Nimi: Keväänkantaja
Kirjoittaja: Hopeakettu
Tyylilaji: kafkamaisuus, drama, absurdius, originaali oneshot
Ikäraja: K-11 koska kiroilu
Yhteenveto: Yllätysraskaus on aina yllätys, eritoten jos sattuu olemaan mies.
A/N: Heh, koska Kafka on upeutta - olkoon tämä kokeiluni jonkin sortin kunnianosoitus hänelle. Olen jahkannut tämän(kin) tekstin kanssa jo useamman kuukauden, joten rakentava palaute, sekä positiivinen että negatiivinen, otetaan avosylin vastaan.
KeväänkantajaAstuessaan ulos sairaalan suurista lasiovista Klaus Stråmbergiä heikotti, sillä hän oli vain hetkeä aiemmin saanut kuulla olevansa kuudennella kuulla raskaana. Mies horjahteli järkytyksestä puolisokeana istumaan lähimmälle puistonpenkille, pudotti tummanruskean työsalkkunsa kivilaatoille ja veti syvään henkeä saadakseen ajatuksensa selvemmiksi. Vaikka hänen takanaan hehkuva ruusupenkki tuoksui keväänterävänä, auringon lämpimät kädet valelivat hänen hipiäänsä ja penkin toisessa päässä istuva vanha nainen tiiraili häntä epäluuloisena kapsäkkiään kuristaen, ei Klaus kyennyt shokiltaan kiinnittämään ulkoisiin ärsykkeisiin minkäänlaista huomiota. Hän istui hetken tuijottaen tyhjää, kunnes ummisti silmänsä, ähkäisi tuskastuneena ja alkoi tummia hiuksiaan haroen purkaa merkillisten tapahtumien vyyhtiä.
Se kaikki oli alkanut vain pienistä vaikkakin varsin kiusallisista vatsakivuista. Varhaisnuoruuden jälkeen Klausilla ei ollut ollut juuri minkäänlaisia sairauksia tai tauteja kausiluontoisia pikku flunssia lukuunottamatta, joten säryt herättivät hetkessä miehen huomion – etenkin kun ne iskivät yllättäen paikassa kuin paikassa; firman jokaviikkoisissa kokouksissa (eritoten silloin, kun oli hänen puheenvuoronsa), illallisella mielenkiintoisen naisen kanssa, lähikaupan maitohyllyllä ja jopa keskellä yötä. Aluksi tumahduksen kaltaiset pistokset olivat harvassa, niitä ilmestyi kerran pari viikossa, mutta kun ne alkoivat käydä jokapäiväisiksi, Klaus huolestui – ja ärtyi – jo toden teolla. Hän käveleksi öisin pistosten herättämänä ympäri pientä asuntoaan ja pläräsi kotilääkärikirjoja aprikoidessaan kiivaasti, mistä kivut saattoivat johtua. Mies vierasti ajatusta lääkärille menemisestä, sillä ajatus, että hän joutuisi tuhlaamaan loistokkaiden koulutusten käyneiden valkotakkisten aikaa, oli hirvittävä. Entäpä jos kivut katoaisivatkin yllättäen eikä hänestä löydettäisikään mitään vikaa? Olisi ollut äärimmäisen nolottavaa painella mokomien pikkukipujen tähden sairaalaan vieläpä ilman järjellistä syytä.
Olisiko hän voinut syödä jotain omituista? Klaus oli tyrmännyt ajatuksen ensin, sillä kipuja aiheuttaneen ravintoaineen nauttimisen olisi pitänyt olla jatkuvaa ja lisääntyvää, kuten kipujenkin, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä lääketieteellisten lehtien artikkeleita, joita oli joutessaan selaillut työpaikan kahvitauolla. Niitä, joissa kerrottiin yllättäen ja vailla selitystä syntyneistä allergioista ja näiden mitä merkillisimmistä oireista.
Päivien vieriessä ja pistosten käydessä yhtä kipeämmiksi Klaus alkoi tarkkailla syömisiään aiempaa tiukemmin; hän piti kirjaa päivän aterioiden sisällöistä, laski kuinka paljon söi mitäkin ainesosaa ja kieltäytyi syömästä ruokia, joita ei tuntenut; näin illallistapaamiset ja firman lounaat alkoivat jäädä häneltä väliin kerta toisensa jälkeen. Klaus jätti välillä pois muutamia ruoka-aineita ja lisäsi joitakin, mutta sillä ei ollut minkäänlaista merkitystä. Kipukohtaukset sen kuin tihenivät ja yltyivät; joinakin päivinä Klaus selvisi työtuntien lävitse vain kuulakärkikyniään purren, ja öisin hän kärvisteli kivusta puolitajuttomana ja parkui hikistä tuskaa tyynyynsä.
