Maailma tumman taivaan alla | Ilja ja Joona III K-11, Slash | Vihdoinkin: EPILOGI

[Jokerboy]

A/N: Nyt se sitten tapahtui. Selityksiä alempaa.

~

Sydämenpoisto

- Ilja, Joona sanoo ja saa mut havahtumaan ajatuksistani. En osaa sanoo mitään. Tuntuu siltä, että kaikki on sanottu. Ei oo enää mitään. Joona kattoo mua, mutta mä en osaa enää kattoo takasin.
- Sun pitäis varmaan mennä. Kello on jo aika paljon, sanon hiljaa tietäen Joonan nyökkäävän. Se nousee seisomaan ja vetää takin päälleen.
- Mä tuun sit huomenna ennen sitä leikkausta, se sanoo. En nyökkää, mutta tiedän Joonan käyttäytyvän kuin olisin nyökännyt.
- Hyvää yötä.
- Hyvää yötä.

Ei enää sitä lausetta. Minä rakastan sinua. En uskalla sanoa sitä, koska pelkään sen muotoutuvan imperfektiin. Joonan mentyä Aleksi tulee huoneeseen ja kattoo mua arvioiden.
- Se on siis totta, se sanoo rullaten ittensä mun luokse. Nyökkään. Kerroin Aleksille, että mä en enää rakasta Joonaa. Enkä oikeestaan tiedä rakastinko koskaan. Nyt musta tuntuu, että mä oon vaan tuhlannu monta vuotta elämästäni tähän pelleilyyn. Surkuhupaisaahan se on.
- Onks se niin paha asia? kysyn Aleksilta. Se vaan kohauttaa olkiaan. Niin, eihän se tiedä.

Mä näin päivällä ekan kerran Aleksin perheen; vanhemmat ja nuoremman siskon. Niiden silmissä oli lukemattomia kyyneleitä, kasvoilla vakavat ilmeet ja Aleksi vaan hymyili. Mä hymyilen sille nyt vaisusti. Sen kaheksantoista vuotta kestänyt tuska loppuu huomenna tasan 08:12. Se on tarkka aika sille, kun Aleksin elintoiminnot pysäytetään.
- Vajaa ykstoista tuntia, Aleksi myhäilee ja kääntyy sitten kattomaan taas mua. Sen silmiin on yhtäkkiä tullut tietynlainen pelko.

En mä sano, että mua ei pelota. Koko ajan mun päässä pyörii ne samat sanat. Entä, jos mä kuolen ja Joona ei koskaan löydä sitä kirjettä ja se luulee, että mä rakastin sitä hamaan hautaan asti? Se on valhe, ei yhtään mitään muuta. Toisaalta mä en halua sen olevan viimenen asia, minkä mä sille sanon ennen leikkausta. Mä en rakasta sua. Kukaan tuskin haluaa kuulla noita sanoja ihmiseltä, joka teki ikuisuuden lupauksen. Typeräähän se oli, kun en itse edes usko ikuisuuteen. Se tunne katosi jo kauan sitten.

- Mun kuolinilmotuksessa kuulemma mainitaan, että mä en koskaan päässy kotiin, Aleksi sanoo haikeesti ja painaa päänsä mun jalkoihin.
- Tottahan se on, vai mitä? kysyn. Aleksi nyökkää.
- Mutta ei sitä nyt saatana kaikille tarvi kuuluttaa. Helvetillistä säälinhakua, se mutisee ja huokaa syvään. Katon sitä hymyillen.
- Tää oli yks turha elämä. Tai no, melkeen turha. Jos mua ei ois, sä varmaan kuolisit tai jotain.
- Tai jotain, naurahdan. Niinpä niin. Mä kuolisin. En mä olis jaksanu odottaa sydämen löytymistä, kehon totaalista puutumista pelkkään hengittämiseen. Mä oisin vaan antanu olla.

~

Aleksin mentyä nukkumaan mun on vaikee nukahtaa. Koko elämä vilisee silmissä ja mielessä eikä se mee pois. Kaikki muistot lapsuudesta viime hetkeen on yhtäkkiä niin eläviä, että vois käsin koskettaa. Mä muistan tarkemmin kun pitkään aikaan faijan ja miltä se näytti. Mä muistan ne miehet, jotka haki sen pois piharakennuksesta. Niiden jälkeen päällimmäinen muisto on hautajaiset ja sen tajuaminen, että faijaa ei enää oo.

Faijan kuoleman jälkeen sitä sai aina kuulla monelta taholta, että oon just sellanen, millanen pojasta tulee ilman isää. Oli pakko oppia tappelemaan suunnilleen koko maailmaa vastaan. Mä olin niin ylpeä siitä, mitä mä olin ja varsinkin sen takia, että kaikki tiesi sen. Kuljin pää pystyssä ja olo oli vaan niin saatanan kuolematon. Nyt se tunne on täysin poissa.

