Author: Zarroc
Pairing: Rebecca/Karita
Rating: k-11
Genre: drama, romance, angstfluffy, femme
Warnings: tupakointi rauhoittamistarkoituksessa, epämääräistä draamailua
A/N. Jokin näissä kahdessa vain inspiroi minua ihan liikaa 8'D ei minun pitänyt taas näistä kirjoittaa, eikä tässä ole edes mitään järkevää ideaa, mutta yrittäkää kestää.
Ficlet300:seen sanoilla 227. Seurustelu, 194. Epäusko, 122. Hetki, 136. Aika, 66. Viisas. Vuosi raapalehtien IV, sanoja raapaleissa on 250-350. Albumihaasteeseen kappaleella numero 9. Don't close your heart.
On silti mulla takiasi aina sydän vähän kallellaanMeillä oli alfa-beeta -suhde. Tiedostin sen aika hyvin pieninä hetkinä, kun Karita oikeasti oli oma itsensä lähelläni. Kun se oli suojeleva, helvetin dominoiva ja niin seksikäs.
Karitan ei tarvinnut kuin katsoa minua, sillä intensiivisellä tavalla, niin minä halusin vain uikuttaa ja nyhjätä sen kyljessä. Harvoin se esitteli sitä puolta muulloin kuin silloin, kun olimme jossain ulkona pariskuntana tai arjessa, kun en toiminut kuten se toivoi minun toimivan. Ja silloinkin minä vain nautin siitä, vaikka samalla minua särki, koska en tehnyt kuten se halusi. En ikinä olisi voinut kuvitella, että joku saisi minusta miellyttämisenhaluisen. Joku, vielä kaikkien vuosien jälkeen, saisi minut tekemään kuten halusi.
Mutta sängyn puolella Karita alistui beetakseni, antoi minun toimia alfana. Joskus minua vielä ärsytti, että se alistui sillä tavalla, ei edes yrittänyt päälleni. Kerran sanoinkin siitä, kesken kaiken ja Karita tuijotti minua vähän aikaa sen näköisenä, että oikeasti ottaa ohjat. Siitä olinkin oppinut sen sopivan virikkeen, ärsytyksen, mutten ollut kerennyt käyttää sitä, kun nainen oli jo hymyillyt.
Miten se pystyikään hymyilemään niin rakastavasti, vaikka sitä selvästi vitutti minä enemmän kuin kerran päivässä?
”Kuulehan”, se oli sanonut ja pyyhkäissyt hiuksia silmiltäni. ”Onko tullut ikinä pieneen mieleenkään, että saatan mahdollisesti nauttia siitä, kun niittaat minut patjaan ja nait aivoni ulos?”
En ollut osannut kuin tuijottaa sitä, himosta sumentuneita vihreitä silmiä ja edelleen suudelmasta punertavia huulia. Karitan sormet lepäsivät lanteillani ja poskellani, tunsin vasemman käden kynsien osuvan silmäkulmani lähelle. Sen kanssa minun ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, se ei ikinä satuttaisi minua. Ei, vaikka haluaisin.
”Ei”, vastasin lähes totuudenmukaisesti ja Karita naurahti. Se nauroikin niin, että minä suunnilleen sulin pieneksi Rebeccalätäköksi lattialle. En minä sitä kyllä ikinä sille kertoisi, koska Karitalla humahtaisi saman tien suosio päähän tai jotain.
Kumartuessani suutelemaan sitä, tunsin, kuinka Karitan sisällä beeta kehräsi ja minä virnistin huulille, joissa näkyi edellisen illan hampaidenjäljet. Se oli minun, kokonaan. Aina.
I know how it feels to be on your own
In this cruel world where hearts are bound to turn to stone *
Seksin jälkeen poltin tupakkaa parvekkeella. Karita ei halunnut, että savu kulkeutuisi millään tavalla sen asuntoon, joten ovi oli tiukasti kiinni ja minä yritin saada savun leijumaan pois päin ikkunoista.
