Proteiinin pimeät markkinat
fandom: Free!
ikäraja: K-11
paritukset: mitään en tunnusta
genre: yakuza!AU, crack
yhteenveto: Järjestäytyneen rikollisuuden ja tympääntyneiden lainvalvojien kohtalot kietoutuvat toisiinsa mustan pörssin ravintolisien äärellä.
A/N: Pics yllytti. Ehkä mä vielä joskus luen jonkun oikeankin yakuza!AU:n, vaikka en lajia tässä fandomissa ymmärräkään.
Nanasen klaani, joka tätänykyä tunnetaan paremmin Iwatobin ryhmittymän nimellä, on pienimuotoisessa kriisissä. Ja pienimuotoisella tarkoitetaan tässä helvetinmoista — nuori Haruka ei vielä täysi-ikäisyyden kynnykselläkään ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta vastuun ottamiseen perheyrityksessä, jostain tulevasta isänsä manttelin perimisestä nyt puhumattakaan. Pappa-Nanase ei luonnollisestikaan pidä tällaista kehityskulkua järin ilahduttavana, mutta ei hänen voi erityisen huolissaankaan väittää olevan. Ainakaan ihan vielä.
Harukan lapsuudenystävä Makoto Tachibana huolehtii sitten senkin edestä, aivan kuten on huolehtinut koko ikänsä.
“Älä yritä leikkiä äitiäni”, Harukalla on tapana sanoa.
“Mutta täytyyhän edes jonkun”, Makoto vastaa mielessään, mutta välttää sen ääneen sanomista viimeiseen asti. Hän on kehittynyt sellaisessa välttelyssä ja väistelyssä lajin mestariksi.
Yhtä mestarillinen hän on muussakin huolenpidossa; hän pesee Harukan pyykit, katsoo että tämä syö muutakin kuin pelkkää makrillia, kampeaa kaverin ylös karppialtaista ja tulvivista ojista, toimii Harukan henkivartijana aivan kuten hänen oma isänsä toimi aikanaan Harukan isälle, ja muuta sen sellaista. Peruskamaa, eikö? Omaa elämää hänellä ei ole, mutta ei hän ole koskaan sellaista osannutkaan kaivata, tähän hänet on kasvatettu, tämä on hänen kohtalonsa.
Koska Iwatobin nuoriso-osaston hommat täytyy jotenkin saada hoidettua, remmiin rekrytoidaan toinenkin lapsuuden leikkikaveri — Nagisa Hazuki, Nanasen perheen taloudenhoitajan avioton lapsi, jonka siittäjää kukaan ei uskalla kovaan ääneen arvailla. Ilkeillä kielillä riittää silti kanttia kuiskailla, että Nagisa olisi kaikin mahdollisin tavoin juuri se poika, jonka Nanase senior tarvitsee, vaikka vaaleanpunainen fedora ja telkkaridraaman gangstereilta omaksuttu pahisnauru eivät ehkä ensin ihan vakuutakaan.
Makoto on aluksi kiitollinen siitä, että Nagisa sillä tavoin ottaa hoitaakseen Harukan osuuden perheen pyörittämästä mustasta pörssistä, mutta aikaa myöten järjestely osoittautuu kaikkea muuta kuin toimivaksi. Nautinnoille perso Nagisa ei ainoastaan ime karkkitikkuja muiden viettäessä tupakkataukoja, hän myös syö omasta kuormasta, korvaa parempiin suihin pistelemänsä kookoksen- ja mansikanmakuisen proteiinijauheen ruokasoodalla, ja äkkiä he ovat tilanteessa, jossa heikkolaatuisen tavaran kalliilla myymisestä sataa paskaa niskaan joka suunnalta.
