuten edellisellä kerralla. Hän astui hiljaa kynnyksen yli ja asetti kenkänsä telineeseen uhmaten sitä kaaosta, jonka lattialla hajallaan lojuvat kengät ja käsineet olivat saaneet aikaan. Sotkusta päätellen juhlijat olivat selvinneet yöllä tänne, kuten oli ollut tarkoituskin.
Makuuhuoneen ovi oli raollaan. Hermione työnsi sen kokonaan auki, mutta viivytteli hetken ennen kuin katsoi sisään. Hän ei ollut varma siitä, haluaisiko ja kestäisikö nähdä, mutta oli pakko. Syvä hengenveto ja kaksi askelta – ja sitten silmät auki.
Ron oli selvinnyt heidän sänkyynsä saakka ja retkotti päiväpeitolla vaatteet päälleen rypistyneinä. Hän näytti enemmänkin kuolleelta kuin nukkuvalta, mutta se oli ihan tavallista juhlien jälkeen. Hermione tiesi, että kun hän heräisi, hän tosiaan toivoisikin olevansa kuollut.
Hermionen katse lipui Ronin kasvoista alemmas, kohti jalkoja, ja sieltä taas Harryyn ja Nadiaan, jotka olivat käpertyneet sylikkäin Ronin reisi tyynynään. Parisänkyyn näytti ihan hyvin mahtuvan kolmekin, ja Hermionen helpotukseksi kaikki olivat täysissä pukeissa.
Yöpöydällä oli siisti ohut kansio. Hermione otti sen käsiinsä varoen kastamasta sitä viskilammikkoon, ja avasi sen.
Hänen oli pakko nyökätä Nadian saamille loppuarvosanoille hyväksyvästi. Joskus hän oli ajatellut, että saisi itsekin samanlaisen päättötodistuksen, mutta Tylypahkasta lähetetty kirje oli muuttanut kaiken ja nyt hän harjoitteli parantajaksi Pyhässä Mungossa. Paikassa, jossa Nadia tuntisi kenties aina olonsa omituiseksi.
Nadian lyhyet, vaaleat hiukset heiluivat hiukan, kun Harry nukkuessaan hengitti niihin. Jästit ja velhot juhlivat valmistumisiaan aivan yhtä päättömästi ja olivat seuraavana päivänä aivan yhtä huonovointisia.
Kaikki, paitsi Hermione, joka oli lähtenyt alkuillasta juhlinnan ollessa vielä kesyä. Vuotavasta noidankattilasta vuokratussa huoneessa hän oli saattanut opiskella illan ja nukkua yönsä hyvin.
Ja palata takaisin kotiin järjestämään kaiken. Hän pudisti päätään ja poistui makuuhuoneesta todistus mukanaan, jotta voisi laittaa sen turvallisempaan ja siistimpään paikkaan. Ron mutisi unissaan, heilautti käsivarren silmilleen ja näytti vaipuvan takaisin koomaan.
Jos voisin joskus olla
Niin kuin hän jota rakastan
Jos voisin ajaa norjan läpi ilman korttia
Jos voisin nukkua ovet auki
Herätä satamasta
Jos voisin joskus olla niin kuin hän
Olohuoneessa lojui lisää juhlijoita eikä Hermione tuntenut kasvoista kuin parit. Dean makasi puolittain sohvapöydän alla ja Padma lojui sohvalla. Näytti kuin he olisivat Nadian valmistumista juhliakseen haalineet mukaansa jokaisen baarissa olleen noidan ja velhon. Siihen nähden sotku ei ollut kovin paha, mitä nyt roskia ja pikkupurtavia oli ympäriinsä. Sohvapöytä oli ääriään myöten täynnä tyhjiä pulloja ja laseja, ja joku oli oksentanut hedelmävatiin.
Padma liikahti ja onnistui raottamaan silmiään. Hän päästi tukahtuneen ähkäisyn.
”Huomenta”, Hermione toivotti ja asetti todistuksen turvaan kirjahyllyn päälle. Pikaisella vilkaisulla hän varmisti, että hylly oli järjestyksessä, ja suoristi huokaisten alahyllyn sisään painuneen kirjarivin. Joku näytti nojanneen siihen.
Nauraisin kirjoille, jotka kuuluu osata ulkoa
Katsoisin järvenselkää ilman kynää ja paperia
Huutelisin puun latvasta
Hävittäisin palkkani
Jos voisin joskus olla niin kuin hän
Joisin viskin ja nousisin portaissa käsilleni
Teille ylpeilisin mustelmillani
”Taisi olla rankat juhlat?” Hermione kysyi.
Padma onnistui nousemaan kyynärpäänsä varaan ennen kuin hänen kasvonsa alkoivat vihertää. Hermione ennätti ojentaa hedelmävadin juuri ajoissa ja käänsi katseensa pois yökkivästä naisesta.
Uskomatonta. Hän oli aina ajatellut, että Padmalla oli järkeä, ja silti tämäkin oli onnistunut juomaan itselleen helvetillisen krapulan. Eikö kukaan muu kuin hän ajatellut loppuun asti?
”Hermione...” Padma sai sanottua pyyhittyään suunsa. ”Osaisitko mitään parannusjuttua tähän oloon?”
