LW6: Ajantappo, James/Regulus, K-11, oneshot, romance, angst

[Jillian]

Title: Ajantappo
Author: Jillian
Fandom: Harry Potter
Genre: Romance, angst, slash
Pairing: James/Regulus
Rating: K-11
Summary: ”Koska lakkasit hengittämästä, Regulus Musta?” Ja sitten yö oli musta ja ilma kuumaa, enkä ymmärtänyt, miksi hän yritti saada minut hengittämään omilla keuhkoillaan.

Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, en saa tämän ficin kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Beta: -
Tapahtuma-aika: Vuodet 1976 ja 1979.
Inspiraatio: Strange and beautiful (I'll put a spell on you) - Aqualung. Suosittelen kappaletta!
Words: ~ 1700
Tense: Imperfekti.
Status: Oneshot, valmis.
A/N: Olen hyvin yllättynyt siitä, että sain tämän ficin jo nyt valmiiksi. Haasteena on LW6 sekä FF100, sanana 034. Liian vähän. Lyriikat ovat lopussa, as always. ^^


*


I
Regulus

Jos päivät olisivat olleet yhtään hitaampia, ne olisivat varmasti kulkeneet kellonvastaisesti, karanneet yöltä ja katkerilta ajoilta, halunneet mieluummin elää vielä siinä rauhallisessa aamussa. Ennen ne käytävät olivat suoria ja estottomia, ottivat selän vastaan ja estivät romahtamasta. Veli oli rohkea ja typerä, kun karkasi, käveli nopeasti petturin hiukset ilmassa hulmuten, vaikka pyysin häntä jäämään vielä hetkeksi. Hän sentään pysähtyi ja kääntyi, katsoi minua silmiin vai niiden taakse.

”Reg, on liikaa asioita, joita et ymmärrä. Toivon, että vielä joskus-” ja sitten häntä ei enää ollut; pitelin käsissäni painavaa ilmaa, joka painoi minua kokoon kuin tuli paperia.

Talo jähmettyi. Vanhempani eivät puhuneet toisilleen vaikka oli selvää, että Sirius oli lähtenyt isän puhdasverisyyskiihkoilun ja huutamisen takia. Ja äiti oli lempeä kaisla, aina taipuisa myrskytuulessa, mutta liiankin taipuisa ollakseen tarpeeksi voimakas sanoakseen pojalleen edes kerran rakastan sinua. Kai veli lähti maailmalle juuri sen takia, päästäkseen irti niistä rakkaudettomista ajoista, etsiäkseen tunnetta.

En voinut pettää isääni ja jättää äitiäni. Siispä jäin ja kuuntelin, myötäilin ja hymyilin hyväksyvästi vanhempieni suunnitelmille. Oikeasti en välittänyt, mutta mitä vain äidin takia.

~

Jonakin päivänä ovellemme ilmestyi kopea kulkuri, tai sellaisena minä hänet näin. Hänellä oli terävä leuka ja itsevarma katse; se typerys luuli kai oikeasti, että hänestä olisi vastusta minulle.

”Sirius tarvitsee tavaroita. Tulin hakemaan niitä.” Hän nojasi ovenpieleen. Hymyilin vinosti.
”Luuletko että välitän?” Ääneni kalseus taisi yllättää hänet. Mitalin arvoinen suoritus.
”Hän on veljesi, halusit tai et. Päästätkö minut sisään?”
”Hmph. Tule sitten.” Seisoin tahallaan tiellä, joten hän joutui työntämään minut sivuun. Luulin, että hän menisi yläkertaan omin neuvoin, mutta hän seisahtui portaiden eteen ja kääntyi ympäri. Suljin oven ja katsoin häneen kysyvästi.

”Olisi rumaa rynnätä ympäriinsä ilman lupaa tai seuraa.”
”Onhan sinussa edes vähän kunniallisuutta, kunhan vähän kaivaa.”

Vastentahtoisesti jouduin saattamaan hänet veljeni huoneeseen. Olin viettänyt siellä salaa paljon aikaa ja ottanut joitakin tavaroita itselleni, mukaan lukien kauniin sormuksen, josta Sirius oli aina sanonut, että hän antaisi sen ensirakkaudelleen. Nyt se roikkui kaulassani ja ilkkui minulle. Olin enemmänkin Siriuksen ensivihastus.

”Ota äkkiä mitä haluat ja lähde. Vanhempani eivät pidä yllätysvieraista.” Hän katsoi minuun kuin olisin palanut roviolla ja anellut vettä.

”Yritän olla nopea.” Uskoin häntä, vaikkei ollut mitään syytä. Hän löysi valokuvan, jossa Sirius kaappasi minut syliinsä takaapäin ja pyöritti ympäri keltaisten lehtien sadellessa ympärillemme.

”Tämä on kaunis.” Hän hymyili. Minä suljin silmäni ja kun avasin ne, hän seisoi edessäni.

