Kirjoittaja: Helyanwe
Fandom: Taru Sormusten Herrasta
Genre: Drama, fluffy, angst
Pairing: Enpäs kerrokaan
Rating: Sallittu
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille, minä vain leikin toisten leluilla, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta.
Muistoista kauneimpaan
Kaunis haltianainen istui puron äärellä, kuunnellen sen rauhoittavaa solinaa. Hänen kultaiset hiuksensa hehkuivat Lothlórienin metsän hämäryydessä kuin kynttilä, kuin tähti joka leikkasi pimeyttä.
Tässä haltioiden valtakunnassa ei koskaan ollut täysin pimeä. Jopa nytkin haltioiden rakkain tähti, Eärendil, loisti kirkasta valoaan. Se valaisi myös naisen vaaleat ja kapeat kasvot.
Nainen uitti paljaita jalkojaan viileässä vedessä. Pohja oli pehmeää ja hienoa hiekkaa, ei lainkaan teräviä kiviä jotka raapisivat jalkapohjat rikki. Hänen mekkonsa helmat kastuivat hiukan, mutta neito ei välittänyt. Hän muisteli. Täällä, missä vesi oli kirkasta ja tuuli lempeää, oli neito kohdannut nuorukaisen ensi kertaa.
***
Nuorukaisella oli vehnänvaaleat hiukset ja parta, syvänsiniset silmät ja vallaton hymy. Vaatteinaan tällä oli sininen haltiakaapu ja päässään suippo sininen hattu. Mies oli löytänyt neidon purolta, uittamasta jalkojaan. Neito ei säikähtänyt tulijaa, sillä nuorukainen oli hyvä. Neito oli nähnyt sen heti. Tuo salaperäinen muukalainen oli hämmästellyt neidon kultaisia hiuksia, ne kun eivät olleet tavallisia haltioiden keskuudessa.
”Ovat hiuksenne puhdasta kultaa ja ne loistavat kuin Aurinko, lady Altariel! On kaikki sinusta kuulemani totta, mutta kuitenkin niin valheellista. Sillä ei kauneuttasi voi sanoin kuvailla, ei voimiasi teoilla todistaa.”
”Ja paljon minusta tiedätte, mutta minä en tiedä teistä mitään. Kuka siis olette, mikäli saan sitä udella?” uteli neito, jonka äänessä ei ollut pelkoa tai epäystävällisyyttä. Edes se, että muukalainen kutsui häntä nimellä Altariel, ei hämmentänyt häntä, kas kun kaikki haltiatkaan eivät tienneet tuota nimeä.
”Voi lady Altariel!” huudahti nuorukainen nauraen. ”Kaiken olette silmistäni jo lukeneet, kaiken te minusta tiedätte. Mutta vastaamatta en voi jättää, sanon siis; Olen Olórin, Valinorin maasta, vala Irmon puutarhoista!”
Nuorukainen oli lyhyempi kuin haltianeito, mutta aivan yhtä kaunis. Nuorukainen oli yhtä kaunis kuin haltiamiehetkin, ja haltiamiehet ovat yhtä kauniita kuin haltianaiset. Mutta silti nuorukainen ei ollut haltia sillä hänen kasvoistaan ei heijastunut samaa iättömyyttä. Mutta miehen silmät olivat kuin meri, jota neito niin kovasti kaipasi. Nuo silmät lisäsivät neidon kaipuuta merelle, Kuolemattomille Maille.
He olivat tanssineet ja laulaneet tähtien valossa, Olórin ja Altariel nimittäin. He olivat juosseet Lothlórienin metsissä, kahlailleet sen pikku puroissa ja nukkuneet sen kultalehtisten puiden suojissa. Nuorukainen kertoi satuja ja tarinoita, lauloi unohdettuja lauluja.
”Tuon keksit itse, Olórin!” neito sanoi hymyillen nuorukaisen kertomukselle suuresta lohikäärmeestä, jota perhonen oli opettanut lentämään.
”Ehkä, mutta eikö hyviä tarinoita voi vähän liioitella, Altariel?” kysyi nuorukainen pilke silmäkulmassaan.
Ja kyllä neito piti Olórin tarinoista, olivat ne totta tai eivät.
***
Eräänä päivänä Olórin huomasi, että neidolla oli sormessaan sormus.
”Tuo sormus sormessanne”, nuorukainen kysyi. ”Mikä se on?”
”Tämä”, neito sanoi ja kohotti kättään, jotta Olórin näkisi siinä olevan sormuksen paremmin. ”On Nenya, yksi kolmesta valtasormuksesta, jotka haltioille annettiin.”