Otan sormukset pois vasemmasta nimettömästäni ja tunnen jollain tasolla olevani vapaa. Ihan kuin polttomerkit ois yhtäkkiä vaan pyyhkiytyneet pois mun iholta. Mun tekee mieli tehdä jotain suurta just nyt. Nähdä kaikki maailman kaupungit ja rakastua joka päivä eri ihmiseen. Mä haluan tehdä kaiken mahdottoman silläkin uhalla, että mä kuolen siihen.

Käännyn kattomaan Aleksia ja huokaan syvään. Ensin mun on annettava sen kuolla. Mä olen se, joka lopettaa kaiken kärsimyksen sen elämästä. Se ei tarvitse enää huonoja päiviä tai vuorokauden ympäri kestävää valvontaa. Äkkiä huoneeseen tulee hoitaja ja sytyttää liian kirkkaat valot. Ei kai vielä oo aamu? Eihän se voi olla! Hoitaja kattoo ensin mua ja sitten Aleksia.
- Alexander, herätys, nainen sanoo. Se ei sano sitä hiljaa, mutta ei huudakaan. Aleksi nostaa unisena päätään ja kuulen sen kysyvän mitä helvettiä tapahtuu.

Huoneeseen tulee enemmän hoitajia ja lääkärikin, niin mä luulen. Korviini kantautuu jotain koomasta. Tila, missä mikään ei oo yhtään mitään. Nousen ylös sängyltä ja yks hoitaja kääntyy mua kohti. Se nyökkää hiljaa. Kyynel valuu mun poskelle. Nään Aleksin nousevan hitaasti pyörätuoliinsa. Se kattoo mua hymyillen ja tulee luokse. Kukaan ei yritä estää. Me halataan ja kuulen juuri ja juuri Aleksin sanat.
- Seuraavaan elämään, Ilja.

~

Havahdun mutsin ääneen, mutta en yhtään tiedä mitä se sanoo. Digitaalikello näyttää vähän yli kuutta. Mutsi puhuu nopeesti kaikenlaista, mutta mä en kuule yhtään sanaa tarkasti. Tavuja sieltä täältä. Jostain syystä mun ympärillä on liikaa ihmisiä. Seittemältä alkaa valmistelu. Nousen istumaan ja mun katse kääntyy Aleksin vuodetta kohti. Ei se oo siinä enää. Sen mieli on jo mennyt, ruumis tulee viiveellä perässä.

Kaikki on jotenkin sekavaa. Mikään ei tunnu pysyvän kasassa ja hahmotkin särkyy. Mä tahdon pois. Mä en halua nähdä ketään. Kaikkien puheet menee päällekkäin ja muodostuu yhdeksi rumaksi ääneksi. Miksen mä vaan saa olla? Tää on mun elämä, ei kenenkään muun. Nyt mä tiedän, miltä tuntuu olla joku julkkis. On jotenkin vaikee hengittää. Jokainen halaa mua vuorollaan, mutta mä en vastaa niihin. Millään ei taida olla enää mitään väliä.

~

Leikkaussalin valot pistää silmiä ja katon ikuisessa unessa makaavaa Aleksia. Mulle aletaan luetella kaikkea mahdollista, mitä voi tapahtua. On kuolemaa ja koomaa ja kaikki ne paremman puolen tapahtumat. Kukaan ei voi taata, että mä selviän tästä hengistä. Lohdullistahan se jollain tasolla kai on. Pois tästä kaikesta. Joonan kasvot on yhtäkkiä mua mielessä ylimpänä.

- Voiko joku käydä sanomassa mun miehelle, että pitää huolta Viljamista?

En kuule omaa ääntäni, mutta tiedostan puhuvani. Nopeesti joku hoitaja lähtee. Ei sillä nyt noin kiire ollut, mutta kai se on ihan sama. Lääkärit katselevat toisiaan arvoiden ja nyökkäilevät. Kello alkaa tulla jo kahdeksan. Tai niin mä ainakin luulen.
- Eiköhän aloteta.
Vahva miesääni sanoo ja mun kasvojen ylle tulee kauniin naisen kasvot. Se sanoo ensin jotain ja lopulta sen, mitä mä oikeestaan odotin.
- Nyt laske hitaasti kymmenestä taaemmas.

- Kymmenen, yheksän, kaheksan, seit...
Jotenkin mut valtaa yks hyvin yksinkertanen tunne. Se tunne kertoo, että mä en enää koskaan herää. Tää oli tässä. Hyvästi ja nähdään taas, niinkö? Kertokaa Joonalle, että mä en rakasta sitä enää.

~

- No?
- Iljan tila on vakaa ja sydän toimii. Tässä vain on yksi asia.
- Mikä yksi asia? Mistä te nyt puhutte?
- Ilja oli hereillä hyvin lyhyen ajan. Sydän pysähtyi hetkeksi, mutta tilanne saatiin tasattua.
- No sehän on hyvä asia!
- Sitten hän vaipui koomaan. Olemme hyvin pahoillamme. Meillä ei ole mitään varmuutta siitä, herääkö hän enää koskaan.

