Kuuran rihmatAuthor: Mr Izko
Raiting: S
Genre: Angst.
Pairing: Harry/Draco
A/n: Teen tämän tarinan
Synkät vuodenajat -haasteeksi. Osia tulee olemaan suunnilleen viisi, plus prologi ja epilogi. Kommentointia toivon, niin hyvää kuin huonoakin ^^
PROLOGIMitä ihmettä hän olisi voinut sanoa?
Olisiko hän vain tarttunut mieheen kiinni, painanut päänsä tämän sileään kaulaan ja anellut häntä jäämään? Rukoillut noita sammaleenvihreitä silmiä pysymään luonaan, suudellut punertavia huulia ja johdattanut hänet takaisin makuuhuoneeseen?
Älä mene. Pysy luonani. Minä rakastan sinua.Mahdotonta.
Ei hän ollut koskaan sanonut noita sanoja. Ne olivat liian hataria, särkyviä. Ne kielivät tunteen heikkoudesta. Hän olisi voinut kutoa kuurasta pitsirihmoja sanojensa peitoksi, mutta ne olisivat olleet yhtä hauraita kuin tunteetkin.
Draco piteli lämmintä kaakaomukia kämmeniensä välissä ja nuuhkaisi sen makeaa tuoksua. Ulkona puut olivat saaneet hopeisen kuoren tummien lehtiensä peitoksi, ruoho nukkui koskemattoman peittonsa alla. Ikkunan lasiruuduilla pakkasen sormet kipusivat nurkista kohti korkeuksia, piirsivät itselleen tietä kohti talon kattoa. Draco tunsi viileän ilman henkäyksen kaksinkertaisen lasin lävitse ja siirsi katseensa takaisin lämpimään takkaan.
Kuinka kaakaomuki lämmittikään hänen kylmiä käsiään. Draco siemaisi kuumaa juomaa ja tunsi sen matkaavan alas hänen kylmentynyttä sisustaan. Neste ohitti paikan, jossa hänen sydämensä oli joskus ollut. Sen tilalla oli enää mustana ammottava aukko, jonka kätköissä varjot kuiskivat kadotettua nimeä.
Älä mene.Niin hänen olisi pitänyt sanoa.
Tanssiva takkatuli houkutteli hänet lähemmäksi. Lämpö hiipi hänen kasvoilleen, kiillotti samentuneet silmät ja punersi valollaan kalpeat posket.
Mutta se ei täyttänyt mustaa aukkoa, hätistänyt varjoja pois.
Draco asteli takaisin kahdeksanruutuisen ikkunan eteen ja hivutti raskaita samettiverhoja. Hän jäi katselemaan tyhjää pihatietä, tummuvia vaahteroita ja mustaa taivasta.
Kuinka kauan siitä oli, kun hän oli viimeksi kävellyt makuuhuoneeseen, avannut vaatekaapin oven ja nuuhkaissut villapaitaan jäänyttä tuoksua? Varmasti ikuisuus, sillä se tuoksu ei muistunut enää hänen mieleensä.
Draco pudotti samettiverhon takaisin ikkunan eteen ja suuntasi askeleensa takaisin makuuhuoneeseen. Hän avasi massiivisen kaapin, otti sen sisuksista tummanpunaisen villapaidan ja istuutui kaakaomukinsa kanssa sängylle.
Kohta oli vieläkin lämmin hänen edellisestä käynnistään.
Draco siirsi mukinsa mahonkiselle yöpöydälle ja upotti kasvonsa pehmeään villapaitaan. Se tuoksui myskiltä, kahvilta ja joltakin kadotetulta. Kuin syksyinen tuuli olisi vienyt pois sen, mitä hän ei osannut nimetä.
Valottoman makuuhuoneen seinissä kimpoilivat käytävältä kuuluvan kellon tikitykset. Draco istui aloillaan sängyllä antaen tutun tuoksun aiheuttamien muistojen vallata mielensä. Ne saivat hennon hymyn kohoamaan hänen huulilleen, paikkasivat mustan aukon reunoja. Hän saattoi tuntea hipaisun poskellaan, suudelman otsallaan. Hän saattoi aistia toisen läsnäolon huoneessa.
Kellon kumahdus havahdutti hänet. Draco nousi katossängyltä, viikkasi paidan siististi takaisin kaappiin ja tarttui kaakaomukiinsa. Lämpö palasi hänen kylmettyneisiin sormiinsa.
Olohuoneen takkatuli paloi edelleen iloisella liekillä, mutta ikkuna veti häntä enemmän puoleensa. Draco siirsi verhoa sivuun ja katseli laiskasti pihalle. Mikään ei ollut muuttunut. Kaikki oli täysin samanlaista kuin eilen, kaksi päivää sitten, viikko sitten. Vain lehdet olivat harvakseltaan pudonneet maahan, tehneet kuolemaa ja jääneet kylmyyden jalkoihin.
Niin kuin hänen sydämensäkin.
Pysy luonani.Niin hänen olisi pitänyt rukoilla.
Draco huokaisi raskaasti ja istuutui muhkeaan nojatuoliin. Hän laski melkein koskemattoman kaakaokuppinsa sohvapöydälle ja taitteli jalkansa sohvan sisuksiin. Vaalean villashaalin hän kietoi paljaiden hartioidensa peitoksi ja sulki silmänsä.
Minä rakastan sinua. Niin hänen olisi pitänyt kuiskata.
