Tervehdys Kommenttikampanjasta. (: Ja heti alkuun pahoittelut siitä, että olen myöhässä, auts. Toivottavasti ei haittaa.
Minä usein pidän tällaisista lyhyistä tunnekuvauksista, eikä tämä ole poikkeus. Tämä on todella tunnepitoinen teksti, josta kertojan fiilikset välittyvät upeasti. Kertojan ajatuksista kuultaa epätoivo: elämästä on kadonnut merkityksentuntu, kaikki tuntuu turhalta ilman rakasta ihmistä. Tässä kuvataan todella osuvasti mielestäni sitä, miten toiseen ihmiseen voi jäädä niin kiinni, että tavallaan elääkin hänen kauttaan. Että kaikki tuntuu turhalta ja tuskalliselta, kun sitä toista ei yhtäkkiä enää olekaan. Se voi olla aika vaarallinen ajattelutapa, mutta ei sille välttämättä pysty siinä tilanteessa tekemään mitään. Kun on menettänyt jotain niin tärkeää ja rakasta, voi olla vaikea nähä missään muussa mitään mieltä.
Elämän palapelin palaset liimautuvat toisiinsa kuin sulanut toffee toisiin karkkeihin. Mikään ei oikein sovi mihinkään ja palapelistä ei koskaan tule valmista.
Pidän tästä vertauksesta mielettömästi. Vertaukset tuntuu musta joskus jotenkin keinotekoisilta ja väkisin väännetyiltä, mutta tästä mulle ei tuu ollenkaan sellaista fiilistä. Tuntuu, että tästä kuvauksesta kertojan olotila välittyy hienosti. Kaikki on lopulta samaa massaa eikä valopilkkuja näy. Mikään ei tunnu oikealta ja matka tuntuu uuvuttavan loputtomalta. Vau, miten elävää kuvausta.
Jostain niin vaaleasta ja sileästä tulee hetkessä rikkinäistä ja tummaa. Aivan niinkuin ajatuksistani, kun jätit minut.
Tämä on toinen lempikohtani. Pidän hirveästi siitä, miten olet kuvannut itsensä satuttamisen ulkoisten seikkojen avulla, ja erityisesti siitä, miten vartalon muuttuminen on rinnastettu ajatusten muuttumiseen. Tulee sellainen fiilis, että kertoja kanavoi henkisen tuskansa fyysiseksi, jolloin sen kanssa on ehkä helpompi pärjätä.
Maailma ympärilläni pakenee hetki hetkeltä ja kohta ainoa, mitä tunnen on tyhjyys ja suuri suru. Avaan purkin, nielaisen, astun kynnyksen yli ja putoan.
Haluan lainata vielä tämän kohan. Tästä tulee mielikuva, että tuo tyhjyys ja suru nielaisevat kertojan kokonaan sisäänsä, eikä ratkaisun tekeminen lopulta ole vaikeaa - se on kuin astuisi kynnyksen yli, kynnyksen jota kohti on ehkä ollut matkalla pidemmän aikaa eikä jostain syystä ole saanut apua pahaan oloon, kukaan ei ole vetänyt pois kynnyksen ääreltä. Tämä on todella surullista, käy sydämeen. ): Tekisi mieli hypätä tarinan maailmaan ja rutistaa kertoja halaukseen, pysäyttää hänen aikeensa, mutta eihän se tietenkään ole mahollista. Hienoa joka tapauksessa, miten tämä teksti herättää näin vahvoja tunteita. Olet onnistunut mielestäni tosi hyvin.
Minä pidän tarinan otsikosta. Se on muotoilultaan ja soinniltaan semmoinen, että se voisi hyvinkin saada mut klikkaamaan topicin auki ja ottamaan selvää, mistä on kyse. Ja mielestäni se myös kuvaa tätä tekstiä, kun tässä käsitellään juuri sitä, millaista elämä on ilman rakasta ihmistä. Tosin en tiedä, onko tuo naisen mainitseminen niin tarpeellista, koska eihän sukupuolella ole merkitystä tarinan kannalta eikä tekstistä oikeastaan millään tavoin käykään ilmi kertojan tai hänen rakkaansa sukupuoli. Tuo "nainen" kyllä mielestäni sopii hyvin otsikkoon noin niin kuin esteettisestä ja auditiivisesta näkökulmasta, ei sen puoleen. Jos otsikko olisi esimerkiksi vain "Kun sä et oo mun", ei se mielestäni ehkä olisi ihan niin vetävä kuin mitä se nyt on. Joten ehkä on hyvä, että se "nainen" kuiteskin on siellä. (:
Komppaan vielä edeltäviä kommentoijia siinä, että tässä todella toimivat nuo lyhyet lauseet tehokeinona. Niille latautuu paljon painoa, ja niistäkin ehkä jollakin tavoin välittyy se, ettei kertoja ole lainkaan sellaisella tuulella että viljelisi pitkiä korulauseita. Tärkeintä on vain saada sanottua se, mitä mielen päällä on ja mikä hallitsee olotilaa.
Kiitos tästä hienosta lukukokemuksesta. ♥