En ymmärtänyt itsekään, miksi edes yritin niin paljon.
Ulkona oli pakkasta, jotain 10 astetta ja oli hämärää. Katulamppujen valo paistoi alhaalta silmiin, mutta ei kuitenkaan niin, että se olisi häirinnyt. Minulla oli päälläni alusvaatteiden lisäksi vain Karitan ikivanha huppari, joka oli ollut olemassa jo silloin, kun olimme teinejä ja polvipituiset villasukat. Nekin olivat liian suuret, joskus tuntui, etten pukeutunut nykyään omiin vaatteisiini lainkaan.
Palelsi ihan helvetisti, jos totta puhuttiin ja yritin imeä röökiä sisuksiini mahdollisimman nopeasti. En kuitenkaan kerennyt saada sitä alas, kun kuulin oven avautuvan takanani ja Karita tuli ulos.
Sillä ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa pelkissä alusvaatteissa ja aukinaisessa kauluspaidassa. Olin aina epäillyt, että se oli eskimo tai jotain. Ei nyt normaalit ihmiset pystyneet olemaan tässä säässä noin vähissä vaatteissa.
”Eikö sinua pelota täällä kymmenennessä kerroksessa?” kysyin, vaikka piti kysyä ihan muusta. Kyllä minä tiesin sen korkeanpaikankammosta, mutta Karita vain hymähti. Se tuli lähelle ja kietoi kädet vyötärölleni, enkä voinut sanoa, että olisin siitä pahastunut.
Nojasin selkääni paremmin sitä vasten ja annoin sen imeä viimeiset savut sormieni välissä palavasta savukkeesta.
”Ei ole mitään mitä pelkään, mut paljon mitä varon”, Karita naurahti ja minä murahdin.
”Et ainakaan pakkasta tunnu varovan.”
Karita suuteli kaulaani niin kuin se aina tuppasi tekemään silloin, kun sillä ei ollut mitään vastaan sanottavaa. Oli se ihan kiva aina joskus, silloin, kun en saanut sitä raivon partaalle.
I know how easy it is to let go
Surrender to despair lurking at your door
To lose your soul and all your feelings *
”Ulos.”
Karita sanoi ja sen ääni oli niin kylmä, että keuhkoni jäätyivät pakostikin ja meinasin yskiä. Tuijotin sitä, oliko se oikeasti tosissaan? Minä, eittämättä viluisin vilukissa mitä maailmasta löytyy, jouduin poistumaan asunnosta?
Okei, olin saattanut haastaa riitaa, ehkä siinä määrin, että olin odottanut Karitan heittävän minut parvekkeelta tai jotain. Olin sadatellut sen olemassaoloa, saanut sen tuijottamaan minua niin, että toivoin, etten olisi itse ollut olemassa. Olin ollut epäluotettava, kamala ja ailahtelevainen. Mutta tajusiko se, että ulkona oli kylmä?
Kuitenkin huomasin pian seisovani rappukäytävässä takkiani rintaani vasten puristaen ja korvissani soiden tieto siitä, että sinä yönä oli turha enää takaisin tulla. Minne minä sitten menisin? Puristin turhautuneena nenänvarttani ja kirosin sitä päivää, kun olin tarttunut tuota naista hihasta ja saanut sen lankeamaan itseeni.
En tosin enää tiennyt, kumpi meistä oli langennut kumpaan.
Tarvoin ulos talosta, törmäsin kuuraiseen nurmikkoon ja heitin kaipaavan katseen maasturin suuntaan. Siinä se kuitenkin seista jökötti, ei väläytellyt kutsuvasti valojaan eikä oikeastaan mitään muutakaan. Kaivelin takkini taskuja ja hämmästyin, kun löysin sieltä täyden röökiaskin, tulitikut ja avaimen.