”Olen muuten James.” Hän ojensi kättään. Tartuin siihen epäröimättä.
”Regulus, mutta sen kai tiesitkin.” James hymyili. Me katsoimme toisiamme ja hän yritti kai ymmärtää, miksi kaikessa oli käynyt niin. Miksi minä en näyttänyt välittävän ja miksei kai Siriuskaan, vaikka valokuvat eivät koskaan valehdelleet. Ihmiset valehtelivat, pettivät itseään ja toisiaan. Mutta ikuistetut hymyt ja silmät puhuivat aina totta, niitä haaskalinnut eivät pystyneet repimään rikki.

”Minä kai lähden”, James sanoi. Nyökkäsin.
”Osaatko ulos?”
”Enköhän.”
”No, nähdään kai.”
”Niin.” James heitti ison laukun olalleen ja lähti. Katsoin ikkunasta hänen loittonevaa selkäänsä. Hän oli ottanut valokuvan itselleen.

~

”Sinä.” James melkein nauroi. Hänen viime käynnistään oli korkeintaan muutama päivä. Ja hän oli taas siinä.

”Joo, minä. Ajattelin vain tulla käymään, kun tuota… liikuin täälläpäin.”
”Et usko tuota itsekään. Tiedän kyllä, missä asut.” Hymyilimme, vaikka se oli varmaan kiellettyä.
”Niin, haluat varmaan sisään? Vanhemmat menivät käymään sukulaisilla, siellä kestää aina, joten… no, tiedät kyllä.”

Suvun lisäksi ainoa pyhä asia olivat isän viinit. En tiedä miksi tarjosin sitä Jamesille, mutta sen oli kai mentävä niin. Hän katsoi yhä leuka pystyssä paksuja verhoja, pimeyden voimiin erikoistuneita kirjoja ja arvokkaita astioita kaapeissa. Tiesin, että hän oli puhdasverisestä perheestä, mutta kaikesta päätellen siellä oli paljon vapaampi meno kuin meillä.

”Mikset sinäkin vain lähtenyt?” James kysyi, kun olimme yhdessä miltei tyhjentäneet yhden pulloista. Minun oli lämmin enkä jaksanut enää ajatella mitään, en itseäni, en mahdollisia seurauksia. Nojatuoli upotti minua entistä syvemmälle, vai viinikö sen teki.

”Pelkäsin”, sanoin. Se oli yksinkertaista, mutta totta. Olin täysi ääliö kun myönsin sitä kenellekään, veljeni parhaasta ystävästä puhumattakaan, jonka näin nyt vasta neljättä kertaa meillä. Mutta sillä hetkellä se tuntui hyvältä, ja James kuunteli. Kukaan ei koskaan kuunnellut minua, ei ainakaan oikeasti.

”Mitä sinä pelkäsit?”
”Vanhempia. Vapautta; tunnetta, jota en ole kokenut ennen. Elämää.”
”Vapaus ja elämä ovat hyviä, ihania asioita. Niitä pitää etsiä, ei pelätä.”
”Niin. En vain voi. On myöhäistä tehdä mitään.” James nousi ylös sohvalta ja istui nojatuolin käsinojalle minun viereeni.

”Hei, koskaan ei ole liian myöhäistä.” Jamesin ääni oli rauhoittava, tunsin kuumat viinihuurut kasvoillani, ja hän katsoi minua silmät humalasta kimmeltäen. Halusin sanoa niin monta asiaa, mutta pois työntäminen oli aina helpoin vaihtoehto.

”Sinun on paras lähteä. He tulevat pian kotiin.” James oli ihan vähäsen särkynyt; hän oli päässyt niin lähelle, mutta olin käskenyt hänet pois.

Painoin pullon huulilleni ja join viinin loppuun. ”Kiitos, mutta mene.”



II
James

En ollut nähnyt Regulusta lähes kahteen ja puoleen vuoteen. Hän sanoi että olisi parasta, jos emme näkisi enää. Suostuin, mutta joinakin iltoina kävelin hänen ikkunansa alitse ja toivoin, että hän huomaisi minut.

Hän ei koskaan huomannut.

Oli taas ilta, olin taas Reguluksen talon luona, kiertelemässä ympäriinsä kuin koditon, vaikka minulla oli koti, paikka mihin palata. Ja Lily, joka odotti minua siellä hyvän ruuan kanssa. Silti kiertelin, en saanut sijaa missään. Ainoa ajatukseni oli nähdä hänet, edes kerran, kunnolla, ja sitten jättäisin hänet ikuisiksi ajoiksi rauhaan. Olin nähnyt häntä koulussa päivittäin, mutta en voinut lähestyä häntä sillä Sirius puri hammasta ja nopeutti askeleitaan Reguluksen nähtyään.

Hidastin aina, vaikka jalat eivät olisi halunneet.

Nostin katseeni taivaalle. Satoi vettä, kadut kimaltelivat mustina jalkojeni alla. Ja sitten näin hänet.

”Regulus!” Hän ei pysähtynyt, jatkoi kävelyään kuin en olisi edes kuullut. Jouduin juoksemaan hänet kiinni.

”Kuuroko olet?” kysyin. Hän katsoi minua silmät täynnä jäätä. Tuntui siltä kuin hän ei muistanut eikä tietänyt ketään eikä mitään. Kesti kauan, ennen kuin hänen huulensa lausuivat nimeni.

”James.” Se oli tönkkö ja kuollut sana. Säikähdin häntä.
”Olet kuin kuolleen nähnyt, Regulus.” Tai kuollut itse.