Sormus oli valkoinen kuin lumi ja sitä koristi valkea, tähden lailla tuikkiva kivi.
”Se on kaunis”, Olórin ihasteli. ”Kantakaa sitä viisaasti, lady Altariel.”
***
Usein Olórin ihmetteli neitoa. Eräänä päivänä kysyessään, oliko hänellä miestä, neito vastasi: ”On minulla mies ja hyvä mies onkin. Hyvä hallitsija, hyvä mies ja kenties hyvä isäkin.”
”Te olette erilainen, lady Altariel”, nuorukainen totesi. ”Mutta erilaisella en tarkoita pahaa. Sillä vaikka teillä on mies, hyvä mies vieläpä, juoksette muukalaisen kanssa metsissä, paljasjaloin kaiken lisäksi!”
”Mutta voi”, Altariel sanoi. ”Ettehän te ole muukalainen!”
Ja tämä huvitti Olórinia suuresti.
***
Kun neito oli nuorukaisen lähettyvillä, koko Lothlórien, sen metsät ja maat, tuntuivat muuttuvan täysin. Altariel huomasi näkevänsä metsänsä aivan uudella tavalla, kulkevansa siellä erilailla. Jokainen hetki nuorukaisen lähellä oli seikkailu. Uusi ja erilainen. Usein Altariel nukahti nuorukaisen vierelle, tämän silittäessä neidon hiuksia lempeästi. Ja Olórin vahti neidon unta, ei koskaan Altariel tuntenut oloaan turvattomaksi.
Mutta mikään ei ole pysyvää, ei edes Lothlórien. Nuorukainen lähti, eikä Altariel itkenyt tämän perään. Jokainen sai tietyn ajan, he itse saivat päättää mitä tuolla ajalla tekivät. Ja neito oli valmis käyttämään sen ajan nuorukaisen kanssa, mutta niin ei oltu tarkoitettu. Haltianainen pysyi miehensä rinnalla, eikä tuo nuorukainen koskaan edes käväissyt hänen mielessään. Neito synnytti kauniin tyttären, joka avioitui myöhemmin erään puolhaltian kanssa ja sai kolme lasta.
Kun Altariel seuraavan kerran tapasi nuorukaisen, he tapasivat Valkoisen Neuvoston kokoontuessa. Ja silloin neito ymmärsi, mitä oli olla kuolematon. Kuolemattomuus ei ollut ikuista, onnellista elämää. Se oli menetyksen tuskaa ja surua. Sitä, kuinka näki toisten vanhenevan.
Sillä vuodet olivat muuttaneet miestä. Hänen vehnänvaalea partansa oli harmaantunut, kasvojen silkkinen iho rypistynyt ja selkänsä oli taipunut murheiden painosta. Mutta viisaus miehen silmistä ei ollut kadonnut mihinkään ja yhä hänen silmänsä loistivat tähtien valoa.
***
Äkillinen huuto herätti naisen muistoistaan. Huutaja oli Haldir, Lothlórienin salohaltia. Miehen nimi tarkoitti ”kätkettyä miestä”, mikä oli neidon mielestä hyvin kuvaava.
”Lady Galadriel! Sormuksen saattue on lähdössä!”
”Minä tulen”, vastasi Valtiatar lyhyesti.
Haltiamies kumarsi eikä jäänyt odottamaan Galadrielia. Haltianainen nousi ylös muistojen virrasta ja huokaisi syvään. Yhdeksän kulkijaa oli lähtenyt Rivendelistä, vaan kahdeksan oli saapunut Lothlórieniin. Tuo yksi oli jäänyt varjoihin.
Mutta suru ei hiipinyt lady Galadrielin puhtaaseen sydämeen. Ei mikään Olórin teoista ollut turha tämän eläessä eikä liioin ollut tämäkään. Ja Galadriel sanoi ”eläessä”, sillä hän tiesi, ettei mies ollut vetäytynyt rajan taa. Neito tunsi sen, syvällä sisimmässään, tuon jalon ja puhtaan sydämensä syvyyksissä hän tiesi, että nuorukainen palaisi takaisin. Tämä palaisi takaisin Lothlórienin metsiin, astelisi sen polkuja pitkin ja lepäisi jälleen lady Galadrielin valossa.
Ja Valtiatar ottaisi Gandalfin vastaan. He voisivat jälleen levätä Lothlórienin puiden suojissa ja kertoa toisilleen tarinoita, kunnes uni veisi heidät muistoista kauneimpaan.