Kiersin talon ja nostin katseeni ylös, erottaakseni pimeässä illassa Karitan parvekkeen. Näin, kuinka tupakka punahehkuisena paloi hiljalleen sen sormissa. Se oli siis kuitenkin tullut katsomaan perääni. Se oli sujauttanut avaimen takkini taskuun, vaikka normaalisti unohtelin sellaisia hienouksia minne sattuu. Se luotti siihen, että palaisin kuitenkin joskus.
Hetken ajan minä tajusin, mitä kaikkea minulla jo oli.
Tajusin, miksi minä sitä kaikkea niin paljon rakastin.
Lähetin lentopusun parveketta kohden ja katosin perjantai-illan liikenteeseen hieman kevyemmin askelin, vaikka se katse painoi edelleen raskaana rinnassani.
You are so alone
And tired of breathing
It's all going wrong
And you just can't stand the pain *
Kuka sä oot ja mitä teet mun edessäni kello viis, on aamuyö ja uppoan taas sun silmiis ja mietin mikä tunne tää on, rääkyi kammottavasti Haloo Helsingin laulaja radiossa. Oli oikeastaan aamu, kello kuusi ja minä istuin linja-autossa väsyneenä, pää ikkunaa vasten nojautuneena.
Olin kävellyt pitkin katuja, käynyt baarissa hämmästelemässä maailmanmenoa ja todennut, että ei siellä mitään järkevää ollut. Olin saanut muutamalla hymyllä pari drinkkiä ja se riitti pitämään hetken hereillä. Oli kuitenkin totta, että ulkona oli pirun kylmä ainakin öisin ja pilkun jälkeen olin raahautunut läheisen kerrostalon rappukäytävään nukkumaan.
Olin vain seurannut jotain poikaporukkaa, jolla oli ollut meno sen verran päällä, että ne tarvitsi auttavaa kättä ulko-oven avaamisessa ja olin siinä samalla puikahtanut sisään.
Eikä ne olleet minua edes muistaneet enää siinä vaiheessa, kun heitin avaimet jonkun huppuun ja ne yritti epätoivoisesti kantaa porukan painavimman yksilön ylös. Minne lie olivat olleet sitten menossa, ei se minua kiinnostanut.
Mieleni oli jotenkin liian turta ottamaan vastaan itsesyytöksiäni, joten jäin yhtä pysäkkiä aiemmin pois bussista ja kävelin kohti Karitan asuntoa. Mietin, olisiko tähän aikaan yö jo ohi, vai heittäisikö Karita minut saman tien pihalle, kun saisin raahattua luuni kymmenenteen kerrokseen.
No sen näkisi kohta.
Hississä kerrokset vaihtuivat tuskastuttavan hitaasti, vaikka oikeasti minun teki mieli uikuttaa ja kuolla. En jaksanut elää riidoissa, mutta tiesin, että suorastaan kerjäsin verta nenästäni. Mutta vielä enemmän inhosin pyytää anteeksi, eikä tästä tulisi mitään ilman sitä.
Kello oli 6.26 saapuessani ylimpään kerrokseen ja totesin, että ajallisesti olin jo voiton puolella. Niinpä avasin mahdollisimman hiljaa oven, kun olin ensin hapuillut taskujani ja kironnut, minne olinkaan sen avaimen jättänyt. Ja tajunnut, että olin viisaana työntänyt sen röökien sekaan, koska niitä en ainakaan hukkaisi.
Noukin aamun postin lattialta, potkaisin kengät vähäeleisesti naulakon alle ja jäädyin.
Tuijotin Karitaa, joka istui eteisen rahilla jalat ristissä, kahvikuppi toisessa kädessä ja toinen Zerakielin selässä. Kissan kylki liikkui hiljalleen, kun se nukkui omistajansa sylissä.
”Minä…” aloitin ja Karita kohotti kulmaansa. Katsoin posteja sylissäni.