Hän ei edes hätkähtänyt. Tajusin, että hän oli mukana jossain aivan väärässä, jossain, jota hän katuisi varmasti vielä myöhemmin.

”Mitä haluat minusta?”
”Vain jutella”, sanoin.
”Minulla ei ole aikaa.”

Halusin ravistella häntä.

”Ennen sinulla oli aikaa.”
”Nyt ei ole.” Vaikka hän sanoi niin, hän ei tehnyt elettäkään mennäkseen. Hän taisi muistaa, viinihuurut ja nojatuolin pehmeyden.

”Muistatko silloin kerran kun luotit minuun? Luota vielä kerran. En tahdo sinulle pahaa.”
”Nykyään on vaikea sanoa, kehen voi luottaa.” Tartuin hänen olkapäihinsä.
”Luota minuun. Luota.” Kun katsoimme toisiamme, hän taisi tunnistaa minut, sisimpäni, että minä olin se, kenet hän päästi lähelleen kaikesta huolimatta.

”Sinä”, hän henkäisi ja hymyili. Ihan vähän, mutta silti. Regulus näytti siltä kuin itkisi kohta, mutta en halunnut antaa hänen murtua.

”Minä.”


III
Regulus

Tunnistin hänet vihdoin. James; poika, joka oli petturiveljeni paras ystävä; poika, joka oli juonut viiniä kanssani ja miettinyt elämän raadollisuutta. Hänen kätensä eivät olleet päästäneet minusta irti, enkä edes halunnut juosta. Se oli aitoa, kuten sade nyt kasvoillani ja musta veden suutelema asvaltti, joka tuntui kiehuvan sillä hetkellä allani.

James. Unohdin häntä katsoessani kokemani kauhut; kuin feeniksin kyyneliä kuolettavaan haavaan. Laskin pääni. En kestänyt enää.

Hän veti minut kiinni itseensä, ja se oli viimeinen pisara. Kun kyyneleet muuttuivat koviksi nyyhkäyksiksi, hän puristi minua lujempaa, ja sade piiskasi meitä omilla kyynelillään.

”Koska lakkasit hengittämästä, Regulus Musta?” Ja sitten yö oli musta ja ilma kuumaa, enkä ymmärtänyt, miksi hän yritti saada minut hengittämään omilla keuhkoillaan.



IV
James

Hän maistui suolalta ja vedeltä, tärisevin huulin hän yritti haparoida omiani karkuun; en osaa enää hengittää tätä ilmaa. En halunnut antaa hänen hukkua, en sille Mustanmustalle tielle, en siihen viileyteen.

Se oli varmaan hullua ja väärin, olin menettänyt järkeni lopullisesti, mutta se oli hän, Regulus Musta, pieni ja liikaa ajatteleva poika, joka oli pakotettu kasvamaan mieheksi liian nopeasti. Ja hän sai minut sekoamaan, hullulla tavalla, aivan kuin hän olisi minun kuuni ja minä ihmissusi; muutuin ilman tahtoani nälkäiseksi.

Miten kova elämännälkä minua riepottelikaan sillä hetkellä.

”James, minun pitää kai mennä”, hän henkäisi, kun päästin vähän irti.
”Mene, mutta älä katoa.”
”Yritän”, hän sanoi ja uskoin. Nyt hän oli se sama Regulus, joka oli juottanut minut humalaan ja pistänyt kysymään vaikeista asioista.



V
Regulus

”Sinulla on vieläkin tuo kuva.” Kaivoin sormeni kahvikupin ympärille ja yritin hymyillä.
”Niin on”, James hymähti ja katsoi, kuinka Sirius pyöritti minua ympäri, uudelleen ja uudelleen. Hän taisi rakastaa sitä kuvaa, ja mietin, kuinka hän oli vieläkin pitänyt sen salassa kaikilta. Mietin, miten James saattoi rakastaa menneitä niin paljon. Menneissä on palanen tulevaa. Uskoin häntä, vaikka se oli sulaa hulluutta.

”Miksi kannat sitä mukanasi?”
”Se antaa toivoa. Sinunkin pitäisi muistaa se.”
”Toivoa mistä? Ei Sirius enää koskaan suostu edes puhumaan minulle, ei enää.”
”Jos uskoo tarpeeksi, mikä vain on mahdollista.”
”En olisi uskonut, ett olet optimisti. Olet liian ylpeä sellaiseen ylellisyyteen.”
”Regulus, yhä on olemassa liikaa asioita, joita et ymmärrä. Toivon, että vielä joskus-” mutta hän ei kadonnut, ei ollut kuten veljeni.

Kahvini jäätyi, koska en suostunut juomaan sitä.

”Voisin kirjoittaa jotain”, sanoin. Hän hymyili, ei kai vieläkään uskonut, että pitkähiuksisia runopoikia oli olemassa. Enkä edes ollut sellainen. Ainakaan paljoa.

”Kirjoita vaikeasta elämästä”, hän sanoi ja kaivautui viereeni sohvalle. Katsoin synkkänä valokuvaa Lilysta, naisesta, jota James sanoi rakastavansa. Ja silti hän tuli aina luokseni, tai minä hänen, kuka ties.