Epätoivo on surua tavallaan.

~

A/N2: Tämä on nyt viimeinen osa. Epilogi on ihan tuossa jäljessä. Lukekaahan se sitten. Tälle on omat syynsä, että tämä kolmas osa jäi näin lyhyeksi. Kiitos.

[Jokerboy]

A/N: Lukekaa ja sitten se kakkosaaännä n______n

~

Epilogi

Leikkauksesta on kulunut kuusi vuotta. Kuudessa vuodessa on yli kaksi tuhatta päivää, kymmeniä tuhansia tunteja ja menetin niistä jokaisen. Kooma on kummallinen olotila. Siinä ei ole aikaa eikä paikkaa, mistään ei tarvitse välittää. Näin kai uniakin, en vain muista niistä yhtäkään. Eilen avasin kuitenkin silmäni eikä mikään tuntunut muuttuneen. Olin vain ehtinyt täyttää viikko sitten kolmekymmentäneljä.

Joona istui sänkyni vieressä, mutta en ollut tunnistaa hänen kasvojaan. Miten voin enää rakastaa ihmistä, jonka kasvoja en tunne heti ensimmäisenä hetkenä, kun silmäni ovat taas auki. Emme sanoneet mitään, tuhannet hetket olivat kaivaneet kuilun välillemme. Kosketus ihollani ei tuntunut miltään, silmien värit olivat haalistuneet.

Vasemmassa nimettömässäni ei ollut sormuksia. Joonallakaan ei ollut, en vain tiennyt miten kauan hän oli ollut ilman niitä.

Istun Joonan vieressä puisella penkillä sairaalan pienessä puistossa. Omenapuut puhkovat valkoisia kukkiaan.
- Tästä tulee kaunis kesä, Joona toteaa väsyneenä ja hymyilee ei millekään. Puraisen rohtunutta huultani samalla, kun nyökkään. Hengitän syvään ja ristin kädet syliini.

- Joona..
- Ilja..

Naurahdamme aloitettuamme samaan aikaan. Se kuitenkin hyytyy nopeasti ja pian on täysin hiljaista.
- Joona, aloitan ennen kuin Joona ehtii sanoa minulle mitään. Minusta tuntuu, että me molemmat tiedämme mistä on kyse.

- Mä en rakasta sua enää.
Uusi sydämeni lyö kiivaasti ja odottaa vastausta samalla tavoin kuin mieleni. Joona nousee penkiltä kääntäen kasvonsa minuun päin.
- En mäkään sua.
Kumpikaan ei itke, koska siihen ei ole syytä. Ilmassa ei ole yhtään jännitystä. Yhtäkkiä mieleni on täynnä kaikkia muodollisuuksia, joita meidän täytyy hoitaa. Emme aio kumpikaan jäädä tähän tilaan.

- Sovitaan asioista, kun pääset pois täältä, Joona sanoo hiljaa ja laskee kätensä olalleni.
- Parempi niin, kuiskaan. Painan pienen suukon Joonan kämmenselälle. Hymähdys saattaa käden alas olaltani. Sinä samana hetkenä muistan tarkalleen, miltä rakkauden loppuminen tuntuu, ja miten vähän se tuottaa tuskaa.

~

A/N2: KIITOS!

Tässä oli Ilja ja Joona täysin sellaisena kuin sen kuvittelin joskus. Täytyy myöntää, että se on vienyt elämästäni paljon, mutta antanut vieläkin enemmän. Olen sen myötä saanut rohkeutta julkaista tekstejäni.

En koskaan tule siis tekemään mitään Iljaan ja Joonaan liittyvää. Enkä aio koskaan tehdä mitään tämän kaltaista. Ilja ja Joona on nyt kokonainen, vaikka tulevaisuus avoin. Jokainen voi päättää, miten heidän käy. Ehkä Ilja ilmestyi jälleen Kimmon oven taakse ja heistä tuli onnellisia? En minä tiedä.

Mutta miten Jokerin sitten käy? Voi, älkää minusta huolehtiko. En minä tähän loppuun kuole. Seuraava projekti on tämän osan alusta alkaen koputellut olkapäätäni ja odottaa kirjoittamistaan. Oloni on parempi kuin koskaan.

Sanami Matohia siteeraten (ja varmasti monia muita):
Every end is a new beginning.

