Rajavarkauksia ja verikö vettä sakeampaa | K11 | femme

[nauha]

Nimi: Rajavarkauksia ja verikö vettä sakeampaa
Kirjoittaja: Nauha
Ikäraja: K11
Paritus: Riika/Ella, Vilna/Ella
Tyylilaji: Draama, agstia ripaus tai tulkinnallisesti enemmän
Yhteenveto: Siksi kai mä Ellankin halusin, vaikka Vilna sitä niin rakasti, viemään ajatukset muualle ja sitomaan kädet kroppansa lämpöön yöksi, etteivät ne vaeltaisi pilaamaan taas kaikkea.


A/N: Trikotillomania ja sisarkateus
Tästä kirjoittaminen oli monella tapaa vaikeaa, haudoin ja haudoin. Oli niin paljon asioita, jotka täytyi saada ulos. Totuuden nimissä on sanottava, että olisin halunnut kirjoittaa pidemmin, paremmin ja hienommin, en vain pystynyt.

Osallistuu puolikkaaseen femme10 #4 –haasteeseen, jonka olen itsepintaisesti päättänyt saada loppuun, sekä F-diagnoosihaasteeseen diagnoosilla F63.3, trikotillomania.




Rajavarkauksia ja verikö vettä sakeampaa


Sisko.

Mulla on aina ollut sisko. Aina, koska ei ole muistoja ennen Vilnaa, ei juuri valokuviakaan tai raapustuksia ovenpielissä. On aloitettava lopusta.


Ne asuu nykyään yhdessä, Vilna ja Ella. On keltaovinen kaksio Kalliossa ja koiranpentu, huoli asuntolainasta ja vaivattomia viini-iltoja ystävien kanssa. Suhde pari.
Mulla on molemmissa ripsilinjoissa aukot keskellä, ja vatsaa vääntävä helvetillinen häpeä. Vien tupaantuliaisiksi ruisleipää ja itseni, vaikka ensimmäinen mahtuisi postilaatikostakin. Olisi pitänyt ajatella.

Vilna ei kysy oireista, mutta katse eksyy hetkittäin heti ovelta asti, ja mä tiedän; se näkee kyllä.
Ellan kulmat on kurtussa ja kahvista tulee tahattoman kitkerää. Edes siitä saan salaa olla vahingoniloinen (kahvikin siellä oli kitkerää!), vaikka muuten pitää päästää valloilleen kypsyys ja varmuus ja lähimmäisenrakkaus.
”Äiti sanoi, että olet ollut töissä.” Se on toteamus ja ainakin suurimmaksi osaksi totta, joten on lupa vastata:
”Niin.”
”Onko sulla muita suunnitelmia?” kysyy Ella. Se tarkoittaa hyvää, mutta kuulostaa vihjaukselta.
”Ei oikeastaan.”

Ne kertoo opinnoistaan ja Ellan uudesta harjoittelupaikasta. Mä sanon vain hienoahienoa ja pyöritän hiusta sormen ympärille. Vedän. Ja taas ja taas ja taas. Jotenkin Vilna ei huomaa. Se puhuu matkasta, jonka ne teki edellisenä kesänä Baltiaan. Kävivät kuulemma Riiassakin, vaikka Vilnassa viihtyivät paremmin. Tietenkin.

Isokorvainen koira pissaa lattialle ja mä rapsutan sitä vaivihkaa korvan takaa.
Tuntuu hyvältä, kun Vilna kiroaa ja me vaihdetaan Ellan kanssa katseita. Ei niin kuin ennen, ei tietenkään, mutta kuitenkin. Mulla on silti aina ollut sisko.


”Kun olin viimesillään raskaana Vilnan kans, niin Riika aina koputti mun mahaa, ja kysyi, että joko se sisko tulee sieltä ulos.”
Seura nauraa ja kahvi käryää pannussa. Rutisee melkein.
”Onko sun aina pakko kertoa näitä samoja juttuja?”
”Se on hyvä muisto! Osasit tuskin puhuakaan ja niin utelias ja kärsimätön jo.”
”Kaikki on kuullet ”
”Älä ole ilonpilaaja. Mummikin rakastaa kuulla teistä pieninä.”