”Siitä olen kirjoittanut lukemattomia kertoja, mutta kun kerran toivot niin-”

Hän veti minut päälleen ja puristi lanteilta, kun makasin tuijottaen välillä kattoon ja kirjoitin, terävistä ovenkahvoista ja tappavista katseista niskassa.

Hän innoitti minua avaamaan vanhat haavat, jotta hän voisi rakastaa ne ehjiksi.



VI
James

Hän osasi kirjoittaa ilmiömäisesti. Siinä missä jäin haparoimaan sanottavan kanssa, hän osasi sanoa juuri ne asiat, joita en ollut osannut tunnistaa omista ajatuksistani. Regulus Ihmeellinen Musta, kirjoittaja, minun kuuni; auringonvalovaras, mutta silti ihan oma hauraankaunis maailmansa.

Ja kun painoin hänet alleni repaleiselle sohvalle, hän unohti kipunsa ja pelkonsa, oppi kai hengittämään oikein, se traaginen raukka. Hän oli niin kaunis, kuin linnunpoikanen, joka kaipaa taivaalle, mutta jonka siivet ovat vielä liian heikot.

Toivon, että hän vielä joskus oppi lentämään.



VII
Regulus

Minun oli pakko jättää palaamatta enää ikinä. James upposi syvemmälle kerta kerralta, enkä halunnut että kukaan tuhoaa itseään minun takiani. Jokainen paikka oli kylmä, ei häntä missään, ja silti tiesin, että minun on pakko selvitä omillani, edes kerran.

Kun hukuin viimein pois, ajattelin Jamesia ja niitä eläviä ja aitoja hetkiä, joita oli aivan liian vähän. Katseeni sammui, levitin repaleiset siipeni ja lensin.

Seitsemäntoista vuoden kuluttua Sirius pyöritti minua keskellä valkeutta. James oli ollut oikeassa, mutta hän ei enää koskaan saapunut luoksemme.



*
[size=85]

Bon Jovi: (You Want To) Make a memory

Hello again, it's you and me
Kinda always like it used to be
Sippin' wine, killing time
Trying to solve life's mysteries

How's your life, it's been a while
God it's good to see you smile
I see you reaching for your keys
Looking for a reason not to leave

If you don't know if you should stay
If you don't say what's on your mind
Baby just breathe
There's nowhere else tonight we should be

You wanna make a memory?

I dug up this old photograph
Look at all that hair we had.
It's bittersweet to hear you laugh
Your phone is ringing I don't wanna ask

If you go now, I'll understand
If you stay, hey, I've got a plan
We're gonna make a memory
You wanna steal a piece of time
You can sing the melody to me
And I can write a couple of lines

You wanna make a memory?

If you don't know if you should stay
And you don't say what's on your mind
Baby just breathe
There's nowhere else tonight we should be
We Should be

You wanna make a memory
You wanna steal a piece of time
You can sing the melody to me
And I can write a couple of lines

You wanna make a memory? (x2)[/size]

[Charla]

Ohh. Tämä kuvakieli on jotakin sanoinkuvaamatonta, saat monimutkaisemmatkin kuvailut sujuviksi ja kauniiksi, eikä missään töksähdä. Ei sitten missään. Aina lukiessani jotakin teksteistäsi alan ihmettelemään samaa, sitä miten sinä aina onnistut. En tosin ole läheskään kaikkia tekstejäsi vielä lukenut - mutta lukemieni perusteella voin sanoa näin täysin rehellisesti.

James ja Regulus, en ole ikinä tullut ajatelleeksikaan heitä yhdessä. Tämän jälkeen saatan tullakin ajattelemaan. Regulukseen on oikeastaan ole lainkaan perehtynyt ja tämä taitaakin olla ensimmäisiä lukemiani ficcejä, jossa hän on mukana. On aina hienoa syventää mielikuvaansa hahmosta hyvän ficin avulla, kiitos siitä.

Ainoa seikka, joka tässä hieman häiritsi, oli se, etten osannut kuvitella Siriuksen ja Reguluksen äitiä sellaiseksi, kun hänet olit kuvaillut. Pikkuseikka siltikin ja kirjoissa olevan maalauksen antamasta mielikuvastanihan se johtuu.

Mutta, kirjoitustyylisi on hätkähdyttävän upea ja tämä ficci ehdottomasti lukemisen arvoinen. Muuta en osaa sanoa tähän syssyyn.

//Ai niin, piti myös sanoa, että minun mielestäni tämä jätti paljon arvailujen varaan ja minä pidin siitä.

[Carolynne]

Olin aivan onnessani, kun huomasin sinun kirjoittaneen yhdellä lempipareistani. Pidän kirjoitustyylistäsi ja tavastasi käsitellä sanoja hyvin paljon, enkä joutunut pettymään tässäkään. Uskomattoman kaunista kieltä!

