Nimi: Kepposkyyneliä
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: romancedrama, hurt&comfort
Paritus: Sirius/Remus
A/N: Osallistuu Vuosi raapalehtien -haasteeseen. Tästä piti tulla jotain ihan muuta kuin Sirius/Remusta, mutta OTP mikä OTP. Ilmeisesti en osaa kirjottaa Pottereista muuta kun 1. generationia kelmeillä. Ehkä pakotan itseni vielä kirjottamaan jotain muutakin (koska Potterit on täynnä upeita ja parhaita hahmoja). Tälle oli tuskaa keksiä otsikkoa ja en ole siihen ihan tyytyväinen vieläkään. Tämä on mulle harvinainen raapaleinen, koska tämä on tasan 300 sanaa pitkä. Kommentteja saa aina heitellä. (onpas hassua kirjotella Potteria pitkästä aikaa.)
”Ei hemmetti, Sirius!” James puuskahtaa lysähtäessään punaiseen nojatuoliin rohkelikkojen oleskeluhuoneen takkatulen edessä.
Puhuteltu mustahiuksinen rohkelikkopoika hymyilee villisti, mikä saa kaikki kolme muuta kelmiä voihkaisemaan ja pudistamaan päätään huokaisten.
”Miten sinä voit olla niin idiootti, Antura?” James nurisee, mutta Sirius ei vaikuta välittävän parhaan ystävänsä pettymyksestä vaan kurkottaa sieppaamaan silmälasipään vierestä suklaasammakon. Sirius tunkee suklaasammakon kokonaisena suuhunsa välittämättä Remuksen toruvista katseista.
”Me voimme yrittää huomenna uudestaan”, Sirius onnistuu mumisemaan suklaasammakon ohi, mikä ansaitsee Remukselta varsin nuhtelevan katseen. Sirius huomaa vastentahtoisen ilmapiirin ja nielaisee suklaasammakkonsa.
”Uusi yritys, vai?” Tällä kertaa hän ei enää kuulosta aivan yhtä varmalta itsestään. Muiden painostavat katseet saavat hänet tuntemaan olonsa pieneksi, pienemmäksi kuin vielä koskaan.
Toiset vain tuijottavat Siriusta ja lopulta tämä nousee ja marssii makuusalin portaisiin. Remus huokaisee ja unohtuu katselemaan Siriuksen perään unelmoivin katsein. Häntä harmittaa, että Sirius on kiukkuinen. Hän pystyy ymmärtämään ainakin jollain tasolla, miltä toisesta tuntuu. Remus nousee seisomaan ja lähtee Siriuksen perään. James ei näytä iloiselta asian suhteen. Remus huokaisee.
”Minä puhun hänelle”, Remus vain toteaa ennen kuin katoaa makuusaleihin.
Sirius istuu vuoteellaan Remuksen astuessa hieman jopa arasti makuusaliin. Ihmissusi menee ystävänsä luokse ja kietoo käsivartensa tämän ympärille, välittämättä siitä kuinka toinen värähtää hänen kosketuksestaan. Remus nojaa leukaansa Siriuksen päälakea vasten ja kääntää kasvojaan vain sen verran, että pystyy painamaan hellän suukon toisen mustien hiusten sekaan.
”James on vain pettynyt. Ei hän kanna sinulle kaunaa”, Remus kuiskaa.
”Tiedän, minäkin olen pettynyt”, Sirius mutisee ja kääntyy kohtaamaan ystävänsä kellanruskeat silmät. Ihmissuden katse on rakastava, ymmärtävä, kaikkea sitä, mikä saa mustatukan silmät kostumaan nolostuttavasti ja vuotamaan ylitse.
Remus ei välitä ystävänsä ja toisen puoliskonsa nolostuksesta vaan suutelee ylitse vuotaneet kyyneleet hellästi pois Siriuksen kalpeilta poskilta. Heidän sormensa punoutuvat melkein kuin vaivihkaa yhteen ja peukalot piirtelevät helliä kuvioita kämmenselkiin. Sirius virnistää vinosti ja työntää Remusta varovasti taaksepäin, kunnes tämän selkä koskettaa vuoteen syvänpunaisia peitteitä.
