Rating: Ihan iisiä kamaa, mutta laitetaan varuiksi K-11
Genre: Fluffy, draama
Paritus: nuoret Albus Dumbledore ja Gellert Grindelwald
En omista Rowlingin hahmoja tai paikkoja, vaan ainoastaan kunnioitan niitä omilla versioillani. Niin ikään en myöskään saa rahallista korvausta kirjoituksistani.
Tämä teksti osallistuu Gotta love lokakuu!:n musiikki-viikkohaasteeseen.
A/N: En aikonut aluksi osallistua koko haasteeseen, mutta sitten radiosta kajahti ilmoille
Antti Railion Halla ja etelätuuli ja tämä idea tuli mieleen hyökyaallon lailla. Pakkohan se oli kirjoittaa ylös, vaikkei tarina välttämättä sanasta sanaan biisiä mukailekaan. Etukäteen iso kiitos ja anteeksi. Luin tämän läpi monta kertaa, enkä päässyt selvyyteen siitä, että onko tämä omasta mielestäni pahuksen hyvä vai sittenkin jollain tasolla tosi ällöttävä. Etenkin, kun ajattelee heti perään vanhaa-Dumblista.
Tiedän, että ihmiset tulee kommentoimaan myös kappalejaoista, jotka tässä(kin) ficcissä ovat kaunokirjoitustyyliset. Vanha ei taivu nettiformeihin, älkää keihästäkö siitä hyvästä. Mahdollisista kirjoitusvirheistä syytän kumetta, jonka kourissa olen kärsinyt viikon putkeen.
Anyway, please, enjoy!
Vaan sinut muistan ikuisestiHento usva leijaili niityn yllä. Se leikitteli ruohonkorsien lomassa ja kietoi sisäänsä hennot, valkoiset kukat, jotka olivat painaneet päänsä ja käyneet lepäämään yön ajaksi. Kesäillan aurinko oli vasta laskenut horisontin taa, jaksaakseen nousta taas hetken kuluttua uudestaan herättämään ihmiset, eläimet ja kedon kukat uuteen päivään. Rauha oli käsin kosketeltavaa. Ainoa elävä olento, joka häiritsi myöhäisillan rauhaa, oli suurikorvainen jänis, joka nautti myöhäistä illallistaan ruohomättäällä.
Äkkiä seesteisen hiljaisuuden rikkoivat nopeasti liikkuvat askeleet. Jänis nosti säikähtäneenä päänsä ja käänteli korviaan yrittäen paikantaa äänen lähteen, mutta käpertyi sitten pieneksi mättään taakse; se ei halunnut tulla huomatuksi.
Kedon reunaan ilmestyi nuori, tuskin täysi-ikäisyyden kynnykselle ehtinyt poika, joka kulki kohti piilossa kyyristelevää jänistä kiireisin askelin. Pojan tummat hiukset valuivat valkoisen paidan kirjailluille kauluksille ja kirkkaat, siniset silmät olivat täynnä intoa ja odotusta. Häneltä liiennyt ajatuskaan mättäällä makaavalle jänikselle, joka makasi matalana vasten ruohikkoa, peläten päätyvänsä itse illalliseksi.
Pelko oli kuitenkin turha. Poika ohitti jäniksen ja asteli vanhan pyökkimetsän laitaa kohti kaksikerroksista, punatiilistä rakennettua taloa, joka seisoi metsän ja niityn rajalla. Talon keittiöpuutarhan ja niityn raja oli vuosikausia aikaisemmin sekoittunut, eikä kukaan enää osannut sanoa, mitkä kukista olivat alkujaan peräisin niityltä ja mitkä talon puutarhasta. Muutama vanha, itsepintainen omenapuu seisoi aivan metsän reunassa estäen suoran näköyhteyden niityltä talon ikkunoihin.