Illalla likaisten kuppien keskellä äiti lukee onnittelukorttien kaunopuheita, kun tulen keittiöön. Se ei nosta katsettaan, mutta tietää ja sanoo:
”Mistä mun pitäisi niille puhua? Tuosta sinun järjettömyydestäsikö?”
Lasken hanasta vettä, sovittelen sormella sopivaa lämpötilaa. Vastaus on tarttunut jonnekin vielä paljon äänihuulia syvemmälle, ei kuulu edes rohinaa.
”Kuulitko? Siitäkö mä niille kertoisin, sun päästäsi? ”
”Joo just siitä. Eihän me muusta puhutakaan ku siitä, ja Vilnasta. ’Kun odotin Vilnaa. Kun Vilna syntyi. Kun Vilna oli pieni. Vilna sai stipendin ja Vilnasta tulee jotain hienoa. Ja tuo Riika nyt on tollanen, ei siitä ota selvää, kun on niitä tiloja.’ Saatana.”
Imitoin äänenpainoja ja käsi länkyttää. Mulla on edelleen päällä rippimekko ja hiukset kiharrettu ovelasti ohentuneita kohtia peittämään.


Mutta ei se siitä alkanut tietenkään, eikä päättynytkään. (Ehkä ikinä.)



Kun olin kahdentoista, istuin television edessä käsi käyden ja äiti kysyi onko ripsettömyys uusia muotivirtauksia. Silloin oli hulluudesta tullut jo tapa, huumaava ja hallitseva, vaikka alku oli melkein transsi. Väärältä alkoi tuntua vasta myöhemmin, kun tuli oivallus ja ymmärrys.
Eikä selityksiä ollut, silloinkaan.

Vilnalta ei koskaan herunut sympatiaa, ei edes silloin, kun oltiin vielä lapsia.
”Huomiohakuista”, se sanoi ja:
 ”Etkö sä koskaan lopeta? Lopeta.”
Välitti se tietenkin, välitti äitikin ja isä, mutta kaikkia kyllästytti. Kyllästyttihän muakin, olla epävarma ja pelätä silmiin katsomista. Meikki näytti aluksi aivan kamalalta, vaikka kuinka yritti. Seitsemännen luokan ensimmäisinä päivinä tuntematon tyttö tuli koulun pihalla liian liki ja kysyi:
”Eikö sulla ole ollenkaan silmäripsiä?”
Mä vastasin, että haista vittu.

Ella aloitti samalla luokalla, olivat muuttaneet loppukesästä meidän naapuriin ja piha-aidan takaa Vilna oli varovasti vilkuillut maantietukkaista tyttöä.
Mä halusin alusta asti omistaa, eikä Ella koskaan kysynyt silmistä. Myöhemmin se kertoi, että muut oppilaat olivat puhuneet ja tiesinhän mä itsekin, että mulla oli julkinen salaisuus. Hiilenmustiksi maalatut silmät kiiluen mä pakotin sen lävistämään huuleni koulun vessassa. En koskaan unohda miten se itki.


Viisitoistavuotiaana siirryin hiuksiin, korvantauksiin ja peittelin jäljet paremmin. Opettelin vastaamaan, ettei kiinnosta. Ei kiinnostanutkaan, mutta pelotti saatanasti.
En kai mä hullu ollut, en koskaan. En edes pahasti sairas, mutta oli tiloja ja oloja. Siksi kai mä Ellankin halusin, vaikka Vilna sitä niin rakasti, viemään ajatukset muualle ja sitomaan kädet kroppansa lämpöön yöksi, etteivät ne vaeltaisi pilaamaan taas kaikkea.
Me oltiin siirrytty siskonpedistä lukitun oven taakse jo paljon aiemmin.

Kun ensimmäistä kertaa ajelin isän partakoneella sivusiilin, äiti huusi oven takana:
”Mitä helvettiä sä saatanan lapsi teet siellä. Nyt tulet ulos. Ulos. Heti!”


Punasilmäisenä maaliskuun aamuna meidän eteisessä Ella ehdotti, että voisin ajella hiukseni, ne kaikki. Se oli valvonut puoli yötä estääkseen mua nyppimästä, ja väsymys alkoi sakottaa. Musta huoli haisi kyllästymiselle, vaikka se sanoi:
”Sulla on kaunis kallo, näyttäisit kuitenkin hyvältä”
Kallo ja kuitenkin, mä en kuullut muuta.
”Hyvältä? Kaljurotalta mä näyttäisin”, kivahdin ja jatkoin takin napittamista ihan viimeiseen asti. Edes yhden kerran Vilna olisi voinut olla siellä. Se olisi vaientanut Ellan, kertonut, ettei mulle kannata puhua järkeä.
”Ja mitä mä sitten teen? Mä en halua olla kalju, saatana! Mä en halua elää tätä paskaelämää ja näpit irti musta!”
Mun huuto vaipui raapivaksi itkuksi ja myöhemmin Ella kertoi, että näytin tosi rumalta itkiessäni.