[Needled Laiho]

Kaunis. Kaunis. Kaunis, kaunis, kaunis. Mitä muutakaan tästä voi sanoa? No tietenkin surullinen ja koskettava, mutta ennen kaikkea kaunis. Tämä on minulle monella tapaa koskettava. Tietenkin tuo Iljan elämä on ollut julmaa, mutta toisaalta hän on valittanut turhasta. Tuo lopetus on vain niin paras. Tai no, paras ei ole sopiva sana kauniille ja koskettavalle lopulle. Lopetus on tunteellinen. En voi sanoa, että tuo ratkaisusi Iljan ja Joonan suhteelle olisi ihana. Ihana on myöskin sana, jota ei voi sanoa tähän ficciin kommentoidessa. Se oli todentuntuinen. Minustakin olisi vaikeaa Joonan asemassa rakastaa puolisoani, jos hän olisi kuusi vuotta koomassa. Iljankin aseman ymmärrän. Tämän ficin lukeminen on ollut terapeuttista, koska itsellänikin on elämä hieman perseellään, tosin olen paljon nuorempi kuin Ilja. Iljan näkökulma maailmaan on ihana. Ei sitä voi oikein kuvailla, millainen se mielestäni on. Jotenkin niin realistinen, ja toisaalta kuitenkin sellainen haaveilijan maailma. Olet kyllä kirjoittajana aivan uskomaton. Tekstisi on koskettavaa, ja siinä ei ole kirjoitusvirheitä eikä typoja. Huomaa, että teksti ei ole hetkessä hutaistua, vaan sitä on mietitty pitkään, hartaasti ja tunteella. Näiden kolmen osan nimet ovat olleet myös kauniita. Eniten minua on koskettanut tämän viimeisen osan nimi, Maailma tumman taivaan alla. Se kuvaa jotenkin niin hyvin Iljan elämää siltä ajalta, jolta olet sitä kuvaillut.

[O_oka]

;_; kamalaa...ihanaa kamalaa tekstiä, jotenki halus että ilja ja joona päätyis yhteen tossa lopussa, tai jotain, mutta sitten tulikin tällainen.. neutraali loppu, ei negatiivinen tai positiivinen, vaan neutraali.

Ihanaa tekstiä, aivan ihanaa, nyyhkis kun se nyt loppu.. mahtavaa työtä olet saanut aikaan, tosi ihanaa ^^ kiitos sinulle tästä mahtavasta elämyksestä, minkä ilja ja joona ovat saaneet aikaan

[Smarou]

En nyt ala toistamaan mitä mieltä olen Ilja & Joona projektistasi, olen sen jo kirjoittanut tämän alkuun, ja tiedän sen menneen perille.

Halusin vain viimeiseksi onnitella loppuun saattamisesta ja pohtia fiiliksiäni juuri tästä lopusta.

Jollain tapaa, tämä on kaiksita kaunein kun he lopulta erosivat. Tämä oli eräs jakso kummankin elämästä, ja nyt se loppui. Alku, ihastuminen, rakastuminen, vakiintuminen, tottuminen, turhautuminen, draama, epäilykset, selvitys ja eroaminen. Kokonaisuus joka harvoin kirjoitetaan alusta loppuun, se pilkotaan sopiviin osiin sen mukaan mitä halutaan antaa, draamaa, fluffya vai angstia. Tosiaan, ihailen kärsivällisyyttä jolla olet tämän tehnyt ja hionut.

Pidän juuri siitä että tämä jäi jatkoltaan auki, ei siksi että saisin itse päättää mitä heille tapahtui, vaan siksi että siitä oikeasti jäi sellainen kuva että tämä loppui. Jäi levollinen olo. Valkoiset verhot ja valkoinen aamuaurinko ja lämmin tuuli.

Jotenkin olisin halunnut kuulla mitä Joona oli tehnyt näiden kuuden vuoden aikana, mutta ymmärrän mikset sitä tähän laittanut. Se olisi vienyt kaiken tasapainon tästä, painottunut väärään paikkaan, harhauttanut lukijoita sitten olisi jäänyt pahamieli.

Hmh, en tiedä haluatko kuulla mitä ajatelen jatkossa tapahtuvan, mutta kerron silti; sulje silmäsi jos et halua kuulla.
Mielestäni Joona niin selkeästi saa perheen, hassua tosin että miksi tämä yhtäkkiä muuttuisi heteroksi, mutta mm. Vaimo ja yksi vihreäsilmäinen tytär jolla on ponihäntä otsatukassa.
Ilja taas... Ilja näkee kaikki kaupungit ja rakastuu joka päivä uuteen ihmiseen. Ehkä tämä lopulta löytää jonkun ihmisen jonka kanssa kiertää maata, mutta naimisiin tämä ei koskaan mene, tuskin edes tunnustaa seurustelevansa. Vapaaehtoista molemminpuolin vailla mitään odotuksia. Kimmon luokse tämä ei mielessäni päädy enää milloinkaan, kuvittelisin Iljan hylkäävän kaikki vanhat tapansa ja roolinsa, pitäen perheensäkin vain puhelimella mukanaan.

Mutta vilpitön kiitos, tämä oli vaikuttava kokonaisuus kaikinpuolin. Kaikessa ihanuudessaan, olen onnellinen että se lopulta sai arvoisensa päätöksen.