Kun poika saapui talon luo, hän pysähtyi ja nojasi selkänsä rennosti lähimmän omenapuun käppyräiseen runkoon ja käänsi kasvonsa kohti talon ikkunoita. Hän ei ehtinyt seistä ikkunoiden alla kuin pienen hetken, ennen kuin talon ovi aukesi ja ulos astui toinen, lähes samanikäinen poika.
Siinä missä edellinen poika oli tumma, oli nyt ulos astunut poika vaalea. Hänen hivenen kihartuvissa hiuksissaan oli aavistus kuparin sävyjä ja hänen silmänsä olivat hailakan vihreät, tuoden mieleen kastepisaroiden täyttämän niityn. Pojan komeilla kasvoilla oli älykäs katse, joka antoi hänestä ensisilmäyksellä ylpeän vaikutelman, joka kuitenkin karisi pois välittömästi, kun hymy kohosi hänen kasvoilleen.
”Albus!” vaalea poika huudahti ja astui eteenpäin kohti puuta vasten nojaavaa hahmoa. ”On vielä kovin aikaista, minkä vuoksi en odottanut sinua vielä hetkeen.”
”Minä pääsin lähtemään hieman aikaisemmin, kuin aluksi uskoin. Abe otti illan hoitovuoron minun puolestani. Totta puhuakseni en usko, että olisin selvinnyt hänen kanssaan tänään”, Albukseksi puhuteltu nuori mies vastasi vakavin kasvoin, joiden poikki pyyhkäisi varjo hänen puhuessaan.
”Tule sisään, ole hyvä”, vaalea poika sanoi ja viittasi toisen astumaan edellään sisään.
”Sinä et osaa arvatakaan, kuinka paljon olen kaivannut sinun seuraasi tänään, Gellert”, Albus huokaisi, kun he astuivat perätysten sisään valoisaan keittiöön, jossa tuoksui mausteilta ja kotitekoiselta ruoalta. Takassa roihusi iloinen valkea ja ympäri huonetta leijui kuin näkymättömien narujen varassa kynttilöitä, joiden pehmeä valo loi varjoja kerman värisille seinille.
”Hänellä oli ilmeisesti tavallista huonompi päivä?” Gellert kysyi kääntyen Albuksen puoleen. Hänen äänestään kuulsi läpi myötätunto, joka sai hymyn kohoamaan toisen pojan huulille.
”Olemme kokeneet parempiakin päiviä. Rehellisesti sanottuna hän kykenee olemaan hyvin raskas, vaikka pohjimmiltaan herttainen tyttö onkin. Mutta ei puhuta hänestä enää, saan pian päänsäryn. Meillä on varmasti paljon tärkeämpääkin puhuttavaa, kuin minun nuorempi sisareni ja hänen… Erityisvaatimuksensa.”
”Mennään yläkertaan. Tätini vetäytyi jo nukkumaan, mutta yläkerrassa voimme puhua huoletta ja häntä häiritsemättä,” Gellert sanoi aihetta vaihtaen ja Albus nyökkäsi.
Molemmat pojat kiipesivät hiljaisuuden vallitessa jyrkät portaat yläkertaan, ja Gellert työnsi auki painavan puuoven, jonka takaa avautui avara, vinokattoinen ullakkohuone, joka näytti yhdistelmältä makuuhuonetta ja työtilaa. Koristeelliselle, tammesta veistetylle kirjoituspöydälle oli aseteltu siisteihin pinoihin nahkakantisia kirjoja ja niiden ympärillä lojui pergamentteja, mustepulloja ja sulkakyniä, jotka näyttivät yhdessä muodostavan tietynlaisen hallitun kaaoksen, jonka salaisesta järjestelmästä vain huoneen asukas oli tietoinen.
Pöydän vieressä oli puisilla tassuillaan seisova muhkea, mutta kulunut nojatuoli, joka oli niin ikään hautautunut kirjojen alle. Takaseinän kirjahyllyssä sitä vastoin ammotti lukuisia tyhjiä kohtia siellä, mistä kirjoja oli otettu esiin ja jätetty seisomaan pöydälle.
