Alaotsikko: Angst, Tom/OC, 1/?, Osallistuu fobia-haasteeseen
Title: Kuka on turvanamme, jollei herra?
Author: Eudora Malfoy
Genre: Angst, drama,
Pairing: Tom/OC
Rating: K11, saattaa nousta lukujen myötä
Summary: Tomin orpokotiin saapuu uusi tyttö, ja Tom voisi vaikka vannoa, että tämä tyttö ei ole normaali.
Disclame: Kaikki tunnistettava Rowlingille
A/N: Eli osallistuu fobia-haasteeseen helvetillä (Mary) ja tästä tulee ainakin kolme lukua. Toivottavasti viihdytte:)
1. Se uusi tyttö
”Sieltä se uusi tyttö tulee” Dennis huudahti kovaan ääneen. Kaikki olivat odottaneet koko aamupäivän orpokodin ikkunoiden lähellä, nähdäkseen sen uuden tyttöä, jonka piti saapua puolen päivän aikoihin taloon. Uuden lapsen tulo taloon sai aina aikaan kamalaa levottomuutta talossa. Kenenkään ei tietenkään pitänyt tietää tästä uudesta tytöstä, mutta Erik oli kuullut aikuisten puhuvan uudesta ”perheen jäsenestä”
Tom oli myös kiinnostunut uudesta tulokkaasta ja yritti kurotella nähdäkseen suuren lapsijoukon yli ulos. Viimein Hän kuuli auton ajavan pihaan ja sen ovet avautuivat. Kaikki lapset tuijottivat hiljaa ulos. Tomia ärsytti suunnattomasti, ettei voinut nähdä tyttöä, joka sai kaikki niin mykistyneiksi. Ovi kävi ja Tom oletti sen olevan rouva Cole, joka meni tyttöä vastaan. Ovi kävi pian taas ja kaikki lapset kerääntyivät oven luokse.
Tom kerkesi nähdä vain hieman vaaleanruskeata palmikkoa, kun hänen eteensä kiilasi muutama vanhempi tyttö, eikä hän nähnyt enää mitään. Tom tajusi hävinneensä pelin ja palasi huoneeseensa, jonka hän jakoi Dennisin kanssa.
Tom istahti sängylle ja tutkaili huonetta. Hänen sänkyään vastapäätä sijaitsi Dennisin sänky, joka oli jätetty petaamatta. Dennis oli ollut hänen paras ystävänsä, jos pystyi sanomaan että hänellä oli ollenkaan sellaista. Dennis oli hyvin suosittu, Tomia pari vuotta vanhempi ja ulospäin suuntautunut, Tom tunnettiin vain hänen ujona ja hiljaisena huonekaverina, joka ei ikinä puhunut mitään, jos ei vain ollut pakko. Huone oli sisustettu vaatimattomasti, yksi ikkuna valaisi kaksi sänkyä, joiden vieressä oli pienet yöpöydät ja suuri vaatekaappi, johon mahtuivat kaikki Tomin ja Dennisin tavarat.
Dennisin yöpöydällä oli haalistunut valokuva vaaleahiuksisesta naisesta ja Dennisistä, joka istui naisen sylissä. Dennis oli perinyt ilmiselvästi äitinsä piirteet. Dennis oli kuvassa ehkä kaksi vuotta vanha. Hän ja hänen äiti hymyilivät kuvassa leveästi. Dennis puhui hyvin harvoin äidistään, eikä ollut ikinä paljastanut Tomille, hänen ”parhaalle ystävälleen”, miten hänen äitinsä oli kuollut. Isästä Tom ei ollut uskaltanut edes kysyä.
Tom tiesi, että hänen äitinsä oli kuollut melkein heti sen jälkeen kun hän oli syntynyt ja että äiti oli antanut sitä ennen hänelle nimekseen Tom Lomen Valedro. Muuta Tom ei tietänyt vanhemmistaan. Joskus Tom oli kateellinen Dennisille,joka säilytti äitinsä valokuvaa yöpöydällä, koska hänellä ei ollut mitään hyvää tai huonoa muistoa vanhemmistaan.
Tom oli kuitenkin tajunnut, ettei hän ollut aivan tavallinen poika. Hän oli huomannut muutama vuosi sitten, että osasi tuhota tavaroita, kun hän tunsi joitakin suuria tunteita, kuten vihaa tai surua.
Vuosi sitten, kun Tomin ollessa yhdeksän, oli kylmän ja pitkän talven aikana. Tom oli leikkinyt Dennisin ja Jaredin kanssa räystäiden alla hakaten jääpuikkoja irti ränneistä. Kukaan ei ollut huomannut yhtä suurta jääpuikko Jaredin yläpuolella. Tom muisti kuinka hän oli huutanut Jaredille, koska tämä oli varastanut hänen jääpuikkojaan. Jared oli kääntynyt ja lähtenyt poispäin, mutta oli liukastunut lumeen ja lentänyt selälleen. Samaan aikaan suuri jääpuikko, räystäältä, putosi suoraan Jaredin päälle.