Kiitos

[Hevistelijä]

mun on vaan pakko sanoa, että mä inhoon yli kaiken tällasia loppuja. Siis mä en voi sanoa, että tää olis surullinen, koska kummatkaan ei nyt sitten enää rakastaneet toisiaan niin kai niillä sitten oli hyvä olla kun ne eros toisistaan, mutta mä olisin niin halunut ja toivonut, että ne olis ollut yhdessä. Mutta mä tajusin jo tossa jossain vaiheessa, että jotain tällasta tulee käymään vaikka toivo eli kokoajan.
Mutta mulle jäi tästä lopusta myös sellanen neutraali tunnetila. Muuten tää koko tarina on aivan mahtavasti kirjotettu. Kirjottaja kyllä osaa hommansa!

[Daala]

Luin tämän ja kakkososan nyt peräkkäin, ja olotila on vielä hieman sekava.
Pidin siis todella paljon - se nyt lienee selvää jo senkin puolesta, että vaivaudun lukemaan näinkin pitkästi! Oli tämä kyllä sen kaiken lukemisen arvoista. Jotenkin... ainutlaatuinen ja mieleenpainuva tämä oli.
Henkilöt olivat aivan mielettömän hyvin kehitettyjä, realistisia. Tämä oli muutenkin kovin todentuntuinen, ja monessa kohtaa liikutuin kyyneliin.

Jotenkin Iljan ja Joonan eroaminen tässä lopussa oli kovin luonnollista. Kooman jälkeen molemmat aloittavat uuden elämän. Päätös antoi todellakin arvoa koko tarinalle.
Kirjoitat hienosti, olen vaikuttunut.

Kiitos aivan valtavasti tästä ja pahoitteluni, etten kyennyt parempaan kommentointiin! Kiitos.

[April]

No voi nyt helvetin saasta miun kanssain.
Lupasin, että stalkkaan tätä, etten vain missaisi yhtäkään lukua. Niinhän en näemmä tehnyt. Hyvä, kun en unohtanut tätä.
Tämä jätti nyt niin haikea fiiliksen, ettei oo tottakaan. En itke lähes koskaan ficcien/novellien/what evah:ien takia. Enkä itkenyt nytkään. Olo on vaan sellanen, kuin itkisin koko ajan.
Luojan kiitos, päädyin lukemaan tämän.
Liian surullista. En kykene nyt yhtään mihinkään. Pikkuveljeni on näköjään sitä mieltä, että pitäisi kyetä.
Varmaan mikään ficci ei ole ikinä jättänyt oloani näin turraksi. Kiitos siitä. Kirjoitat niin upeasti, etten ole oma itseni varmaan koko päivänä.
Ihan kuin nuo kaikki koettelemukset olisivat sattuneet itselleni.
Ole ylpeä itsestäsi, mie en ikinä pystyisi kirjoittamaan mitään tämän tapaistakaan. Äh, ei tästä tule nyt yhtään mitään.
Olen erittäin sekavassa mielentilassa, enkä voi nyt mitenkään kirjoittaa järkevää kommenttia.
Hieno, hieno ficci. Iso kiitos.

~Ape kiittää

[Nuutti|]

Ei ole totta.
Olen lukenut 3 päivää novelliasi ja koukuttunut täydellisesti. Ja nyt järkytät minua tällaisella lopulla.
Olen itkenyt oikeasti jo tunnin tätä loppua. (luin tunti sitten mutta nyt vasta voin kommentoida.)
Oikeasti itkenyt, ihan oikeita kyyneleitä.
Aivan helvetin kaunis oli.
Loppu oli... Surullinen. *Järkyttynyt*
Kiit♥s.

Suklaamurunen

[Quinton]

Vieläkin on vaikea kirjoittaa minkäänasteista kommenttia, vaikka jo eilen illalla/yöllä luin trilogian loppuun. Yritän nyt kuitenkin saada edes jotain sanottua, pääsenhän sitten paikkailemaan ja lisäilemään myöhemminkin.

Ensin minun on pakko myöntää, että odotin rakkaustarinaa. Ensimmäinen osa sai minut valtaansa sillä kaikella ihanuudellaan, jolla olit saanut kuvattua Iljan ja Joonan rakkauden. En yleensä ole erityisen tunteellinen ihminen, siis aivan "oikeassa elämässä", joten lataan yleensä suurimman osan tunne-energiastani elokuviin ja tarinoihin. Ensimmäinen osa soveltui mielestäni tähän tarkoitukseen enemmän kuin hyvin.

Tämä tarina ei kuitenkaan kokonaisuutena ollut rakkaustarina. En ainakaan kokenut sitä niin. Koin sen pikemminkin olevan tarina siitä, kuinka rakkaus päättyy. Parhaiten tarinasta kuitenkin muistaa yleensä lopun, joka oli tässä tieto siitä, että se, mikä tuntui vuosisadan rakkaustarinalta ei sitä ollutkaan.

