Tällainen tarina löytyi kommentoitavistani, joten moi! Tulin nyt lukemaan ja kommentoimaankin.
Hmm, en oikein tiedä, mitä sanoa tästä. Ihana tunnelmaraapale, ja on todella surullista, että tuolla tavalla se peili, joka on ollut tie paratiisiin, on särkynyt. Mutta niin se kai menee, kuten jo raapaleessa itsessäänkin sanotaan. Mikään ei kestä ikuisesti. Ja jotenkin ajattelen myös, että tuon veljen kuoleman jälkeen on alettu ajattelemaan sitä kaikkea entistä niin hyvänä, mainiona ja paratiisina, vaikkei se ehkä todellisuudessa ole sitä lopulta ollutkaan. Mutta nykyinen elämä on ehkä niin paljon pahempaa, että se edellinen tuntuu paremmalta, vaikka siellä oikeasti olisikin mitä tahansa pahaa sielläkin. Mutta ei niitä enää ajattele.
Jollain kierolla tavalla pidän myös siitä, miten tässä tuodaan ilmi se, että tarinan kertoja on kerännyt itsensä kokoon, onnistunut vahvistumaan kaikkien vastoinkäymisten jälkeen taas, mutta että silti mielessä kolkuttaa se ajatus siitä, että pian näin käy uudestaan. Koska kun niin on kerran jo käynyt, sitä helposti pelkää jatkuvasti sen jälkeen, että niin käy taas uudestaan. Se tuo tähän realistisuutta, sillä niin se usein menee: tarpeeksi paljon pahaa koettuaan ihminen muuttuu skeptiseksi.
Kiitos tästä tunnelmapätkästä, oli oikein hyvä aamupala (tai no, aamu ja aamu, mutta...)!