Albus katseli hymyillen ympärilleen, ennen kuin istuutui virkatulle päiväpeitolla peitetyn vuoteen jalkopäähän. Gellert heilautti taikasauvaansa ja ympäri huonetta asetellut kynttilät syttyivät.
”Olet näköjään käyttänyt koko päivän omistautuen pienille tutkimuksillesi”, hän totesi ja Gellert loi hänelle pikaisen hymyn, ennen kuin tarttui yhteen kirjoista ja istui Albuksen viereen päiväpeitolle kirja tiukasti sormissaan.
”Olen odottanut alkavaksi sitä myrskyä, josta koko kylä on puhunut viimeiset päivät”, hän sanoi vapautuneella äänellä, pystymättä peittämään innostusta äänestään. ” Sinä et usko, kuinka hieno kirjasto tädilläni on. Olen löytänyt vastauksia lukemattomiin kysymyksiin, jotka ovat askarruttaneet mieltäni jo pidemmän aikaa, kuin olen uskaltanut edes sinulle myöntää.”
”Olen päässyt nauttimaan tätisi erittäin tasokkaasta kirjavalikoimasta itsekin, kiitos hänen uskomattoman vieraanvaraisuutensa, joten uskon, että olet saanut paljon tietoa, joka ei välttämättä ole sinulle uutta, mutta on ainakin eri muodossa, kuin useissa muissa lähteissä”, Albus vastasi hymyillen ja katseli Gellertin kasvoja, kun tämä käänteli hellästi vanhan kirjan kellastuneita sivuja lumoutunut katse silmissään.
”Minä toivon, että sinä pystyisit olemaan täällä − minun kanssani − nauttimassa näistä sanoinkuvaamattomista kirja-aarteista, muulloinkin kuin näinä muutamina tunteina, jotka meidän onnistuu satunnaisesti varastaa itsellemme muulta maailmalta, Albus”, Gellert huokaisi ja käänsi vihreät silmänsä toisen pojan kasvoihin.
Albus hymyili hivenen surumielisesti ja laski kätensä pojan käden päälle.
”Minä toivon itse samaa”, hän vastasi hiljaisella äänellä.
”On tuhlausta, että noin nerokas velho viettää elämänsä lukittuna kotiinsa ja tähän pieneen kylään, joka ei kykene tarjoamaan mitään”, sanoi Gellert ja pudisti surullisena päätään. ”Se on kohtalon julma pila.”
Albus ei vastannut. Hän käänsi katseensa pois ja kumartui lukemaan toisen pojan sylissä lepäävää kirjaa. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään, kunnes Gellert lopulta rikkoi hiljaisuuden:
”Minun mielestäni meidän pitäisi lähteä, Albus”, hän kuiskasi. Vaikka hänen äänensä oli tuskin kuuluva, oli se täynnä päättäväisyyttä, uhmaa ja jännitystä. Kaikki niissä sanoissa kertoivat, että hän oli miettinyt niitä, pyöritellyt niitä päässään ja harjoitellut niiden sanomista ääneen.
Albus kohotti kasvonsa ja tavoitti Gellertin tarkkaavaiset silmät, jotka loistivat innokkaina punertavanvaaleiden hiusten takaa, jotka olivat karanneet kasvoille.
”Minä lähtisin kanssasi heti, jos voisin, Gellert, ja sinä tiedät sen”, hän sanoi vakavalla, hiljaisella äänellä.
”Totta kai sinä voit lähteä, Albus. Sinun täytyy olla oman itsesi herra. Sinun täytyy elää itseäsi varten”, Gellert vastasi ja rypisti otsaansa. ”Minä en anna sinun tuhota elämääsi jäämällä tänne.”