Ja pettyneet, vihaiset, pahimmanlaatuiseen protsku-koukkuun jääneet bodarit diilereineen ovat kaikkea muuta kuin naurun aihe. Makotosta tuntuu erityisen pahalta tietää, että ummistamalla silmänsä Nagisan toiminnalle hän on saattanut asettaa lukuisten ihmisten terveyden vaaraan, kehonrakennus ja lisäravinteet tulee tasapainottaa huolella, mutta itsekin tuohon jauheeseen addiktoitunutta Nagisaa on mahdotonta valistaa.
Harukaa ei edelleenkään kiinnosta. Istuessaan kalliin kalaravintolan akvaariossa mieluista ateriaa valitsemassa hän kyllä myötäilee Makotoa sen verran, että Nagisa täytyy lähettää vieroitukseen, mutta sen enempää hänestä on turha yrittää saada irti.
Lainvalvojan duuni oli Sousuke Yamazakin unelma, intohimo, mitä saatanaa näistä kutsumuksista nyt onkaan tapana sanoa. Hän oli poliisiopistossa luokkansa priimus ja hänelle povattiin suurta tulevaisuutta, nopeita ylennyksiä ja kasoittain kiiltäviä kunniamerkkejä. Sitten joku piripäinen vaimonhakkaaja otti ja ampui Sousuken olkapään paskaksi. Se siitä rivakasta nousukehityksestä sitten.
Pelkkä paperinpyörittäminen ei Sousukelle maistu. Tympii. Siirto Iwatobin keissiin on kai ihan ok.
Avattuaan takavarikoiduista, valkoista jauhetta sisältävistä paketeista ensimmäisen ja maistettuaan kielenpäällä pienen hyppysellisen Sousuke on ymmällään siitä, miten vitunmoinen tampio pitää olla todella tätä jatkettua tavaraa käyttääkseen; protskun määrä on tässä sotkussa niin onnettoman pieni, etteivät edes haistamiseen koulutetut koirat välttämättä saisi vainua.
Niin pahuksen umpimieliseksi hepuksi Haruka Nanasella on yllättävän monta lapsuudenystävää. Yksi heistä on konstaapeli Matsuoka, kavereiden kesken Rin. Kakaroina heillä oli tapana pulahdella niihin aiemmin mainittuihin karppialtaisiin yhdessä, poloisen Makoton suruksi ja mahanpuruksi, mutta sittemmin tiet erkanivat, kun rosvon ja poliisin leikkiminen alkoi tuntua vähän liiankin totiselta toiminnalta. He eivät ole pitäneet yhteyttä vuosiin.
Joskus Rin kuitenkin kuulee vanhojen kamujen kuulumisista sisareltaan Goulta. Gou ei varsinaisesti toimi lain tuolla puolen, emännöi vain sellaista hiton hämmentävää paijailu-salonkia, jossa lihaksikkaat korstot on asetettu riviin käpälöitäviksi kuten muulit ja lampaat kotieläintarhoissa konsanaan. Rin epäilee, että Goun kokoelma karskeja karjuja ostaa lisäravinteensa pimeiltä markkinoilta, mutta mitään todisteita hänellä ei ole. Onneksi. Tällainen sukulaisuussuhde ei tee kovin hyvää kunniallisen poliisin ammatilliselle imagolle, mutta toisaalta alamaailman vasikat tykkäävät pyöriä Goun nurkissa, kai sellaiset mestat sitten vetoavat tietynlaisiin luonteenlaatuihin.
Entinen ylikonstaapeli Mikoshiba työskentelee nykyään Goulle. Rin on vakuuttunut siitä, että undercover-tehtäviin suostuvat kytät ovat alusta asti vain kaivanneet tekosyytä vaihtaa alaa.
Ja niin, johtuuko sitten niistä muinaisista jahtausleikeistä vai mistä, mutta Rin haaveilee Harukan pidättämisestä. Rautoihin pistämisestä. Se on hänelle suorastaan pakkomielle. Mutta siis täysin toverillisessa, heterossa mielessä tietenkin.