Tykkäsin kovasti ideasta jakaa tämä osiin, joilla kullakin on oma kertojansa. Tarinaan sai näin monta ulottuvuutta, muuttui paljon enemmän tunteikkaammaksi. Erityisesti tämä toimi Jamesin "pakkomielteen" kohdalla, oli hyvin mielenkiintoista lukea, miten Regulus otti asian. Muutenkin, pari ja hahmot tässä ovat ihania ^^ Pidin siitä, että Jamesilla tosiaan oli tässä tunteet, eikä häntä oltu kuvattu idiootiksi, homofoobiseksi ääliöksi, niin kuin liian usein näkee. Myös Regulus oli loistavasti kirjoitettu, eniten minuun vaikuttivat nuo hengittämis-kohdat.

Minusta myös muut hahmot olivat hyvin ja huolella kirjoitetut. Toisin kuin innocence, minä pidin rouva Mustan karaktääristä paljon. Se yhdistettynä kirjan mielikuvaan sai miettimään paljon. Voi joko ajatella, että canon on tästä täysin erillään, mutta minä tykkään pohtia, että jos Walburga joutui elämään miehensä varjossa koko elämänsä ja jos Siriuksen lähtö tosiaan särki hänen sydämensä (niin kuin Oljo taisi viitosessa sanoa), niin maalauksen katkeruus on aivan ymmärrettävää.
Myös Siriuksen suhtautuminen veljeensä oli ihanasti kuvattu, et arvaakaan, kuinka paljon rakastuin tuohon kuvaa ja erityisesti sen yhteyteen viimeisten lauseiden kanssa. Oli myös todella hieno ykstyiskohta, että James piti kuvaa aina lähellään. Siinä taisivatkin olla hänelle kaikkein tärkeimmät ihmiset, Sirius ja Regulus.

Alussa idea tuntui hieman kulutetulta, olen lukenut muutamia sellaisia ficcejä, joissa James törmää Regulukseen hakiessaan Siriuksen tavaroita, mutta tämä erottui silti joukosta upeiden kielikuvien ja erilaisen loppuratkaisun ansiosta. Oikeastaan mikään muu ei tuon ensimmäisen osan jälkeen tuntunut käytetyltä eikä yksikään lauserakenne koko tekstissä tökkinyt.

Minun piti vielä kovasti hehkuttaa jotain, mutta tätä edellistä kohtaa kirjoittaessa taisin unohtaa sen. No, toivottavasti riittää, että tiedät, kuinka paljon minä tätä ficciä arvostan ^^

Kiitän siis,
Carolynne

[Arte]

Todella kaunista tekstiä. Voin sanoa, että en oikein osaa päässäni yhdistää Jamesta ja Regulusta toisilleen, mutta tässä se toimi. Pojat olivat niin hauraita ja käsin kosketeltavia, että heistä ei voinut olla nauttimatta.

Tämä jätti minuun sellaisen kaihoisan tunteen, jonka toisaalta haluaa ravistaa pois, mutta toisaalta antaa sille mahdollisuuden kasvaa joksikin toiseksi tunteeksi, mitä voisi hellyydellä hoivata ja välittää. Kuulostaa oudolta, mutta sellaista mietin täällä. Kirjoitustyylisi oli ihanan aaltoilevaa, rauhallista ja siinä oli helppo liikkua mukana.

Jamesin käytös oli todella suloista. Hän huomasi Reguluksessa jotain, mistä halusi ottaa selvää, auttaa häntä. Ja hän tuli auttamaan, vaikka ei tiennyt, miten siihen kykenisi.. Se oli hienoa. Vaikka hän ei edes tuntenut poikaa ja Sirius oli varmasti katkerana kertonut hänestä yhtä sun toista, minulle jäi ainakin se kuva, että hän aloitti aivan alusta ja oli oma itsensä.

Olen lukenut Reguluksesta todella vähän, joten minulla ei ole hänestä kunnollista kuvaa, mutta sinun antamasi kuva oli aika nätti. Nuori mies, joka haluaisi olla muuta, mutta ei pysty muuttumaan. Tukeutuu lähes vieraaseen henkilöön, päästä hänet lähelleen ja kiintyy tähän. Se on kaunis kuva. Pystyn kuvittelemaan tuon sateisen kadun, missä pojat seisovat toisiinsa kietoutuneina, sateen ropistessa ympärillä ja ilmaan kuiskattuja asioita. Se on kaunis, pidän siitä näkymästä.

Pystyn yhdistämään aika hyvin yhteen toiseen James/Regulukseen, jonka luin aikoja sitten. Tämä jotenkin tietämättään täydentää tätä, saan itselleni täydellisempää tarinaa heistä. Oikeastaan tämän ficin myötä voisin jopa sanoa olevani kiinnostunut tästä parituksesta, haluaisin jatkaa heidän tarinaansa, luoda sille lisää pohjaa ja antaa heille uusia mahdollisuuksia.

Kiitos tästä lukukokemuksesta, autoit minua näkemään uuden parituksen. Kiitos.

[Violetu]

Oijoi.
Tämä oli sanoinkuvaamattoman kaunis, yhdessä kohtaa alkoi ihan itkettää.
Lisäksi paritus oli jotain ihan uutta ja melkein ennen kokeilematonta.
Tyyli, Paritus ja tarina täydensivät hienosti toisiaan, eikä melkein mihinkään jäänyt aukkoja, vaikka Siriuksesta olisinkin toivonut vähän lisää asiaa.