”Gellert…”
”Minä tiedän, että sinä haluat lähteä täältä. Tämä ei ole sitä, mitä sinä olet elämältäsi toivonut. Sinä haluat lähteä… Lähteä minun kanssani. Sinä ja minä. Yhdessä.”
”Totta kai minä haluan”, Albus vastasi kiihkeästi ja hymy karkasi hänen kasvoilleen. ”Minä haluan sitä enemmän kuin mitään muuta. Meidän suunnitelmamme, kaikki tavoitteemme, kaikki yhteiset päämäärämme… Ne merkitsevät minulle aivan yhtä paljon, kuin sinullekin.”
”Entä minä?” Gellert kysyi ja kujeileva hymy kohosi hänen kasvoilleen.
Albuksen hymy levisi ulottumaan aina silmiin asti saaden ne tuikkimaan leikkisästi.
”Kenenkään muun vuoksi minä en voisi edes harkita lähtöä”, Albus vastasi totuudenmukaisesti. ”Ainoa, joka saa minut harkitsemaan sitä olet sinä, Gellert Grindelwald.”
Vaalean pojan hymy muuttui nauruksi ja hän puristi lujasti toisen kättä, joka oli levännyt hänen oman kätensä päällä.
”Tehdään se, Albus!” hän kuiskasi innokkaasti. ”Lähdetään. Meillä on kaikki tieto, mitä voimme kirjoista saada. Me tiedämme, mitä haluamme ja me tiedämme, kuinka se on mahdollista saavuttaa. Ja kun sinä olet minun kanssani, on minulla kaikki, mitä haluan. Kun sinä olet minun kanssani, tiedän pystyväni mihin tahansa.”
”Gellert, sinä tiedät, ettei se ole niin yksinkertaista”, Albus vastasi ja hänen kasvonsa vakavoituivat.
”Albus, minä pyydän”, Gellert sanoi hiljaisella, vetoavalla äänellä ja katsoi suoraan toisen pojan sinisiin silmiin. ”Enkö minä ole osoittanut sinulle tarpeeksi selkeästi, kuinka paljon tarvitsen sinua vierelleni?”
Hymy palasi Albuksen kasvoille, kun hän kuuli toisen pojan viimeiset sanat. Hetken aikaa molemmat pojat katselivat toisiaan silmästä silmään, ennen kuin Albus jatkoi:
”Kuinka paljon sinä tarvitset minua vierellesi?” hän kysyi utelias ilme kasvoillaan ja tuijotti tiiviisti toista poikaa, mikä sai hennon punan kohoamaan Gellertin komeille kasvoille.
”Albus…”, hän sanoi ja käänsi katseensa ikkunaan, jonka takana myrskypilvet olivat vihdoin alkaneet kerääntyä metsän päälle.
”Kuinka paljon sinä tarvitset minua vierellesi?”
Gellert oli hetken vaiti.
”Enemmän, kuin olen koskaan tarvinnut ketään”, hän vastasi sitten pehmeästi ja puristi Albuksen sormia tiukemmin omissaan, ennen kuin kääntyi katsomaan tätä. ”Enemmän, kuin koskaan luulin tarvitsevani ketään.”
”Haluan tietää, kuinka paljon se tarkalleen ottaen on”, Albus sanoi vaativasti ja katsoi toista poikaa läpitunkevasti hätkähdyttävänä kirkkailla silmillään.
Hymy karkasi Gellertin kasvoille, ja hän pudisti naurahtaen päätään, ennen kuin vastasi:
”Näin paljon.”
Sen sanottuaan hän kumartui lähemmäs toista poikaa. Hänen huulensa hapuilivat varoen toisen huulia ja huoneen täytti jännittynyt, lähes käsin kosketeltava hiljaisuus. Lopulta kuivat huulet koskettivat epävarmoina toisia ja sormet puristuivat vielä entistäkin tiukemmin yhteen.