”Pääministeri jättää virkansa”, möläytin nähdessäni sanomalehden etusivun jutun ja hiljenin taas. Karita ei sanonut mitään ja pelkäsin, että se oli kyllästynyt temppuiluuni.
”Olen pahoillani.” minä murahdin, kuin olisin ollut murhaa tunnustamassa, mutten saanut vastausta.
And so many things left unsaid
And deeds undone
You've stopped caring
'Cause it's all in vain *
Karita oli hiljaa koko päivän, enkä tiennyt mitä tehdä lepytelläkseni sitä. Tosin kello olikin vasta yksi. Olin lähinnä istunut parvekkeella ja todennut ilman vaihtuneen kylmästä sateiseen. Kirosin sitäkin, koska pidin vesisateesta suunnilleen yhtä paljon kuin kylmästä, eli en ollenkaan.
Röökit olivat loppuneet aikapäiviä sitten, en jaksanut lähteä hakemaan niitä vielä kun kaupat olisivat auki enkä myöskään uskaltanut kysyä paremmalta puoliskoltani, olisiko sillä tarjota. En ylipäätään uskaltanut ottaa siihen mitään kontaktia.
Parvekkeen ovi raottui ja Zerakiel työnsi päänsä ulos. Katsahdin kissaan välinpitämättömästi, en oikein osannut pitää siitä, mutta olihan se kaunis. Ja se oli näköjään Karitan elämän tärkeimpiä asioita, vaikka ei se ollut ikinä kissaihminen ollutkaan. Miksi lie oli sitten tuon turhamaisen katin ottanut.
Kissa työntyi parvekkeelle ja hyppäsi sulavasti pöydälle, joka oli tuolini vieressä. Siihen se istahti, kietoi häntänsä takajalkojensa ympärille ja kallisti päätään minua tuijottaen.
”Tiedätkö mitä”, sanoin hetken mietittyäni, oliko liian hullua puhua kissalle. Mutta jotenkin tuntui, että se ymmärsi paremmin kuin jotkut ihmiset. ”Minä en pidä sinusta. Etkä sinä varmaan hirveästi minusta. Mutta meillä on yksi yhteinen asia.”
Zerakiel heilautti korvaansa välinpitämättömän näköisenä, miksi sillä edes oli noin typerä nimi? Tai olihan nimi kaunis, mutta ei nyt mikään suomalainen kissa tarvinnut tuollaista nimeä.
”Me molemmat rakastamme Karitaa.”
Kissa naukaisi hiljaa, nuoli tassuaan ja suki viiksiään. Jos tuo oli siltä myöntävä vastaus, niin sama kai minun sitten oli jatkaa. Tosin miksi edes oletin sen vastaavan? Se oli eläin, ei se tajunnut mitään.
”Vaikka ethän sinä varmaan mistään mitään tajua, mutta joka tapauksessa. Minä olen aika pahoillani siitä, että tungin sen elämään näin. Enkä tiedä, haluaako se minua edes takasin. Ja… oon niin väsyny olemaan piilossa kaikelta”, huokaisin ja Zerakiel vilkaisi minua syyttävästi.
”Enkä minä jaksa tätä vitun mykkäkouluakaan, kun minä haluaisin vain halata sitä ja kertoa sille, kuinka rakas se minulle onkaan.”
”Mikset sinä sitten tee niin?”
Ovelta kuuluva ääni sai minut säpsähtämään ja käännähtämään ympäri. Karita seisoi siinä, nojasi rennosti ovenkarmiin ja katse hyväili minua lempeästi. Purin huultani, nousin seisomaan ja halasin sitä.
”Olet elämäni tärkein asia”, sanoin niin hiljaa, etten tiennyt, kuuliko se. ”Enkä halua enää ikinä menettää sinua.”
Karita puristi minua rintaansa vasten sanomatta mitään.
Baby just don't close your heart
Darling don't let me down
Don't let me down
Don't let me down
Just don't let me down.