Tunnelma oli kaunis, syksyinen, tumma ja haikea ja tähän sopi taustalle hienosti jonkinasteinen Sirius/Regulus (ainakin minä näin sen siellä).

Jamesista pidin ficissä kovasti, hänestä jäi sellainen mielikuva, että häntä ei voi kukaan eikä mikään kahlita, että hän elää niinkuin haluaa riippumatta muista, mutta silti hän jollakin tasolla jäi Reguluksen otteeseen.
Regulus oli ihana, niin kylmä ja asteittain kuollut, mutta silti sen koko ajan tunsi, miten hänen sielunsa oli puhdas, miten kaikki oli mennyt hänen kohdallaan väärin, miten hän jollakin syvemmällä tasolla halusi irti kaikesta siitä.

Ja kielikuvat. Niin kauniita ja hauraita, erilaisia. Ne loivat suurimman osan ficin tunnelmasta ja tekivät lukukokemuksesta täysin omanlaisensa.

~Violet kiittää

[Nemo]

Oi olipa kaunis. Sopi hyvin luettavaksi tähän vuodenaikaan. Ja nuo viimeiset lauseet...<3

Todella värikästä kuvailua ja kielikuvia! Juoni ei ollut kovin monimutkainen, mutta se ei tosiaankaan haitannut kun tässä jokainen lause oli kirjoitettu niin rikkaasti. Tällaisen tekstin kirjoittamisessa on varmaan hirmuinen työ...

En olekaan koskaan aikaisemmin ajatellut, että Regulus olisi "hyvällä puolella", olen jotenkin aina vaan ajatellut, että hän oli samaa mieltä vanhempiensa kanssa puhdasverisyydestä jne. Tai siis kyllähän hän tässäkin toimi niin, mutta mielessään kuitenkin "kadehti" Siriusta. Tämä oli kyllä todella mielenkiintoinen näkökanta ja mitä olisi tapahtunut, jos Regulus olisikin karannut Siriuksen kanssa...?

Luen aika vähän slashficcejä, mutta niistä mitä olen lukenut tämä oli kyllä paras. Ainoaa miinusta mitä tästä voisi sanoa, on se, että välillä teksti oli vähän sekavaa, kun jotkut kohdat olivat Jamesin näkökulmasta ja jotkut taas Reguluksen. Silloin tällöin tuli sitten sellainen olo, "että siis täh?", mutta ei se mitenkään pilannut lukunautintoa.

Kiitos!!

-Nemo

[Tala Sohalia]

Heips, kuten varmaan tiedät, ficcisi on Rohkelikon ficcipiirin listalla, joten postaan tähän myös saman tekstin, minkä postasin sinne. Lisäilen myös hieman quoteja.


Puitteen ovat kauniit ja runomaiset, dialogi taas yksinkertaista ja lakonista. Kielikuvat kompastelevat joskus, mutta yleensä ne toimivat. Joskus PoV:kin sekoittuu, mutta hyvin harvoin.

Henkilöhahmojen syvyys vaihtelee. En näe niitä niin OoC:na. Kummastakaan emme tiedä niin paljoa, että mitään sanotusta voisi pitää kirjojen vastaisena. Ihmiset ovat erilaisia eri ihmisille. Lähinnä OoC:ta on James, mutta Regulus kyllä kuulostaa erittäin uskottavalta.

Regulus tuntuu myös hyvin katkeralta hahmolta. Hän on kateellinen veljelleen siitä, että tämä pääsi pois. Että tällä on vielä mahdollisuus löytää, mitä lähti etsimään: tunnetta. Regulus on vienyt Siriuksen sormuksen, aivan kuin yrittäisi estää, että tämä ei koskaan voisi todella rakastaa. He ovat varmasti asuneet yltäkylläisyydessä, jossa tavara on rakkautta eikä Siriuksen ensirakkaus voi olla ensirakkaus, jos tämä ei saa sormusta merkiksi ainutlaatuisuudestaan.

Regulus myös syyttää Jamesia optimistiksi, kietoo sen haukkumiseen. Hän ei halua tai pysty ajattelemaan, että myös hän voisi onnistua niin kuin veljensä. Kai se on helpompi mennä viitoitettua polkua kuin raivata uusi tie? Pessimismi johdattaa hänen elämäänsä: hän on tyytynyt kohtaloonsa. Hän tekee asioita äitinsä puolesta, ilman tunteita, koska tunteet satuttavat: Siriuskin lähti pois.

James jää hyvin yksipuoliseksi ainakin minulle. Tämä on tarina Reguluksesta ja heistä kahdesta. Ei Jamesista. Jos käy mitenkään järkeen. Se, että James hakee Siriuksen tavarat ystävän palveluksena, sopii kyllä Jamesille, mutta se ei sovi Siriukselle. Sirius on ajattelematon, spontaani ja uhkarohkea. Mielessäni hän hiipii kotitaloonsa, vie mitä tarvitsee.

Lily kuvataan hyvin käytönnönläheisenä. Hänen ja Jamesin suhde perustuu hyvin yksinkertaiseen ja perustavaan rakkauteen, kun taas James ja Regulus vuorovaikuttivat lähinnä älyllisesti ja sanattomasti.