Seuraavat tapahtuneet Tomille olivat, kuin unta. Hän muisti kuinka jääpuikko lävisti Jaredin vatsan ja verta valui puhtaalle lumelle. Dennis, joka oli seurannut tappelua sivulta, oli alkanut kirkua ja juoksi sisälle. Sen jälkeen Tomin muistissa oli vain satunnaisia paloja, kuten rouva Lawleyn pelon sekaiset käskyt, mennä heti sisällä ja ambulanssin sireenin ääni.
Jared oli selvinnyt onnettomuudesta hyvin ja palasi parin viikon päästä takaisin orpokotiin. Jared ei ollut puhunut Tomille ja Dennisille mitään sen jälkeen kun saapui takaisin. Ikään kuin onnettomuus olisi ollut heidän vikansa. Tom toisaalta tunsi itsensä syypääksi, mutta katsoi, että asia oli aivan oikein Jaredia kohtaan.
Tom oli kokenut samanlaisia tapahtumia useasti, kun oli ärsyyntynyt johonkin ihmiseen, mutta oli varmuuden vuoksi yrittänyt hillitä hermojaan ja oli onnistunut siinä ihmeen hyvin. Tom otti sänkynsä alta ruskea päällysteisen kirjan ja alkoi lukea.
Käärmeet. Käärmeet olivat olleet jo pitkään Tomin kumppaneita. Ne tulivat Tomin luokse, aina kun tämä oli ulkona. Aina pari kertaa viikossa ne eksyvät sisälle, mikä sai koko talon aina pakokauhun valtaan, Tomia lukuun ottamatta. Hänen surukseen rouva Lawley sai aina ajettua tai hakattua käärmeen hengiltä, mikä sai Tomin raivon valtaan. Seuraavan kerran kun rouva Lawley leikkasi sipulia, hänen veitsensä lipesi hieman.
Tällaisia ”pikku” tapaturmia sattui usein rouva Lawleylle, ja hän oli mm. murtanut lonkansa, katkaissut oikein nimettömänsä ja sairastanut kahdesti vesirokkoon.
”Ruoka-aika, tule” Dennis sanoi ilmestyen oven rakoon ja katosi saman tien. Tietysti, kaikki halusivat syödä mahdollisimman lähellä tyttöä. Tyttö mahtui olla kauhuissaan siitä kaikesta huomiosta, Tom ajatteli kävellessään kohti ruokailuhuonetta.
Tyttö ei ollut kuitenkaan vielä tullut huoneeseen ja Dennis söi suuren ruokapöydän keskivaiheilla muiden lasten kanss, hän tuijotti lasittuneesti ovea odottaen tyttöä. Hän säpsähti Tomin saapuessa huoneeseen ja vilkaisi Tomia sen jälkeen moittivasti, kun tämä ei ollutkaan tyttö.
Tom otti muutaman perunan ja lihakastiketta istuen ensimmäiseen vapaaseen paikkaan, minkä hän tajusi. Kaikki tuntuivat syövän normaalia hitaammin, jos vaikka tyttö tulisi sittenkin syömään.
Lopulta Dennis kyllästyi odottamiseen ja tokaisi: ”Ei kai hän sitten ole tulossa”
Dennis otti lautasensa ja vei sen keittiöön. Kaikki muut lapset, paitsi Tom, tekivät samoin. Tom halusi vielä odottaa.
Ei ihme jos tyttö ei halunnut tulla syömään tällaisella suosiolla. Hän pyöritteli lihan palasia lautasella odottaen tyttöä, joka ei välttämättä ollut tulossa edes syömään.
Tom säpsähti kun oven luokse oli ilmestynyt tyttö, jolla oli vaalean ruskeat hiukset ja vihreät silmät, mutta eniten tytössä huomiota herätti kultainen risti. Hänellä oli kalpeat ja laihat kasvot, jotka näyttivät pelokkailta. Tyttö päästi inahduksen kun huomasi Tomin tuijottavan häntä. Tyttö kiirehti nopeasti keittiöön hakemaan ruokaa ja palasi pian takaisin ruokailusaliin lautanen kädessään. Tom tunsi katsellessaan kumauksen mahanpohjassaan.
Tämä tyttö ei ole tavallinen.Hän istui jonkun matkan päähän Tomista ja alkoi syödä. Hän ei voinut olla huomaamatta, että tytön käsi tärisi jatkuvasti tämän pidellessä haarukkaa ja veistä.