”Sinua saa aina odottaa, Gellert”, Albus hymähti huvittuneena, ennen kuin veti toisen tiukemmin lähelleen.
”Älä pelaa pelejäsi ja jää odottamaan minun siirtoani. Saatat saada tuloksia nopeammin”, Gellert vastasi vasten toisen huulia upottaen sormensa pojan tummiin, olkapäille laskeutuviin hiuksiin.
”Sinun epävarmuutesi katsominen tuo minulle puoli iloa”, Albus kuiskasi vastaukseksi. ”Luuletko sinä -?”
”Minä en luule mitään”, Gellert sanoi ja loi Albukseen tiukan katseen. ”Lopeta puhuminen.”
”Olet synnynnäinen johtaja”, Albus naurahti vielä, ennen kuin vaalean pojan huulet kohtasivat jälleen hänen omansa. Gellert nojautui tiukasti Albusta vasten ja tämä kietoi kätensä toisen pojan hoikan vartalon ympärille. Suudelma syveni, eikä siinä ollut tietoakaan alun epävarmuudesta.
Lopulta Gellert vetäytyi kauemmas ja loi toiseen poikaan tutkivan katseen.
”Vakuuttaako tämä sinut siitä, kuinka paljon tarvitsen sinua?”
”Alan hiljalleen ymmärtämään, mitä tarkoitit sanoillasi”, Albus vastasi laskien kätensä pojan mustan kankaan peittämälle kyljelle. Hänen kosketuksensa sai Gellertin värähtämään ja sulkemaan silmänsä.
”Tiedätkö sinä, minkälaisissa ongelmissa me olisimme, jos tätini päättäisi nyt tarkastaa syyn sille, minkä vuoksi me kaksi istumme täällä tähän aikaan yöstä?” hän kuiskasi sulkien silmänsä ja käänsi katseensa kattoon, selvästi nauttien toisen kosketuksesta.
”Minulla on hyviä aavistuksia, mitä siitä voisi seurata. Pelottaako kiinni jääminen sinua?” Albus uteli ja antoi sormiensa juosta vapaasti pitkin toisen kylkeä.
”Oletko sinä koskaan nähnyt minun pelkäävän?” Gellert kysyi ja loi silmiensä raosta haastavan katseen Albukselle.
Albuksen kasvoilla välähti voitonriemu, kun hän nojautui lähemmäs Gellertiä.
”Haasteesi on hyväksytty”, hän kuiskasi ja painoi toisen vasten pehmeää vuodetta. ”Voimme katsoa, kuinka korkea on sinun pelonsietokykysi.”
Gellert loi tutkivan katseen päällään makaavaan poikaan, ennen kuin kietoi sormensa tämän hiuksiin ja veti pojan tiukasti kiinni itseensä suudellen tätä hellästi. Sormet löysivät paidan napeille ja koskettivat varovasti paljasta ihoa. Huulet hapuilivat toisen kaulaa, sormet kietoutuivat yhteen ja tihentyneet hengitykset sekoittuivat toisiinsa samalla, kun maisema ikkunan takana pimeni raskaiden ukkospilvien peittäessä taivaankannen.
”Oletko sinä koskaan miettinyt, kuinka jännittäviä metsissä kulkevat polut ovat?”
”Gellert, minä en voi uskoa, että tuo tuli mieleesi juuri nyt”, Albus huokaisi ja silitti paljasta rintaansa vasten makaavan pojan vaaleita hiuksia, jotka kynttilöiden luoma valo oli värjännyt entistä punertavimmiksi.
”Olen miettinyt sitä jo pitkään. Aina samoillessani metsässä. Aina nähdessäni, kun uusi polku risteää vanhan yli, kutsuen seuraamaan itseään”, Gellert vastasi ja käänsi päätään niin, että tavoitti toisen siniset silmät. ”Oletko koskaan miettinyt asiaa?”