”Koska lakkasit hengittämästä, Regulus Musta?” Ja sitten yö oli musta ja ilma kuumaa, enkä ymmärtänyt, miksi hän yritti saada minut hengittämään omilla keuhkoillaan.

Ehdottomasti kaunein kohta ficissä. Avaako se myös Jamesin ja Reguluksen suhdetta noin muutenkin? Yrittääkö James auttaa Regulusta hengittämään? Hänhän on ottanut siipiensä alle jo pienen, tyhmän Peterin, ihmissusi-Remuksen ja mustalammas-Siriuksen? Onko Jamesilla jokin pelastamisfiksaatio, joka saa hänet yrittämään kaikkensa, kun hän näkee kärsivän sielun?

Myös loppu tukee tätä ajattelumallia. Jamesin ja Reguluksen suhde on epätasapainossa: James on se vahvempi. Opettaja. Mentori. Regulus yrittää löytää oman tapansa viitoittaa tietään, myöhässä kylläkin ja kohtalokkain seurauksin, mutta kuitenkin niin, että hän pystyy luopumaan Jamesista tämän takia, ei itsensä takia.

Toisaalta lopetus tuo erikoisia mielleyhtymiä. Sirius seuraa Reguluksen perässä, mutta paikkaan jossa James ei ole. Ovatko he siis helvetissä? Limbossa? Mitä Sirius teki joutuakseen sinne?

Vai oliko Regulus aina ihastunut Siriukseen ja löysi taivaansa tämän kanssa? Oliko Regulus Jamesin kanssa vain, koska tämä oli hänen rakkautensa paras ystävä? James oli ainoa keino Regulukselle olla lähellä Siriusta, jakaa Jamesin ystävyys, ajatukset ja unelmat. Ja salliessa suhteen etenemisen fyysiseksi, hän sai jotain, mitä Sirius ei saanut. Hän voitti tämän, riisti tältä.

Toisaalta Jamesin ja Reguluksen suhde pysyy aika pitkään epämääräisenä: on täysin lukijasta kiinni näkeekö hän parituksen. Myös fyysinen puoli on minimissään ja jälleen kerran lukija saa itse päättää missä vaiheessa tuo puoli tulee mukaan kuvioihin. Itselleni ficci toimii parhaiten, kun ajattelen, että miehet eivät oikeastaan siirry suutelemista pidemmälle. Heidän suhteensa on niin henkistä, että fyysisyys vain tahrisi sitä.

Viimeinen lause jotenkin kertoi sen kaiken. Regulus ei muuta kaivannut, kuin isoveljensä käsiä ympärilleen, kertomaan, että kaikki oli niin kuin sinä päivänä kuin tuo kuva oli otettu. James oli tärkeä heille molemmillekin, tämä ymmärsi heitä paremmin kuin kukaan muu. James oli se linkki, joka piti veljekset yhdessä niinä aikoina, kun he eivät olleet muuten tekemisissä. Nyt veljekset olivat taas yhdessä eivätkä tarvinnee Jamesia, joten tämä ei tullut.

Mitä enemmän olen kirjoittanut, sitä selkeämmin olen tajunnut, että ainakin minulle tämä ei ole ficci Reguluksesta ja Jamesista, vaan tarina Reguluksesta ja Siriuksesta. Veljeksistä.

Mitä tulee ficin nimeen niin se on hyvin... en saa siitä otetta. Mihin sillä pyritään? "Ajantappo" eli aivan kuin Reguluksen ja Jamesin suhde olisi vain tapa tappaa aikaa, eikä mitään muuta. Mutta kummalle se sitä oli? Regulukselle vai Jamesille? Kumpi heistä oli suhteessa vain koska sillä tappoi aikaa? Tässä tarkoituksessa otsikko ei puolla ficciä ja sen herättämiä tuntemuksia. Se tuntuu jotenkin vähättelevän ilmapiiriä, minkä kirjoittaja on saanut aikaan. Syö uskottavuutta kummankin tunteilta.


Sitten siihen mitä en tuonne ficcipiiriin kirjoittanut:

Henkilökohtaisesti en niinkään pitänyt incest-vibasta, jonka ficistä sain. Toisaalta tämä varmasti johtuu enimmäkseen siitä, että fandomit ovat pilanneet kykyni lukemaan ficcejä ilman seksuaalista latausta. Jos kirjoittajan tarkoituksena oli vain kuvata veljesrakkautta platonisessa mielessä, minun tulee vain syyttää itseäni, että näin siinä incest-piirteitä. Tämä on siis vain oma henk.koht.mielipiteeni.


”Onhan sinussa edes vähän kunniallisuutta, kunhan vähän kaivaa.”

Hän katsoi minuun kuin olisin palanut roviolla ja anellut vettä.

Ylhäällä muutama esimerkki kielikuvista, jotka eivät mielestäni niin toimineet. Tuo vähän kaivaminen pisti silmään, koska he olivat puhuneet muutaman lauseen verran: ei siinä paljoa oltu kaivettu. Toista kielikuvaa en vain yksinkertaisesti ymmärtänyt. Miten hän katsoi? Säälien, anoen, vihaisena, kauhuissaan, peloissaan, tuskissaan?