Eräänä aamuna Klauksen pysäytti suorastaan järjenvastainen yhtälö: vaikka hän harrasti kevyttä liikuntaa päivittäin ja söi terveellisempää, kevyempää ja jopa kauniimpaa ruokaa kuin koskaan aiemmin, putoamisen sijaan hänen painonsa alkoi nousta.
– Mitä merkillistä? hän ajatteli tummat kulmat kurtistuen. – Miten tämä on mahdollista? Johan tämä tekee hulluksi; miten terveellisesti elävä ihminen voi kerta kaikkiaan olla sairas?
Yhä vieläkään hän ei kuitenkaan tohtinut lähteä lääkäriin, mutta järkyttävän kivuliaiden peräpukamien paukahtaessa hänen takalistoonsa mies joutui nielemään pelolla höystetyn ylpeytensä ja varaamaan ajan lääkärille. Klaus yritti saada ajan mahdollisimman myöhään, ”kello kahdentoista tienoille”, kuten hän asian ajanvarauskeskuksen matalaääniselle virkailijalle ilmaisi, mutta sai tyytyä aikaan kahdeltatoista päivällä. Klausia karmi tavattomasti, mitä hänen työnantajansa sanoisi, kun hän joutuisi ilmoittamaan tälle olevansa poissa määrittelemättömän ajan, eikä mies jännittänyt turhaan. Täristessään teräväkatseisen naisen edessä tämä tarkasteli häntä pitkään kuin yrittäen itse päättää, oliko Stråmbergillä tarvetta lähteä lääkäriin.
– Mitä te sinne lähdette? johtaja uteli. Klausin kämmeniä hiotti, kun hänen tekosyynsä takertui kurkkuun, mutta samassa nainen jatkoi astetta miedommalla äänellä: – Onko teillä jokin kovastikin hätänä? Voisinko minä auttaa jollain tapaa?
– Ei, ei! Klaus parahti ja viuhtoi käsillään jähmettyen heti nolostuksesta - heilua nyt sillä tavalla työpaikalla ja vielä johtajan nenän edessä! – Mi-minä voin vallan mainiosti, tämä on vain rutiinitarkastus, jokavuosittainen, ei ole mitään syytä pelästyä pahemmin…
Työnantaja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Ääni oli jäätynyt entiselleen, kun hän antoi Stråmbergille luvan jättää yhden päivän väliin.
••••
Klaus joutui kiiruhtamaan sairaalan etupihan poikki miltei kyyryssä, sillä kipu reuhtoi hänen sisuksissaan niin villiintyneenä, ettei hän kyennyt suoristautumaan. Mies sai hädin tuskin soperrettua nimensä vastaanottopisteen nuorelle miehelle, kun jo lyyhistyi pöydän edessä nakottavaan tuoliin. Hikivanat valuivat pitkin hänen punehtuneita kasvojaan, ja mies vilkaisi Klausia tarkemmin toisen kerran silmälasejaan kohottaen.
– Oletteko aivan kunnossa, hyvä herra… Ståhlberg? mies kysyi tarkistaen Klausin nimen tietokoneen näytöltä.
– Jo vain, jo vain! Tilanteen jännittämänä Klausin ääni paisui ärähdykseksi, ja häntä alkoi saman tien kaduttaa, kun nuorukainen vetäytyi hiukan taemmas toimistotuolillaan. Tämä näpytteli tietokonettaan hetken ja totesi sitten asiallisenvilpoisella äänellä, että herra Ståhlbergin pitäisi mennä toisessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseen numero 72. Klaus kiitti miestä hätäisesti ja kiiruhti tiehensä häpeästä punertaen.
Klaus riensi sairaalan käytävillä pohtien kuumeisesti, mikä häntä mahtoi riivata. Hän vakuutteli itselleen, että kyse oli taatusti vain jostain arkipäiväisestä, ettei syytä huoleen ollut, hänhän ei vain ollut tottunut sairastelemaan… Siltikään hän kyennyt telkeämään mielensä ulkopuolelle kauhuskenaarioita vatsassaan muhivasta syövästä tai kasvaimesta.
– Riittää jo! hän ähkäisi mielikuvilleen keskellä odotushuonetta ja sai osakseen muutaman kummastelevan katseen. Häpeä syventyi hänen kasvoillaan ja naksautellen levottomana rystysiään hän istuutui pehmoiselle penkille ja yritti piilottaa itsensä maisemaan.
••••
Lääkärin kädenpuristus oli kouristuksenomainen ja nihkeä, mutta silti se sai Klausin mielen tyyntymään hieman. Vihdoinkin hän saisi tietää, mitä hänen vatsassaan oikein oli meneillään! Klaus istuutui innokkaasti mutta vatsaansa varoen valkoisella paperilla päällystetylle vuoteelle, kun taas valkotakkinen kävi tottuneesti pöytänsä ääreen.
