Nimi: Herrainkengissä
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: S
Paritus: Riina/Elisa
Genre: Femme, haikeus, angst, songfic (Raappana - Kun uni ei tuu)
Vastuuvapaus: Minun minun minun on. Paitsi nuo keskitetyt ja kursivoidut kohdat ovat Raappanan omaisuutta.
Haasteet: Femme10 vol.2
Omistus: Upsilalle. ♥ Hyvää joulua, kultaseni.
A/N: Rakastan kirjoittaa originaaleja nykyään. Ennen se oli hieman pelottavaa, mutta nykyään niihin on suorastaan hurahtanut. Upsila toivoi söpö, unenomaista ja haurasta suloisuutta. No, ei tästä nyt ihan sellaista tullut, mutta mie toivon, että tää ossoo mielyttää sinnuu, kulta! Herkullista joulua kaikille!
Herrainkengissä
Jos en saa mä unta silloin aika uneksiin, ideoita muistiin lyijyl paan paperiin
Vain unessa mä saan elää suurii unelmii, siis älä herätä karhuu kesken talviunii
Mää tuijotan Elisan kirjottamia sanoja paperissa ja koitan ymmärtää niiden merkitystä. Ei se mulle koskaan tollasta puhunut ja nyt se on kadonnut. Sitä ei löydy mistään ja mää pelkään, että se on kuollut. Mää pelkään, että se on tuolla jossain ojan pohjalla, mutta kukaan ei välitä. Toki poliisit etsii sitä ja kaikkee mahdollista, mutta niillä kestää liikaa. Ne ymmärsi liian myöhään, että tässä on tosi kyseessä.
Elisa ei tullut sinä iltana kotiin, kun oli meidän vuosipäivä, ja mää olin tarkoituksella pukenut sen uuden pallohameen. Sen, jota Elisa oli luonnehtinut seksikkääksi mun päällä. Ite en tosin osannut nähdä sitä niin. Sopihan se mulle, mutta mää en ole koskaan osannut pitää hameita. Ne on liian tyttömäisiä mulle, joka on enemmän poikatyttö kuin pelkkä tyttö.
Jos on elämäntavoistani kiinni, miten elän mitä tilaan, tule mun uniini
Ei saa unta virrannut on liikaa viini, kulutan yhtä, täytän toisen tarpeeni
Saa sekoilemaan sokeri ja kofeiini, miks imen tervaa nikotiini stressiini
Eli ei ihme jos ei se uni tuu, unirytmi ei nyt rytmikästä, pois rytmistä
Mää puren hammasta yhteen ja huokailen huokailun perään. Pelottaa, pelottaa niin vitusti. Missä Elsu on? Onko sillä kaikki hyvin? Miksi se ei tullut kotiin? Oliko se sen oma päätös vai?
Poliisit sanoo, että ei kannata stressata itseäni, ennen kuin jonkinlaista varmuutta saadaan asiaan. Mutsi sanoo, että kyllä Elisa löytyy, mutta mää en osaa uskoa. Elsu oli liian levoton sielu pysymään paikallaan, ja mää olen itse asiassa ihmeissäni, että se oli melkein kaks vuotta mun kanssa. Se nimittäin oli kerran jättänyt lapun pöydälle (vahingossa, ei se muuten siinä olisi ollut), mihin se oli jotain lyriikoita kirjoitellut ja ne viittas karkaamiseen jokaisella tavulla. Se oli jotain patoutuneen ahdistuksen ja levottomuuden rikkoman ihmisen tuskaa.
Silti Elisa ei ollut koskaan maininnut sanallakaan, että sen ois paha olla. Se hymyili aina ja maalas silmänsä vahvasti mustalla. Niin, että sen kirkkaan siniset silmät tuntuivat vieläkin kirkkaammilta. Sen purkan pinkit hiukset tunnisti mistä tahansa. Elisa osasi kantaa väriään.
Kun uni ei tuu, kai vika täyskuun
Kun en pääse millään en unen makuun
Ja vaikka pääsisin nään painajaista takuul
Enkä pysty liikkumaan vaikka haluun
Mää kieputan hiukset tiukalle nutturalle ja koitan olla itkemättä. Siitä on kaksi kuukautta ja poliisit on luovuttaneet. Elisan vanhemmat on luovuttaneet – tänään on Elisan muistotilaisuus, vaikka ei oo mitään varmuutta, että Elsu ois kuollut.
Ne olivat kirjottaneet kutsukorttiin: “Elisa on nyt herrainkengissä”, ja mua oksetti sitä lukiessa. Elisa inhosi uskontoa, vaikka siitä tykkäsikin keskustella ja varsinkin väitellä. Se vain inhosi niiden rajoituksia ja useimman kapeakatseisuutta. Se erosi kirkosta silloin, kun se täytti kahdeksantoista. Mää olin tuntenut sen silloin kolme vuotta ja sinä vuonna me alettiin seurustelemaan.
Me valvottiin täysikuuöitä, kirjoiteltiin tarinoita siitä, kuinka ihmissudet valtaa maailman ja naurettiin, kun sokerihumala otti vallan kehosta ja mielestä. Me tunnettiin Elisan kanssa viisi vuotta ja sitten se vain katosi kuin tuhka tuuleen. Se leikkasi meidät elämästään ja lähti jonnekin. Se ei ottanut mitään mukaansa, eikä toisaalta jättänyt mitään jälkeensäkään – paitsi mulle sen monitahoisen kirjeen.
Enkä mää osaa lukea sitä. Siinä on sanoja; kauniitakin sellaisia, mutta yhdestäkään lauseesta mää en saa selvää kuin sen, että Elisa on hengissä. Mun Elisa, Elsu pieneni, on hengissä, mutta karkas meidän luota pakoon. Nyt mää sen ymmärrän, että se on hengissä, vaikka mää en sitä aluksi tajunnutkaan. Mutta se on hengissä, ehkä onnellisena.
Mää katsahdan peiliin ja tuijotan oudolta näyttäviä silmiäni. Tumma luomiväri ja kajaali saa mut näyttämään tuntemattomalta, mutta Elisa sanoi, että se saa mut näyttämään kissalta.
“Riina! Tule jo”, äiti huutaa rappujen alapäästä ja mää kiroan uudemman kerran sitä, että tulin vanhempien luokse täksi yöksi. Mää olisin voinut luistaa tästäkin.
“Joo, joo.”