Nojatuoli upotti minua entistä syvemmälle, vai viinikö sen teki.

”Vapaus ja elämä ovat hyviä, ihania asioita. Niitä pitää etsiä, ei pelätä.”

tunsin kuumat viinihuurut kasvoillani

”Mene, mutta älä katoa.”

Nämä taas olivat kohtia joista pidin paljon. Erityisen paljon siis. Näitä oli enemmänkin, mutta näille halusin erikoismaininnat. Elämää tulee etsiä, niin yksinkertaisesti sanottu, mutta silti niin totta. Kuumat viinihuurut ovat hieno tapa kiertää sen tavallisen "tunsin hänen hengityksen kasvoillani". Ja lämpimät viinihuurut ovat miellyttävä vertauskuva tässä kontekstissa ja ne kertovat myös vapautuneisuudesta. Ja kumminkin myös siitä, että kumpikaan ei ole täysin oma itsensä juuri silloin.

Älä katoa... ihanasti sanottu.

Hah, toivottavasti jaksoit lukea.

[Kaatosade]

Tätä paria en olekaan ikinä ennen lukenut, ja on aina hienoa törmätä uudenlaiseen paritukseen, joka vielä kaiken lisäksi toimii.

Tykkäsin siitä, millaiseksi olit kirjoittanut Reguluksen. Tuli vaikutelma sellaisesta ihmisestä, jota sattuu ja joka yrittää näyttää kovalta piilottaakseen sen. Jamesista en saanut ihan niin hyvää otetta, mutta hänessä oli jotain itsepäistä, mistä pidin.

Oi kieli oli ihanaa tässä. Tykkäsin kovasti, kiitoksia.

[NeitiMusta]

tyksin täst tosi paljon. Olit kirjottanut kauniisti ja hyvin, molempien kannalta. Se toi eloa ficciin. Oli kiva lukee Jamesin ja Reguluksen tunteita ja mieltä. Miten ne asiat näki. Ihanaa... Kerrassaan kaunista.
Mä tiesin, ettei Regulus voi olla kokonaan paha. Kyllähän se varmaan Siriusta oikeesti rakasti. Ainakin joskus. Toivottavasti. Mut loistavaa, ettei se tässä ollu sellanen ilkee, töykee ja liian ylpee. Sait hahmot tuntuun tosi aidoilt. Se on hyvä.

Jonakin päivänä ovellemme ilmestyi kopea kulkuri, tai sellaisena minä hänet näin. Hänellä oli terävä leuka ja itsevarma katse; se typerys luuli kai oikeasti, että hänestä olisi vastusta minulle.

”Sirius tarvitsee tavaroita. Tulin hakemaan niitä.” Hän nojasi ovenpieleen. Hymyilin vinosti.
”Luuletko että välitän?” Ääneni kalseus taisi yllättää hänet. Mitalin arvoinen suoritus.
”Hän on veljesi, halusit tai et. Päästätkö minut sisään?”
”Hmph. Tule sitten.” Seisoin tahallaan tiellä, joten hän joutui työntämään minut sivuun. Luulin, että hän menisi yläkertaan omin neuvoin, mutta hän seisahtui portaiden eteen ja kääntyi ympäri. Suljin oven ja katsoin häneen kysyvästi.

”Olisi rumaa rynnätä ympäriinsä ilman lupaa tai seuraa.”
”Onhan sinussa edes vähän kunniallisuutta, kunhan vähän kaivaa.”
 

Tykkäsin tästä kohasta todella paljon. Se oli hauska.

”Sinä.” James melkein nauroi. Hänen viime käynnistään oli korkeintaan muutama päivä. Ja hän oli taas siinä.

”Joo, minä. Ajattelin vain tulla käymään, kun tuota… liikuin täälläpäin.”
”Et usko tuota itsekään. Tiedän kyllä, missä asut.” Hymyilimme, vaikka se oli varmaan kiellettyä.
”Niin, haluat varmaan sisään? Vanhemmat menivät käymään sukulaisilla, siellä kestää aina, joten… no, tiedät kyllä.”

Ihana. Tää oli mun mielest yks ficcin parhaimmist kovist. Se sai hymyn nouseen huulilleni.

  Minun oli pakko jättää palaamatta enää ikinä. James upposi syvemmälle kerta kerralta, enkä halunnut että kukaan tuhoaa itseään minun takiani. Jokainen paikka oli kylmä, ei häntä missään, ja silti tiesin, että minun on pakko selvitä omillani, edes kerran.

Kun hukuin viimein pois, ajattelin Jamesia ja niitä eläviä ja aitoja hetkiä, joita oli aivan liian vähän. Katseeni sammui, levitin repaleiset siipeni ja lensin.

Seitsemäntoista vuoden kuluttua Sirius pyöritti minua keskellä valkeutta. James oli ollut oikeassa, mutta hän ei enää koskaan saapunut luoksemme.

Tosi kaunis loppu. Meinasin rupee itkeen. Voi... James oli ollut oikeassa, mutta hän ei enään koskaan saapuisi luoksemme <-- tosi kaunis ja silti tosi surullinen samaan aikaan.

 



<3