”En ole koskaan tullut miettineeksi asiaa tuolta kannalta”, Albus naurahti pehmeästi. ”Haluatko jakaa polkujen loputkin salat minun kanssani vai pidätkö ne mieluummin turvassa oman nerokkaan mielesi sisässä? Kuulisin toki mielelläni, mikä tekee esimerkiksi tämän talon takaa alkavasta polusta erityisen ja jännittävän.”
Gellert vilkaisi Albusta ja rypisti otsaansa.
”Sinä et ajattele tarpeeksi laajasti”, hän vastasi. ”Et näe metsää puilta, kuten teidän kielessänne sanotaan.”
Albuksen huulilla kareili hymy, kun hän kuunteli toisen pojan innostunutta ääntä, vaivautumatta vastaamaan. Hetken kuluttua Gellert jatkoi:
"Jokainen polku on ihmeellinen, Albus. Jokainen polku on erityinen. Jokaisen niistä kohdalla voimme pysähtyä ja miettiä mysteereitä niiden takana. Kuka ne on tehnyt, miksi ja milloin? Mikä on tarina niiden takana? Miksi ne kulkevat juuri sinne, minne ikinä kulkevatkaan. Mikä on muovannut ne sellaisiksi ja miksi toiset ovat jääneet kokonaan muiden varjoon, käyttämättömiksi? Sitä minä mietin, kun kävelen pitkin polkua. Uskallanko hypätä pois tutulta polulta, jota olen kulkenut vuosia, jos sen yli kulkee uusi, houkuttelevampi polku, jonka määränpäätä tai päätepistettä en tiedä."
Albus käänsi siniset silmänsä sylissään makaavaan poikaan.
"Polut ovat siis täsmälleen samanlaisia kuin ihmiset", hän totesi ja Gellert hymyili vinosti.
"Ymmärsit tarkoitukseni", sanoi Gellert. Hänen kätensä liukui varoen toisen rintaa pitkin, ennen kuin valui alas kyljelle ja siitä edelleen vuoteelle, missä Albuksen käsi lepäsi. Sormet puristuivat yhteen, ja Gellert sulki unisena silmänsä.
"Haluatko sinä selvittää jokaisen ihmisen mysteerit yhtä palavasti kuin ne mysteerit, jotka kätkeytyvät uusien polkujen taakse?” Albus kysyi hetken päästä silittäen Gellertin hiuksia ja saaden tämän avaamaan silmänsä.
Gellert katsoi häntä pehmeästi ja hipaisi vapaalla kädellään toisen tummat hiukset korvan taakse.
"Minua kiinnostavat vain hyvin harvojen ihmisten mysteerit", hän vastasi hiljaisella äänellä. "Ja sinä olet yksi niistä harvoista ihmisistä."
Albuksen poskille levisi hento puna, jota hän ei kuitenkaan tuntunut itse huomaavan. Siniset silmät olivat täynnä lämpöä, onnea ja suunnaton riemu loisti hänen kasvoiltaan.
"Ja minä jaan ne mysteerit kaikista ihmisistä mieluiten juuri sinun kanssasi."
Gellertin kasvoille kohosi hymy, joka kuitenkin muuttui pian nauruksi
"En koskaan tullut edes ajatelleeksi, että maailmassa voisi olla sinun kaltaisesi ihminen", hän sanoi hellästi, katsoen vihreillä silmillään suoraan toisen sinisten silmien syvyyksiin. "Ja joka päivä kiitän onnea siitä, että kohtalo heitti meidät yhteen."
**
"Rehtori... Rehtori!"
Hiljalleen myrskyn alla hämärtyvä vinokattoinen ullakkohuone, hymyilevä Gellert ja kynttilöiden pehmeä valo katosivat savupilven taakse.