Olisi valetta väittää, että hiuksiin siirtyminen oli merkki paranemisesta. Uudelleenjärjestämistä se oli, ongelman siirtämistä ja pyörittämistä. Oman pään sekoittamista.
Eikä edes pysyvää. Ratkaisu ei ollut ajeleminenkaan, mutta sehän olisi pitänyt tietää alusta asti.
Joskus tuntuu, että kierre on jatkuva.


(Rakkaudessa) on hetkiä ja hairahduksia, ja sitten on niitä oikeita.


Ella oli ollut viikkoja jotenkin vaikea tai etäinen.
Se tuli edelleen samaan sänkyyn nukkumaan, mutta jotenkin mä olin varma, että unissaan se hiipi viereiseen huoneeseen.
Ainakin aamupalapöydässä katse harhaili, ja varmaan mielikin.
Yhden laiskan päivän ja suudelman jälkeen tuli kysymys, ja sen jälkeen vastaus:
”Vilna on jotenkin erilainen. Sen silmiin piirtyy Užupisin kartta, vallatut talot, seinämaalaukset. Vilnia-joen virtaukset.”
”Sä oksetat mua.”
”Kateutta se on.”
”Ai Vilnalle? Ei ikinä.”
Hiljaisuus sai varpaat kipristelemään, ja käsi liikahti kohti kulmaluun kaarta. Työnsin sen kyynärpäätä myöten selän alle, ja tunsin veren pakenevan. Purin hammasta, kunnes:
”Entä mun silmät?”
”Mitä niistä?”
”Mitä niissä näkyy?”
Mä käänsin pään ja odotin. Vanha sänky narisi liikkeestä, kun Ella tuli ihan liki ja mä haistoin sen hengityksestä valkaisevan hammastahnan kitkeryyden. Suljin silmät ja sen sormet juoksi mun paljaan yläluomen poikki.
”Ei mitään.”

Aamulla herätessä Ella ei enää ollut siinä.
”Psykoterapia voisi olla ratkaisu.”
Tee meni väärään kurkkuun.


Lähden keltaovisesta asunnosta ruisleipää köyhempänä.
”Olisi mahtunut postilaatikostakin.”

[Renneto]

Sisarussuhteet ja sisarkateus ovat valtavan kiinnostavia, herkkyyttä vaativia aiheita. Ne lainehtivat helposti mutta kutsuvat luokseen. Harvassa ovat varmaan he, joilla ei ole asiasta mitään mielipidettä tai ihanteita, oli sitten sisaruksia ja kateutta tai ei. Luin tämän todella ilahtuneena siitä, että tämä oli kirjoitettu. Samalla huomasin suuttuneeni, että tällaisellekin asialle - sisarkateudelle - on perkele tautiluokitus... mutta ei siitä sen enempää.

Tauteja, luokituksia ja loikkauksia rajojen yli hyödynnettiin tekstissä hyvin. Vaikkapa aina kiistanalaisia ja häilyviä rajoja sopivan ja sopimattomuuden välillä, samoin kuin terveen ja sairaankin.

Jo aloitus oli hieno:

Mulla on aina ollut sisko. Aina, koska ei ole muistoja ennen Vilnaa, ei juuri valokuviakaan tai raapustuksia ovenpielissä. On aloitettava lopusta.

Siinä on tarinallisuutta, hieno veto alkuihin ja loppuihin, ja siinä on tosi paljon asiaa. Suurimmalle osalle sisarussuhteet ovat elämän pisimpiä suhteita ellei satu hankkimaan kilpikonnaa puolivuotiaana. Aika on siis yksi varsin tärkeä puoli suhteessa, ja minusta oli rohkeaa ja älykästä ottaa se heti mukaan, koska aikaahan tarinassa kului. Asiat muuttuivat. Aikaa kului. Asiat muuttuivat.

Ja kuinka hyvin se aika olikaan kuvattu! Kerämäinen keriminen oli yksi osa, mutta esimerkiksi takaumat toivat paljon lisää siinä missä muisteluiden muisteleminenkin. Tässä oli muutenkin paljon muistelemista ja eräänlaista itsekeskustelua siitä, miten ollaan nykyiseen tilanteeseen päädytty. Sävyä lisäsi minämuotoisuus, vai pitäisikö sanoa mä-muotoisuus? Mä taisi olla niitä harvoja sanoja, joissa puhekielisyyttä käytettiiin näkyvästi. Mä ja se. Mmm.