Pelkääkö hän minua? ”Etkö aio juoda mitään?” Tom kysyi rikkoakseen hiljaisuuden. Tyttö pudotti säikähdyksestään aterimet kädestään ja ne kolahtivat lautaseen.
”Minua ei janota”, tyttö sanoi nopeasti kimeällä äänellä ja nosti entistä enemmän tärisevillä käsillään lihakastikkeen sotkemat haarukan ja veitsen.
”Hieno koru”, Tom sanoi ja osoitti kultaista ristiä. Tyttö nosti katseensa lautasesta ja hymyili arasti Tomille. Hänen sormet tärisivät yhä. ”Sen täytyy olla satojen arvoinen!” Tom jatkoi.
Tyttö tutkaili Tomia keskittyneesti. ”Se on paljon arvokkaampi kuin osaat edes kuvitella” hän sanoi.
”En pitäisi sitten sitä niin näkyvillä” Tom sanoi muina miehinä.
”Mitä tarkoitat?” tyttö sanoi pelokkaammalla äänellä.
”Täällä on ihmisiä, jotka tekisivät melkein mitä vain noin kauniin korun” Tom vastasi kuulostaen välinpitämättömältä.
Tyttö näytti entistä pelokkaammalta ja laittoi saman tien korun harmaan paitansa sisään. Tom mietti, oliko asian kertominen oikein muutenkin niin pelokkaalle tytölle?
”Minä olen Tom”, Tom sanoi yrittäen keventää tunnelmaa.
”Mary”, tyttö sanoi nopeasti, hän tuntui vapisevan kauttaaltaan. ”Saako täällä missään kahvia?” hän kysyi nopeasti ja piti katseensa visusti ruuassa.
Tom ei ollut ikinä kuullut kenenkään lapsen pyytävän kahvia, eikä hän tiennyt tarjottiinko sitä edes heille. Tom oli kuitenkin nähnyt aikuisten välillä juovan kahvia.
”En usko, että lapset saavat kahvia”, Tom sanoi yrittäen samalla keksiä minkä tahansa puheenaiheen. ”Miten sinun vanhemmillesi kävi?” hän kysyi ilman, että kerkesi ajatella miten röyhkeältä se kuulosti.
Mary säpsähti kuullessaan Tomin mainitsevan vanhemmat. Hän piti katseensa visusti ruokalautasessa täristen entistä enemmän. ”Mummo oli vanha kun sairastui keuhkokuumeeseen, eikä hän enää kestänyt sitä”, Mary sanoi ääni hieman väristen. Tom epäili oliko aihe kovin sovelias jatkettavaksi?
”Onko sinulla ikävä mummoasi?” Tom kysyi varovasti.
”Minulla on ikävä häntä”, Mary aloitti yrittäen kuulostaa vahvalta, mutta värinä kuului hyvin äänestä. ”Mutta en ole surullinen, koska tiedän että hän on nyt taivaissa ja että hänellä on siellä hyvä olla”
Mitä? Mikä taivas? Tomille ei ollut ikinä kunnolla opetettu kristillisiä oppeja. Hän muisti vain ne uhkailut helvetistä, joita aikuiset aina jankuttivat, jos he tekivät pahoja tekoja.
”Oletko varma? Sinä et näytä kovin iloiselta.”
”Ei! Sinä olet väärässä, minä olen iloinen ja ylistän Jumalaa, kun tämä otti mummoni taivaan valtakuntaa”, Mary sanoi nopeasti ja piirsi sormillaan ristin rintaansa. ”Minä olen hyvin kiitollinen ja iloitsen, kun Jumala armahtaa minua ja sallii minulle mahdollisuuden palvella häntä.”
Mary hyppäsi saman tien pöydästä mumisten jotain itsekseen.
Mitä minä sanoin muka väärin? Tom ajatteli vieden hänen ja Maryn astiat keittiöön. Hän oli varmasti kummallisin tyttö, jonka hän oli ikinä tavannut. Aivan kuin Tom itse: massasta erottuva, jota muut eivät ymmärrä. Tom ei voinut olla hymyilemättä. Mary oli varmasti ensimmäinen ”oikea” ihminen, jonka hän oli ikinä tavannut.
Tom yritti etsiä Marya yleisistä tiloista, mutta turhaan. Tietenkin tyttö oli mennyt piiloon omaan huoneeseensa. Tom yritti koputtaa hänen oveensa.
”Kuka siellä?” Mary kysyi kimeällä äänellään.
”Tom täällä, minulla on sinulle asiaa”, Tom vastasi. Hän piti korvansa ovessa kiinni, jotta kuulisi edes jotain. Pitkään aikaan ei kuulunut mitään, mutta sitten Tom kuuli Maryn lähestyvän ovea.