Albus Dumbledore kohotti kasvonsa hitaasti ylös riimuin koristellusta kiviastiasta, jonka reunojen sisällä pyörteili kirkasta, hopeanhohtoista ainetta, joka näytti leikkivän altaassa. Hän käänsi kasvonsa kohti työhuoneensa ovea, jonka edessä seisoi mustaan viittaan pukeutunut tummapiirteinen mies.
"Suo anteeksi, Severus. Unohduin jälleen muistojeni valtaan. Kuinka paljon niistä saammekaan irti, kun palaamme niiden pariin uudelleen vuosien päästä todellisista tapahtumista?" Dumbledore sanoi ja hymyili puolikuulasiensa yli ovella seisovalle miehelle, ennen kuin istuutui työpöytänsä taakse ja risti pitkät sormensa. "Kuinka voin olla sinulle avuksi, Severus?"
"Ministeri lykkää saapumistaan huomiseen lähestyvän myrskyn vuoksi", Kalkaros vastasi viileästi irrottamatta kättään oven kahvasta ja nyökkäsi kohti suuria ikkunoita, joista avautui näkymä linnan tiluksille.
Dumbledore käänsi siniset silmänsä ikkunaan. Tummat, sinisenmustat pilvet kerääntyivät horisontissa pimentäen maiseman edessään. Ne peittivät laskevan auringon alleen ja heittivät maiseman ylle raskaita varjoja.
"Ah, aivan, näyttää todellakin siltä, että saamme nauttia myrskyn puhdistavasta vaikutuksesta", Dumbledore totesi ja käänsi katseensa takaisin Kalkarokseen, joka katseli yhä ikkunan takana lähestyviä pilviä.
"Myrskyn puhdistavasta vaikutuksesta voimme olla montaa mieltä", mies totesi kuivasti. "Olen varma, että yötämme tulevat työllistämään ylimääräiset käytävillä maleksijat, jotka eivät voi vastustaa myrsky-yön lumoa. Voin antaa rehtorille muutamia turhan seikkailuinhaluisten oppilaiden nimiä jo ennakkoon, sillä olen varma, että löydän heidät käytäviltä, ennen kuin yö on kulunut.."
"Jos heidän suurin syntinsä on olla nuoria ja jännityksennälkäisiä, voimmeko me heitä siitä syyttää, Severus?"
"Toisille jännityksennälkä tuntuu olevan käsittämättömän hyvä perustelu mille tahansa sääntörikkomukselle, rehtori", Kalkaros vastasi kylmästi. Hänen ohimollaan nyki suoni ja mustat silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi.
"Sinun pitäisi todellakin luopua vanhoista kaunoistasi", Dumbledore sanoi ja loi lämpimän hymyn miehelle. "Anna heidän olla nuoria. Anna heidän tehdä virheitä, joista he voivat oppia, ja joiden muisto kantaa heitä lailla Feeniksin läpi jokaisen elämän myrskyn, joka heidän koettavakseen tulee."
Kalkaros ei vastannut ja Dumbledore loi häneen viimeisen hyväntahtoisen katseen, ennen kuin puhutteli häntä jälleen:
"Ja nyt, mikäli suot anteeksi, Severus, käyttäisin mielelläni lähestyvän rajuilman hyödykseni ja keskittyisin käsittelemään äsken läpi käymääni muistoa."
Kalkaros nyökkäsi tuskin huomattavasti ja kääntyi lähtemään. Ennen kuin hän astui ulos huoneesta, kääntyi hän kuitenkin vielä työpöytänsä ääressä istuvan vanhan miehen puoleen.
"Minkälainen merkitys tuolla koiranilmalla on muistojen käsittelyn kanssa, mikäli saan kysyä?"
Rehtori Dumbledoren huulille karkasi lähes poikamainen hymy.
"Voi, tämän muiston kannalta hyvin oleellinen. Jokainen myrsky palauttaa nämä muistot mieleeni yhtä elävinä kuin eilispäivän. Vanhan miehen omituisuudet, Severus, vanhan miehen omituisuudet.”