– Non nii… Mää ole sit tohtor Gransson, tohtori totesi hetken kuluttua murtaen huoneessa väreilevän hiljaisuuden vahvalla tampereella. – Sullako ole vatta kauhian kipiä?
– Niin, näin kyllä on, Klaus vahvisti mietittyään hetken Granssonin sanoja. Häntä arvelutti hiukan tohtorin omituisen tuttavallinen puhetapa, eikä tämän ulkomuotokaan ollut erityisen luotettavan näköinen; Granssonin jykevä leuka, tuimat kulmat sekä piikkisuorina ylöspäin nousevat tummat suortuvat herättivät nuoremmassa välittömän pakenemisreaktion. Hihansuista pilkottavat arvet kämmenselissä eivät juuri auttaneet rakentamaan luottamuksen siltaa.
– Jaa jaa, Gransson tokaisi, raapi leukaansa ja napautteli kuulakärkikynää pöydänreunaan. Klaus katseli häntä hetken, vajosi ujouksissaan ajatuksiinsa kellon tikittäessä taustalla ja oli saada sydänhalvauksen tohtorin napatessa yhtäkkiä toisen kynän kynäpurkissa ja alkaessa rummuttaa pöytää vauhkoontuneena. Potilas tuijotti yhden henkilön sirkusta lamaantuneena ja pohtien, pitäisikö hänen olla jo kaukana, mutta samassa Gransson lopetti musisoinninsa kuin seinään.
– Jaa jaa, hän toisti, – ottakeeha takkiaj ja paitaa poies.
Klaus alkoi varautuneena höllätä solmiotaan ja riisua vaatteitaan kuitenkaan irrottamatta katsettaan tuosta omituisesta ihmisestä, joka kutsui itseään lääketieteen ammattilaiseksi. Hänen saatuaan ylävartalonsa paljaaksi kehotti Gransson häntä istumaan risti-istuntaan vuoteelle pää hieman etukenossa, ja Klaushan totteli.
Lääkärin leveät kämmenet tunnustelivat paljasta yläselkää, ja huono olo alkoi jyrsiä nuorempaa hiljalleen sisältäpäin, mutta mies pysyi kuitenkin vaiti. Kaipa toinen tiesi, mitä teki, ammattilainen kun oli. Mutta Granssonin pyytäessä potilastaan seisomaan hetken käsillään Klaus naurahti epäuskoisena ja hermostuneena.
– Oletteko aivan tosissanne? Mitä se hyödyttää vatsakipujeni tutkimista?
– Mää kul luulin jo, et se ole mää joka kysele ja tutki etkä sää, Gransson vastasi nopsasti. Hän päästi irti Klausista käyden penkomaan työpöydällään vallitsevaa kaaosta. – Mut jos sää koettet tiärät näist asioist enemmän ku mää ni antta ol sit.
Karahtaen uudelleen hartioitaan myöten punaiseksi ja peläten loukanneensa jälleen yhtä ihmistä Stråmberg kiskaisi nopeasti farkkujaan ylemmäs, laski kämmenensä kylmälle lattialle ja viskasi koipensa haparoiden kohti kattoa. Gransson suu vääntyi ystävälliseen, joskin malttamattomaan hymyyn, joka tosin alhaalta käsin katsottuna näytti aivan karmivalta.
Granssonin kyykistyessä ja hänen käsiensä kopeloidessa Klausin paljaiksi valahtaneita kylkiä tämä ajatteli olevansa kummallisimmassa lääkärintutkimuksessa koskaan. Toisaalta, eihän hän ollut käynyt tutkimuksissa sitten lapsuutensa, ehkä se olikin juuri tällaista. Ehkä Granssonin pitikin tunnustella hänen keskivartaloaan, kun hän itse seisoi käsillään, ehkä Granssonin pitikin lopettaa ja pyytää häntä riisumaan loputkin vaatteensa ja käymään vatsalleen vilpoisalle lattialle, ehkä Granssonin kuuluikin mitata hänen sormiensa pituuksia ja tunnustella hänen niskanikamiaan, ja tokihan tutkimukseen varmasti kuului myös potilaan varpaiden irtileikkaaminen. Klaus uskoi Granssonin tietävän, mitä tämä teki, olihan hän kuitenkin alan ammattilainen - ja sitä paitsi, jos hän ei suostuisi tutkimuksiin, miten hän voisi koskaan saada tietää, mikä hänen vatsaansa riivasi?