En vieläkään osaa päättää, rakastanko vai vihaanko tätä tarinaa. Tähän on vähän samanlainen suhte kuin Brokeback mountainiin - alun herkkä rakkaustarina vie mukanaan, vaikka tietää ettei loppu ole sellainen kuin sen haluaisi olevan. Aavistin jo toisen osan alkupuolella, että tällä tuskin tulee olemaan happily ever after -tyyppistä loppua, vaikka sitä viimeisiin lauseisiin asti toivoinkin. Tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan satua, vaan vain kuvaus elävästä elämästä, missä kaikki ei mene niin kuin on joskus vuosia sitten toivonut ja suunnitellut.

Mutta jotten liikaa analysoi omia tulkintojani, heittelen mukaan myös hieman jonkinsorttista rakentavaa kommenttia ajatuksellisesta ja teknisestä toteutuksesta. Tarinasta löytyi monia hyviä puolia; se on kirjoitettu selkeillä lauserakenteilla ja ilman kirjoitusvirheitä, ja juoni kulkee aikajärjestyksessä eikä hypi menneisyydestä nykypäivään ja toisin päin. Osat olivat sopivan mittaisia. Ja ennen kaikkea kerronta antoi informaatiota, mutta jätti tilaa myös lukijan omille ajatuksille. Muutamia mainittavia asioita kuitenkin keksin, kun niitä lähdin miettimään. Joku jossain välissä totesi kokeneensa tarinan hieman sekavaksi. En lähde allekirjoittamaan väitettä aivan kokonaan, mutta toinen ja kolmas trilogian osa olivat vaikeampia seurattavia kuin ensimmäinen. Ensimmäinen osa kertoi tapahtumista ja rakkauden tunteista. Toisesta osasta eteenpäin tarina lähti uppoamaan syvemmälle Iljan ajatuksiin ja hänen elämäänsä jättäen suhteen Joonaan hieman taka-alalle. Täytyi tavallaan hieman muuttaa suhtautumistaan tarinaan seuratakseen sitä loppuun asti. Toinen mieleeni tullut asia oli tarinan tapahtumarikkaus. Eihän tästä olisi mitään tullut, jos kaikki olisi vain mennyt sujuvasti koko ajan. Mutta siitä huolimatta tyyli ja tapahtumat olivat mielestäni pienessä ristiriidassa keskenään. Samin ja Jirin kuolemat tulivat vähän puun takaa ja tavallaan "turhina" vaikka toivatkin omaa sisältöään tarinaan. Lopussa Iljan vaipuminen koomaan ja siitä herääminen olivat hieman... En haluaisi sanoa epätodellisia, mutta en keksi sille muutakaan edes hieman kuvaavaa sanaa. Tietysti näin voi käydä, en kiellä sitä. Kuitenkin jollain tasolla kaiken kuolemisen, suhteenselvittelyn ja sairauden joukossa koomaan vaipuminen oli ehkä hieman ns. yliampuvaa. Ehkä olisinkin toivonut, ettei Ilja olisi enää herännyt. Näin tarina olisi saanut varsinaisen päätöksen, eikä jättänyt ratkaisua avoimeksi - ja niin surulliseksi. Kunnioitan kuitenkin päätöstäsi, mikäli olisin kirjoittanut tätä itse, olisin saattanut itse päätyä samaan ratkaisuun vaikka lukijana olisinkin toivonut pojille jotain muuta.

Kaiken kaikkiaan voidaan kai todeta, että tämä tarina on yksi harvoista oikeista helmistä. Tekstinhän on tarkoitus synnyttää tunteita lukijassaan, olivat ne sitten minkälaisia tahansa. Ja siinä sinä olet todellakin onnistunut.

[Snouk]

Kun mä olin painanut 'vastaus' -nappia, mulla kesti aika helvetin kauan, ennen kun mä sain mitään tekstiä tähän kenttään. Mun sormet lepäsivät täristen näppiksellä, valmiina painamaan näppäimiä alas ja saamaan aikaan jotakin, mutta se oli yllättävän vaikeaa. Mun täytyy varoittaa, että tästä kommentista tulee aika mitäänsanomaton ja rivien välistä voi lukea kaiken olevan pelkkää ihkutusta, mutta se on ainut, mihin mä nyt pystyn.

Eilisen ja tämän päivän aikana mä olen lukenut Iljan ja Joonan jutusta osasta 2 lähtien, mutta ensimmäistä en ole lukenut. Vielä. Voi olla, ettei siihen mitään kommenttia tule, sillä tähänkin mä tiivistän mielipiteeni näistä kahdesta tarinasta.

Ensinnäkin mun on kerrottava, että mä olen itkenyt todella paljon näiden parin päivän aikana. Kun mä eilen illalla kävin nukkumaan, mä en saanutkaan kunnolla unta, kun mä mietin, että mitenköhän sen Iljan oikein käy. Kello oli sentään jotain kaksi yöllä ja mua väsyttikin hirveästi, joten nämä tarinat ovat olleet aika vaikuttavia.