Makoto tuskin tulee milloinkaan ymmärtämään, millä ihmeen logiikalla vanhempi Nanase jättää poikansa sellaisessa kriittisessä vaiheessa oman onnensa nojaan, täysin vaille minkäänlaista isällistä opastusta. Juristin hän sentään jälkikasvulleen hankkii, palkkaa oikein pidempiaikaiseksi neuvonantajaksi runsaalla kuukausiliksalla, ja vaikka Ryugazaki onkin nuori ja vastavalmistunut, hän on pahuksen tehokas.
Lain pariin Ryugazakin houkutteli alunperin ajatus oikeudesta, totuuden ja järjestyksen tavoittamisesta. Aatteellisen idealistin ei kuitenkaan tarvinnut kovinkaan kauaa perehtyä oikeustieteellisen oppeihin, kun hänelle kävi jo selväksi, että mikä ikinä tuomioistuimissa toteutuukaan, oikeudeksi saati totuudeksi sitä tuskin saattaa nimittää. Tämän havainnon painuttua kunnolla tajuntaan seuraava askel kohti korruptiota oli jo huomattavasti lyhyempi.
Ryugazaki on aluksi nihkeä ja asiallinen, hokee vain harjoittavansa ammattiaan, mutta Nagisa ei anna kaveriparalle rauhaa vaan pöllii hänen silmälasinsa sekä raahaa häntä mukanaan kaikenmaailman karaokebaareihin ja delfinaarioihin “rentoutumaan” keksien samalla lukemattomia hölmöjä lainopillisia kysymyksiä. Niin Makoto kuin hetkeksi todellisuuteen havahtuva Harukakin ovat vakuuttuneita siitä, että pahimman luokan työnarkomaanina Ryugazaki tulee vielä haksahtamaan helppoihin ateriankorvikkeisiin yhtä pahasti kuin yliaktiivinen seuralaisensa.
Ja vaikka Ryugazaki onkin aluksi kovasti tatuointeja vastaan, ne kuulemma taistelevat hänen omaa estetiikantajuaan vastaan, Nagisa onnistuu lopulta ylipuhumaan hänet ottamaan edes yhden, onhan hän osa perhettä. Klaanin luottotaiteilijan oppipoika Kisumi luonnostelee hyvin herkän ja symmetrisen perhoskuvion, jonka ääriviivat ikuistetaan Ryugazakin selkään hänen ollessaan tukevassa humalassa, ja jälkeenpäin huuto raikaakin jätkän tajutessa, miten helvetin iso se ihan viaton yksi tatuointi on.
“Vaikka onhan se kaunis”, hän tunnustaa alistuneena ja soittaa Kisumille sopiakseen ensimmäisestä värityssessiosta.
Tuijottaessaan hämyisessä varastossa suuren aseen piippua Sousukesta tuntuu, että on tehnyt elämässään pelkkiä vääriä ratkaisuja. Toiselta puolelta sisään tulleet Nitori ja Mikoshiban junnu löytävät paikalle varmasti hetkenä minä hyvänsä, mutta ajatus apujoukoista ei varsinaisesti lohduta. Ihan vitun sama oikeastaan.
Häntä tähtäävä vihreäsilmäinen kundi hymyilee lempeämmin kuin kenenkään liipaisinta tapailevan pitäisi, enkelimäisesti suorastaan.
Sousuke ajattelee, että on sitä paskempiakin tapoja kuolla. Tai astua harhaan, miten vain, ihan vitun sama sekin. Hänen oikeaa kättään kivistää paskotun olkapään tähden, joten hetken mielijohteesta hän päättää seurata sen viitoittamalla tiellä — laskee oman aseensa, potkaisee lattiaa myöten vastustajalleen, ja kohottaa antautumisen merkiksi kätensä niin, että ne ovat näkyvissä.
Kuukausia myöhemmin käy ilmi, ettei Makoto kanna koskaan mukanaan oikeaa tuliasetta.