Mary avasi ovea vain hieman, sen verran, että Tom näki Maryn toisen silmän. Vihreän silmän ympärys oli punainen ja turvonnut itkemisestä. Tom ei ollut ikinä joutunut lohduttamaan ketään, eikä nytkään osaisi varmasti.
”Miksi sinä itket?” Tom kysyi. Mary pyyhkäisi hihalla kasvojaan ja tuijotti Tomia jäätävästi.
”En minä itkenyt! Miksi minun muka pitäisi itkeä?” Mary sanoi ääni väristen.
”Ei itkemisessä ole mitään pahaa. Sinua varmasti pelottaa olla tääl-”
”Ei minua pelota!” Mary huudahti nopeasti. ”Miksi minun tarvitsisi pelätä? Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä Jumala on minun kanssani.”
”Mistä sinä oikein puhut?” Tom kysyi, hän ei voinut mitenkään käsittää, mistä tuo tyttö nuo asiat vetäisi.
Mary henkäisi tyrmistyneenä, ihan kuin Tom olisi sanonut ruman kirosanan. Hän tuijotti tätä vihan ja pelon sekaisella katseella. Hän läimäytti oven kiinni Tomin nenän edestä.
Tom ei voinut ymmärtää tyttöä. Dennis oli aina sanonut, että jos tyttö itkee, sitä pitää lohduttaa.
Mitä Denniskin muka tytöistä tietää? Dennis oli kova selittämään asioista, joita luuli tietävänsä, mutta loppujen lopuksi Tomista tuntui, että hän vain keksi asiat päästään.
***
Tom makasi sängyssään tuijottaen pimeää kattoa. Dennis ei vielä nukkunut, sen kyllä kuuli. He eivät olleet puhuneet kunnolla mitään koko päivänä. Dennis ei edes tiennyt, että Tom oli saanut puhuttua tytön kanssa ja sai mahdollisesti myös itkemään.
En kyllä kerro tuolle mitään.”Kyllä minä huomasin kun sinä juttelit sen tytön kanssa”, Dennis sanoi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä, mutta hänen äänestään kuulsi kateus. Tom hymyili mielissään, mutta ei vastannut mitään.
”Oliko hän kiva?” Dennis kysyi kärsimättömästi.
”On”, Tom vastasi ja veti peittonsa itsensä päälle, ettei Dennis vain huomaisi hänen hymyään.
”Aha” Dennis töksäytti myrkyllisesti. Hän ei ollut todellakaan tyytyväinen Tomin vastauksiin.
Tom kuuli, kun Dennis kieriskeli sängyssään vielä pitkään, hän varmasti ei saanut nukuttua, koska hän mietti uutta tyttöä. Tom ajatteli samaa asiaa ja vielä pitempään kuin Dennis.
***
Tom oli nukkunut koko yön levottomasti. Hän oli herännyt puoli seitsemältä eikä ollut sen jälkeen enää saanut unta. Dennis kuorsasi ja puhui välillä jotain, mistä kukaan ei olisi saanut selvää. Aamupala oli kesäisin vasta yhdeksältä, joten Tomin täytyi odottaa.
Tom astui puuovesta takapihalle. Jos orpokodin pihassa vain olisi kasvanut ruohoa, se olisi kimalllellut aamukasteesta auringon valaistessa hennosti pientä pihaa. Tom vihasi asua keskellä asfalttiviidakkoa. Hän halusi metsää ja ruohoa ympärilleen.
Tom istui alimmalle rappuselle ja odotti käärmeitä, sillä aikaan hänellä oli hieman aikaa miettiä Marya. Marykin oli erikoinen, Tom mietti. Mary ei ollut normaali lapsi, olisiko hänelläkin taito puhua käärmeille? Tom säpsähti ajatuksistaan sihinään korvansa juurella. Ei hän Käärmeitä pelännyt tai mitään ja hän oli tottunut siihen, vaikka saattoi vielä välillä säikähtää niitä. Kaikilla tuntui olevan se sama kysymys mielessä:
”
Kuka on uusi tyttö?”
”
Meikäläinen”, Tom sanoi, hän oli tästä täysin varma. Hän ei osannut tulkita käärmeiden ilmeitä, mutta hän oli varma, että he näyttivät yllättyneiltä.
”
Täällä ei ole ketään muita käärmesuita, kuin sinä”, Eräs kyy sihisi.
Tom tuijotti tuota käärmettä hölmönä. Hän oli ollut varma, että hän oli viimein löytänyt sielunkumppanin. Hän oli ollut varma, hän oli melkein tuntenut, että tämä tyttö olisi epänormaali, kuten hänkin. Tom oli aikeissa väittää vastaan kyylle, mutta pieni, kimeä ääni keskeytti hänet:
”Petturi! Paholaisen ruummilistuma!”
A/N2: jos pääsit tänne asti, jaksat vielä kommentoidakkin:)