Joitakin kirjoitus- ja lauseen rakennevirheitä mä olen löytänyt, mutta niillä ei ole mitään merkitystä tällaisessa. Ainakaan mä en osannut keskittyä mihinkään virheisiin, vaikka niitä onnistuinkin bongailemaan.

Olet onnistunut rakentamaan realistiset ja aidon oloiset hahmot ja punomaan niiden välille aivan käsittämättömän hyviä ihmissuhteita. Hitto, kommentoiminen ei ole koskaan ollut mulle näin vaikeaa.

Täytyypä se myöntää, että nämä kaikista vanhimmat ficit ja kirjoitukset ovat parhaimpia, mitä Finistä olen onnistunut löytämään. En mä mitään luokitteluja tee sen suurmmin, mutta kyllä tämä ehdottomasti parhaimpien joukkoon menee. Kiitos todella paljon tästä lukunautinnosta, oli aivan pakko tulla mielipide kertomaan.

[zenadra]

Ei ole totta.
Olen lukenut 3 päivää novelliasi ja koukuttunut täydellisesti. Ja nyt järkytät minua tällaisella lopulla.
Olen itkenyt oikeasti jo tunnin tätä loppua. (luin tunti sitten mutta nyt vasta voin kommentoida.)
Oikeasti itkenyt, ihan oikeita kyyneleitä.
Aivan helvetin kaunis oli.
Loppu oli... Surullinen. *Järkyttynyt*
Kiit♥s.

Suklaamurunen

Kuulostaa aivan minun kommentiltani, mun on nokka aivan tukossa ja punainen ja nenäliinat loppu ja näytän varmaan mulkosilmäsammakolta. Nyt ymmärrän termin " itkeä silmät päästään", tähtiä jo alkoi tuossa lopussa näkymään kun ei meinannut muistaa hengittää


            kuinka kukaan voikaan olla noin lahjakas

Yleensäkin itken helposti, mutta mitään näin koskettavaa en varmastikaan ole koskaan lukenut. Kun katsoo omaa kirjahyllyään alkaa miettiin, miks noi kirjat muka on tärkeitä.
 Tää tarina....Tää tunnekuohujen määrä..
        Ehkä tämä vaan osu niin kohdalleen, samaistun Iljaksi aivan valtavasti, jopa ikäkin täsmää.. Ja tupakointi ja ja ja... vain oma sairauteni ei ole viemässä mua hautaan, (vaikka välillä tuntuu että tää tunteellisuus vielä joskus on)

Siis, oon aikas voipunut, niinkuin hysteriasta toipuvan arvaakin olevan (mitähän naapurit on kuvitellu täälä tapahtuneen viime yön klo4:ään asti kun luin, ja nyt koko päivän) 

Olen järkyttynyt, mykistynyt ja toivottavasti saanut myös perspektiiviä ajatella omaa elämänitilannetta uusilla tavoilla. *pihisten pahuksen parisuhteista jotakin..

Kiitos, KIITOS, kiitos, OI SINÄ LAHJAKAS IHMINEN

*mykistyy taka-alalle kommentoimattomuutensa suojiin jälleen, toipumaan uskomattoman voimakkaasta lukukokemuksesta:-[                              

 

[Merci]

Mä en pysty kirjottaan tätä kommenttia... o_o Taidan kuitenkin yrittää.

Mie luin tän vasta nyt ja siis oikeesti... En pysty ees sanoin kuvailemaan tätä. Tää koko trilogia oli mahtava!
Kun mä luin tätä. Mä itkin, nauroin, hymyilin, kiljuin, awittelin ja kaikkee muuta mahollista. : D
Mie en oo ikinä ollu tälläsiin ns. "surullisiin" loppuihin päin. Mut nyt on pakko sanoa, että mä rakastan tätä. Tää tuo tunteita pintaan.
Musta tuntuu et alan itkeen ihan kohta... Tuijotan vaan tota teksitä over and over again. Ja siis ... Taidan kuolla kohta?
Tää on siis ehdottomasti yksi parhaimmista ficeistä mitä mä olen ikinä lukenut.
Loppu on myönnettävästi surullinen, kun ne eros. >>: Niiden matka päättyi siihen.
Mie jotenki aina aattelen kaikelle kauniin ja sellasen ihanan lopun. Mutta aina kaikki ei pääty niinkuin odottaa, right?
Sydän hakkaa vieläkin ihan hulluna ja mietin vaan tota ficciä.
Okei joo, mut mä taidan lopettaa tän kommentin nyt, ennenku tapan kaikki tylsyyteen. : D

Kiitos mahtavasta ficistä♥

Naww~

[Jokerboy]

Nykyisin nousee vain yksi ajatus, kun huomaan jonkun heittäneen kommenttinsa tälle esikoiselleni. Vieläkö tätä joku lukee? Mutta silti olen iloinen, että näin on.