”En”, Hermione sanoi ennen kuin oivalsi valehdelleensa. Hän marssi huoneen poikki, avasi parvekkeen oven ja hengitti syvään raikasta aamuilmaa. Sen tehtyään hän vajosi lepotuoliin ja painoi pään käsiinsä.
Jos voisin joskus olla
Niin kuin hän jota rakastan
Jos voisin istua illan sanomatta sanaakaan
Jos voisin lyödä niitä jotka kiusaavat pieniä
Jos voisin joskus olla niin kuin hän
Tunneilta kuluneen ajan päätteeksi Hermione havahtui siihen, että parvekkeen ovi avautui melkein arasti. Ron näytti kalmankalpealta ja pisamat erottuivat tavallista selvemmin. Hän oli kuitenkin selvinnyt käväisemään suihkussa ja vaihtamaan siistit vaatteet ylleen.
”Mitä sinä täällä?” Ron kysyi ja laskeutui polvilleen lepotuolin viereen.
”Ajattelen.”
”Mitä?”
Hermione huokasi. ”Minä olen niin väsynyt.”
Ron näytti katuvalta. ”Hei, jos olisin arvannut, että siitä olisi sinulle niin paljon vaivaa, niin olisimme me voineet mennä Harryn ja Nadian luo, mutta kun san–”
Hermione vaiensi miehen kättään heilauttamalla. ”Ei sillä lailla.” Molly oli opettanut hänelle monia käteviä kodinhoitoloitsuja. Sekasotku järjestyisi muutamassa sauvanheilautuksessa, kunhan vieraat olisi saatu paimennettua ulos.
Sotku ei ollut se, mikä häntä vaivasi. Hän oli väsynyt tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. ”Mietin, oliko teillä hauskaa.”
”Oli. Parhaat bileet sitten niiden, kun Seamus meni kihloihin.” Ron kohdisti väsyneen, punareunaisen katseensa Hermionen silmiin. ”Olisin vain toivonut, että olisit ollut mukana.”
Hermione säpsähti niin, että oli vähällä kaataa huteron tuolinsa. ”Minä? Enkö olisi vain pilannut kaikkien ilon?” Hän näki itsensä istumassa kermakaljalasi kädessään keskellä hyvää vauhtia humaltuvien ystäviensä joukkoa ja toivomassa, että he pitäisivät pienempää ääntä. Ehkä hän yrittäisi lukea Parantajan käsikirjaa lasien kilinässä ja huonossa valossa.
Ron nousi seisomaan ja laski kätensä hänen harteilleen. Ne alkoivat silitellä ja hieroa lempeästi. Hermione tunsi kireyden hellittävän ja arvosti elettä todella, sillä tiesi, että Ronilla täytyi olla kammottava olo.
”En tarkoittanut sitä”, Ron sanoi. ”Sanoin, että toivoin, että olisit ollut mukana. Oikeasti. Ei vain paikan päällä. Olisi kiva nähdä välillä, että sinäkin pitäisit hauskaa.”
Hermione oli vähällä sanoa, että hänellä oli ollut varsin hauska ilta oppikirjan ja terveellisen illallisen parissa, mutta nielaisi sanansa. Ne eivät olleet totta. Tai eivät ainakaan koko totuus. ”Minä en osaa.”
”Se on helppoa. Annat vain mennä.”
”Mutta kun minä en edes tiedä, mitä se tarkoittaa”, Hermione sanoi ja onnistui estämään ääntään kohoamasta, vaikka se olikin vaikeaa. Kaikki sanoivat aina niin, mutta mitä se tarkoitti? Antaa mennä? Miten pystyi päästämään irti jostakin, joka halusi pysytellä jatkuvasti kontrollissa, aina järjestyksessä? Hän ei yksinkertaisesti pystynyt tekemään asioita, jotka eivät olleet järkeviä.
Kädet painelivat lukemisesta jumittuneita hartioita tyynnyttävästi.
”Minä tiedän”, Ron sanoi. ”Että se on hankalaa. Kuule, Nadian ystävät juhlivat valmistumista vasta tänä iltana, koska siellä – jossain jästipaikassa – esiintyy kai joku bändi, josta he pitävät. Hän tietysti menee, ja Harry myös – ja meidätkin on kutsuttu. Tule mukaan.”
”Millainen ilta siitä tulee? Onko siellä paljon ihmisiä? Juodaanko siellä paljon?”
Ron naurahti ilottomasti. ”En minä tiedä. Mitä väliä? Mennään katsomaan ja mennään vain mukana.”
Siinä se taas oli. Hermionen teki mieli kieltäytyä, koska ei tiennyt lainkaan, mitä odottaa ja mitä voisi sattua. Mutta silti...
Joisin viskin ja nousisin portaissa käsilleni
Teille ylpeilisin mustelmillani
Tuntisin sateen ja raudan aamuisin parvekkeella
Jos voisin joskus olla niin kuin hän
Jos voisin joskus olla
Niin kuin hän jota rakastan
Jos voisin ajaa norjan läpi ilman korttia
Tuntisin päivän päättyessä
Jos voisin joskus olla niin kuin hän
Jos voisin joskus olla niin kuin hän
”Hyvä on. Minä yritän.”
Ron kumartui rutistamaan hänet syliinsä.
