Title: Puoli kokoelmaa
Author: FractaAnima
Genre: ajatuksenvirrallista draamaa
Rating: K11
Pairing: minä/sinä/Hän
Summary: Ehkä tällä kertaa jokin olisi toisin. Ehkä kaikki.
Disclaimer: FractaAnima
Oneshot
A/N: Tämä on ensimmäinen originaali, jonka julkaisen finissä. Tuntuu helpommalta aloittaa omasta ammentamisen jakaminen tällaisella kuin täysin kerronnallisella tarinalla. Palan halusta kuulla teidän kommenttejanne!
Puoli kokoelmaa
Lähtö
Sinun hellä kosketuksesi keskeytyi, kun oveen koputettiin. Jäimme kesken. Minulla oli kiire matkalle, jonne en ollut suunnitellut lähteväni. Olin uponnut kanssasi hetkeen, yhtä hauraaseen ja epävarmaan kuin koko suhteemme. Silti se vei mukanaan. Se aina vei.
Pakkasin laukkujani hurjana, kun ovella odotti se harva ystäväni, jonka mukaan uskalsit minut päästää. Et mielelläsi, tietenkään. Mutta jos ovella olisi ollut joku muu, et olisi päästänyt minua ollenkaan. Ehkä uskovainen ja kiltti lapsi oli se, jonka edessä et uskaltanut näyttää kuinka hurjasti pelkäsit, enkä tarkoita sitä, että olisit itkenyt. Minä olisin.
Ilman ärräpäitä en kuitenkaan lähtenyt. Vielä pihallakin sinä astuit poikkiteloin, mutta yhtäkaikki minä ihmettelin, että todella pääsin matkaan. Ulkomaille, tietämättä tarkkaan minne tai kuinka kauan. Ehkä minussa oli vielä tunteita rikkoutuneesta hetkestämme, kun ajattelin, että suhteemme saattaisi sittenkin kantaa. Ehkä nyt, kun uskalsit päästää minut, vaikka tiesin, ettet tahtoisi. Lähdin luvan kanssa ja vaikka halusin mennä, halusin kerrankin jäädä.
Matka
Istuin autoon, jossa odottivat ystäväni. He, joiden mukaan et olisi minua laskenut. Et sinä olisi päästänyt, jos olisit tiennyt totuuden, ethän? Suunnitelmaksi oli laadittu ehkä viikko. Lähdimme enkä jälkeenpäin muistanut matkasta juuri mitään. Kuljimme läpi pölyisten Keski-Euroopan katujen nähden oransseja auringonlaskuja ja loppumattomia katukivetyksiä. Ilta-aurinko oli lämmin eikä meidän tarvinnut huolehtia yöpaikoista. Ihmiset ostivat kaikkialta muistoja ja tuliaisia ja minä pystyin vain miettimään olitko sinä ostanut minulle tervetuliaislahjan, ehkä sen josta tiesit minun haaveilevan. Sen, joka puuttui minun kokoelmastani.
Iltaisin muiden vertaillessa omia kokoelmiaan, minä kiskoin vihreän makuupussin pääni yli ja palasin hetkeen ennen kiireistä lähtöäni. Minä palasin siihen usein ja kaikkialla. Joka kerta tunsin sen pienen onnellisen liikutuksen ja halun päästä kotiin kertomaan sinulle, että minä halusin uskoa meihin. Minä halusin antaa sinulle sen mahdollisuuden, jota sinä olit odottanut kaikkien niiden irtonumeroiden ajan. Ehkä tällä kertaa jokin olisi toisin. Ehkä kaikki.
Paluu
Kai minua oltiin vastassa, sillä kun juoksin ylös kotimme portaita, mukanani oli veljeni ja hänen avovaimonsa. Ryntäsimme jännittyneinä sisälle – tai ehkä se olin vain minä – palaen halusta nähdä sinut. Etsin sinua makuuhuoneesta, jossa kaikki oli samoin kuin lähtiessäni. Edes kokoelmani uusin osa ei ollut liikahtanut sängyltä. Ei edes mytyssä ollut peitto, jolla olin maannut, kun suutelit minua vain minuutteja ennen lähtöä. Olohuoneestakaan en löytänyt sinua ja ymmärsimme pian kaikki, ettet ollut ollut kotona koko viikkoon. Missä sinä olit ollut? Eihän sinulla ollut muuta paikkaa täällä. Minä olin meistä se, joka oli alkanut rakentaa uutta pesää kodin ulkopuolelle, yksin. Ulko-ovi kävi jälleen ja sinä tulit vihaisena kotiin vain hetki meidän jälkeemme. Et ollutkaan onnellinen ja lämmin, kuten olin useasti matkan aikana kuvitellut sinun olevan sitten, kun vihdoin tulisin kotiin kertomaan, että tulisin kotiin. Että jäisin kotiin.
Sinä huusit jo ovelta, että voisimme poistua. Olit tuonut Hänet. Minä aloin hyperventiloida. Veljeni ja hänen vaimokkeensa seisoivat neuvottomina keskellä huonetta. Näin heistä, että he aikoivat tehdä lähtöä. Kaikki mitä kykenin ajattelemaan, oli se kuinka saatoit tuoda Hänet kotiimme. Siinä minä olin avuttomana ja kykenemättömänä hallitsemaan edes omaa kehoani saati kotia, jonka olin matkoillani uudelleenrakentanut ympärillemme. Havahduin vasta ulko-ovella kohdatessani katseesi juuri ennen kuin painoit oven kiinni. Minä kysyin vain sen, kuinka sinä saatoit ja sinä vastasit, että miten minä muuten kuvittelin sinun kestävän.
Sinä sanoit, että olit jäänyt yksin, kun minä huorasin ulkomailla vastaamatta edes puhelimeen. Sinä et halunnut edes uskoa, ettei puhelimeni toiminut. Eihän se ollut koskaan toiminut ulkomailla. Kyllä sinä sen tiesit, mutta se oli vain sivuseikka. Sinä uskoit mitä sanoit eikä siihen vaikuttanut se, mikä oli totta ja mikä ei.
Sinä olit tuonut Hänet kotiimme. Hänet, joka oli ainoa, jonka tiesit satuttavan minua. Ainoa, jota minä olin pyytänyt sinun olevan tapaamatta, siinä missä sinä vaadit minut irti kaikista ystävistäni. Hän ei ollut edes ystäväsi, Hän oli ollut sinun kokoelmassasi jo ennen minua.
Sitten sinä työnsit oven kiinni palaten makuuhuoneeseemme Hänen kanssaan. Minut suljettiin ulos kodista, josta olin halunnut koko ikäni paeta. Kodista, johon olin halunnut palata heti, kun minut oli päästetty luvan kanssa ulos. En voinut olla ajattelematta lintua, joka pyristelee kahleistaan irti, mutta vapauduttuaan jää aloilleen, jos rakastaa kotiaan.
Viimeinen rahtunen viikon takaista hellää hetkeä putosi rappukäytävään sen oven taakse, jossa edelleen luki meidän molempien nimet, vaikka sisällä ei ollut enää kuin puolet kokoelmasta.