On hetkiä, kun unohdan koskaan kirjoittaneeni Iljan ja Joonan tarinan. Itse en ole sitä lukenut epilogin jälkeen, koska uudelleenkirjoittamisen riski on aina olemassa. Myönnän muutaman kerran luonnostelleeni sellaista Mitä heille sitten tapahtui-tyylistä juttua, mutta hylännyt ajatuksen aina melko nopeasti. Ensimmäinen saa olla reunoiltaan rosoinen ja loppunsa jälkeen rauhoitettu.

En ole aiemmin vastannut näihin saamiini kommentteihin enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Tahdon nyt kuitenkin kertoa, että olen enemmän kuin kiitollinen. Ne ovat saaneet jatkamaan, vaikka en olekaan aikoihin kirjoittanut mitään julkaisukelvollista. On olemassa ajatuksia ja ideoita. Ideoista ei koskaan tule todellisia, ainakaan minun kohdallani. Ajatus on aina painavampi, varteenotettavampi.

Kiitos jokaiselle, joka on nähnyt sen vaivan, että on lukenut poikieni tarinan alusta loppuun ja ehkä elänyt sen, mitä itse elin kirjoittaessani.

Nyt Jokeri kiittää vielä kerran suuresti, kumartaa ja vetäytyy nöyränä kirjoittamaan jotain uutta. Sanotaan vaikka, että ajatus on syntynyt.

[asera]

Eiii...
Nyt itkettää. Tää trilogia oli vaan jotain niin ihanaa... mä oon aina palvonut onnellisia loppuja ja ylitse pursuavaa siirappia salaa sisimmässäni, mut tää on jotain mitä mä oikeesti rakastan.

Luin nuo kolme aika putkeen (opettajat kiittää taas koulussa ku oon jossain tavoittamattomissa tunnilla) ja nyt itkettää. Ihanaa ku tää jäi vähän ns. kesken. Kerronta oli mukaansa tempaavaa, sai itkee ja nauraa

Ihmettelen sitä miten mä löysin tämänkin näin myöhään, en osaa oikein kommentoida mitenkään, onhan tää ollu täällä yksikseen jo melkein pienen ikuisuuden. Mut siis kuitenkin, tää on ihana ja mä jään kaipaamaan Joonaa ja Iljaa.

[SANTTU123]

Jaahas. luin koko komeuden ja luojan kiitos että on jumalaton flunssa joten punaiset silmät ja karhea kurkku menee sen piikkiin  

Luin osat 2&3 ensin ja sitten vasta ensimmäisen (kun en sitä jotenkin heti löytänyt). Itkuhan siitä olis tullu joka tapauksessa mutta jotenkin kun luin ensin miten tulee käymään ja sitten todeta mitä vaaleapunaista unelmaa alussa oli niin kontrasti on kyllä liikaa. En tarkoita että se olisi ollut huono asia tai huonosti kirjoitettu  mutta kyllä kovasti ahdisti lukemisen jälkeen.

Tämä vaati lukijalta myös paljon kun kaikki ei menekkään kuin slash-oppikirjan sivuilta. Itse rakastan kovasti sitä helppoa hömppää (jossa myös on aivan ihania kirjoitelmia )mutta annan itselleni papukaijamerkin kun luin tämän loppuun saakka vaikka se jotenkin tuntui  rivien välistä että ei se onni tätä paria kohtaa.

Kirjoitustasi on helppo lukea, ihan kun olisi keskutelua vieressä seurannut! Tuntui välllä että asioita vatkataan kuin pullataikinaa mutta niinhän se taitaa useimmiten mennä. Siitäkin jo aavisti ettei kaikki ole kunnossa kun konfliktit vain kasaantuivat.

Tiedän, että tämä on tosi vanha juttu mutta nyt vasta tutustuin itse tähän puulaakiin ja ekana tällä osastolla käydessäsi törmäsin tähän. Ymmärrän, että tämä tarina ei sinua enää kosketa etkä ehkä halua että tästä muistutetaan  mutta minuapa  tämä kosketti ja  siksi halusin tätä kommentoida. Täytyy tutkia löytyykö muuta kivaa sinulta ja muiltakin. Kiitos.

[Ripple]

Voihan kökkö, miks mä taas löysin tällasen tekstin missä on tämmönen loppu

Näiden kolmen osan lukeminen oli osaltaan mielekästä mutta osaltaan hyvin raskasta ja ankeeta. Mä pidin tästä mutta en aio koskaan lukea uusiks. Sanon suoraan etten pitänyt lopusta yhtään. En sano sitä pahalla, koska teksti itessään oli ankeella tavalla erittäin kaunis ja taidokas. Mutta ei tästä hyvä fiilis kuitenkaan jäänyt, ei vaikka kuinka olisin halunnut. Anteeksi karut sanat, mutta karua tekstiä sinäkin annoit meille luettavaksi

Kiitos kuitenkin, osaat kyllä kirjoittaa!