Monen alastomankylmän hetken jälkeen Gransson lopulta sitoi Klausin verta pulppuavat varpaantyngät ja kehotti tätä pukemaan ylleen. Stråmberg totteli enemmän kuin mielellään ja kiskoi vatsan seudulta hieman liian pieniksi jääneet farkut jalkaansa. Valkotakkinen naputteli hetken tietokonettaan selaillen muistiinpanojaan.
– Raskaanahas sää ole! Gransson mäksäytti yllättäen näpäytellen lehtiötään kuulakärkikynällä. Veri valahti Stråmbergin kasvoilta sen siliän tien, eikä hän hetken ajan muistanut, miten kauluspaita tuli pukea päälle. Kädet puutuivat ja vatsassa tuntui ontolta.
– …Raskaana? hän älähti viimein hetken hiljaisuuden jälkeen. Lääkäri nyökkäsi tarmokkaasti ja katseli potilastaan kuin ihmetellen, mikä asiassa oli niin vaikeata käsittää, kun taas toinen tuijotti valkotakkista äimistellen, oliko tämä mennyt järjiltään. – Mutta… miten… mitä… mitä! Miten se on… mahdollista? Stråmbergin katse vaelteli villinä ympäri huonetta käsien haroessa tyhjää, ja lopulta mies päätyi tuijottamaan kädessään puristamaansa kauluspaitaa kuin pyytäen siltä apua.
Gransson huokaisi, kohotti silmälasejaan ja raapi kaulaansa; keskustelun saama suunta ei selvästikään kiehtonut häntä. Ja mikäs yllätys se olisi ollut, olihan hän taatusti 30-vuotisen uransa aikana saanut selvitellä ihmisten lisääntymisen metkuja yhdelle jos toiselle typertyneelle teinitytölle tai nuorelleparille, tosin oli kyllä tunnustettava, ettei hän ollut koskaan selittänyt moisia jo maailmaa nähneelle aikamiehelle.
– No, lapsiahan synttys sil tavoin, et…
– Kyllähän minä nyt sen tiedän, Stråmberg keskeytti halkaisten ilmaa kädellään, – mutta pitäisihän teidän lääkärinä ymmärtää, ettei mies voi tulla raskaaksi!
– No mut näi täs on kuitenki päässy käymän, Gransson kertoi ja alkoi ystävällisellä äänensävyllä selventää Klausille, miten tämän tulisi valmistautua muutaman kuukauden päässä siintävään synnytykseen. Tummatukkaisen pää oli mennä pyörälle kaikista neuvolaosoitteista, ruokailuohjeista, lomien aikatauluista, lastentarvikkeista sun muista mitä merkillisimmistä vinkeistä, joita tohtori hänelle autuaasti jakeli. Tunnin kuluttua, salkku täynnä erilaisia lomakkeita ja paperinivaskoja, joissa käsiteltiin eri synnytysmenetelmiä, odotuksen jälkeisiä oireita ja vauvan hyvinvointia, Klaus kävelikin jo horjuen pitkin sairaalan käytäviä lattiaan seuraten lattiaan liimattua tummansinistä kaistaletta, joka kylttien mukaan johti ulko-ovelle.
mitä helvettiä tämä on ei voi olla totta enhän minä osaa lasta hoitaa mitä pirua mitä piRUA vittu miten minä voin olla raskaana en minä voi olla minä olen ei jumalauta minä tapan itseni enhän minä voi voihan kristuksen vittu mitä tämä on valehtelikohan se no ei kai nyt sentään sehän oli ammattilainen mutta kun sanoohan jo järkikin että en minä voi mutta se oli ammattilainen usko nyt jumalauta kun toinen sanoo saatana
Klaus kurtisti kulmiaan, huokaisi syvään ja avasi silmänsä haroen yhä hiuksiaan. Aurinko särähti silmiin. Hän katseli hetken maisemaa ja ohikiitäviä ihmisiä tuntemattomine päämäärineen - jostain syystä näytti siltä, että lapsia oli kaduilla enemmän kuin aiemmin. Oli kiharapäisiä, lyhyitä, kapaloituja, naama punaisena rattaissa rääkyviä, maailmaninnostuksessaan kompastelevia, holhoojansa kättä tapailevia… Klausia alkoi hymyilyttää, ja hän virnisti liki mielipuolisen helpottuneesti penkin päässä laukkunsa takana lymyilevälle mummolle, joka vastasi eleeseen vetäytymällä epäluuloisena vielä taemmas. Klaus heitti katseensa taivaaseen. Kyllä hän selviäisi, oli pakko. Hän pitäisi lapsestaan huolen, olihan se hänen omansa; he selviäisivät yhdessä.
Mies siveli pulleaa vatsaansa kevein sormin. Joku potkaisi sen sisältä kuin vastaukseksi.