Kieli oli todella kaunista. Ei kukkaista. Ei lempeää. Aika minimalistista jopa.

Minä luulin ensin, että Riika oli saattanut itsensä raskaaksi, kommentit vatsasta ja hiuksista, ja alun vilkaisut ja postilaatikkoonmahtumisajatukset liittyisivät siihen aivan kuin se tilana olisi sairautta, eräänlaista syöpää, mutta kysmys olikin toisenlaisesta asiasta. Käsistä. Kuinka ne kajoavat omaan ruumiiseen. Kontrolloimattomuudesta? Kontrollista? Kummaksi sen laskeekaan...

”Entä mun silmät?”
”Mitä niistä?”
”Mitä niissä näkyy?”
Mä käänsin pään ja odotin.

Odotus oli todella hyvin kirjoitettu. Luulen, että monen lukijan varpaat kipristelivät kuin hetkeä aikaisemmin hiljaisuus oli kipristellyt hahmojen varpaita. Tunnetilat siirtyvät hyvin ja luontevasti, ja dialogi on erinomaista, koska se ei ole liian säihkyvää antaakseen tarttumapintaa eikä liian tahmeaa ollakseen seurattavaa. Kerta kaikkiaan hyvin kirjoitettua. :>

Shokichi sanoi, että tässä oli jotain aika karmean suolaista aika ajoin, etenkin, kun Riika haluttuaan lisätä tietoisesti (??) eroa sisareensa, saada Ellan täysin itselleen, niin Vilna kuitenkin olisi tiennyt jotain enemmän ja olen vähän samoilla linjoilla. Vaikken olekaan varma, mikä tarinassa loppujen lopuksi oli tietoista ja mikä tiedostamatonta (kontrollia ja kontrolloimattomuutta) niin hahmot olivat mieleeni juuri osittain sen vuoksi. Totta kai vaikkapa Vilna jäi kaukaisemmaksi hahmoksi, koska hänet näki ainoastaan tietyn hapon ja kitkeryyden lävitse kun taas Riikan draamantäyteisempää maailmaa kartoitettiin tarkemmin, kuin kaupungin katuja. Tämä ei ole kritiikki! Vaan tällainen... huomio. Yrityshuomio. Huomiyritys.

Pidin oikeastaan aika lailla kaikesta! Nielin jopa pakolliset vähänniinkuinoutofemmenimet, koska Riika ja Vilna olivat varsin osuvia, kun ne saivat tällaista pohjustusta ja kontekstia. Oikein kuulin päässäni Riikan äänen, kun se jupisi pääkaupunkien parhausjärjestyksestä. :D

// Siitä olen myös muuten samaa mieltä Shokichin kanssa, että hurjan vaikea kommentoida! Teksti oli kiistatta erinomainen ja vaikuttava eli positiivista sanottavaa varmasti saisi aikaiseksi vielä paljon enemmänkin. :) Ehkä aihe ja mahdolliset omakohtaiset ainekset tekevät siitä haastavan, ken tietää. Toivottavasti kommentti ei loukannut!

// Jos kommentoiminen oli vaikeaa, niin kirjoittaminen ja julkaiseminen olleet varmasti tuhat kertaa haastavampia. Kiitos että julkaisit. :)

[nauha]

Täytyy myöntää, että mua pelotti hirveästi katsoa, kun huomasin, että tähän oli tullut kommentti, ja sitten yhtäkkiä kaksi.
Ja kun katsoin, itkin, mikä tuntuu naurettavalta ja typerältä, mutta niin tein.
Tästä vastauksesta tulee hirvittävä avautuminen, jota varmaan häpeän myöhemmin, mutta nyt ei voi.

En ole minkään muun täällä julkaisemani tekstin kanssa miettinyt niin pitkään kannattaako sitä näyttää kellekään, kuin tämän. Julkaisemisen jälkeen olisin varmaan heti rynnännyt repimään sen alas, jos en olisi ehtinyt lähteä töihin. Mietin vielä tänään aamullakin, pitäisikö ehkä sittenkin poistaa.
Ehkä hyvä, etten ehtinyt.

Tässä on niin paljon asioita, joiden kanssa mä olen tapellut melkein koko elämäni.
Kuten sä sen sanoit Shokichi, ei trikotillomaniasta hirveästi ole tekstejä. Mä en ole koskaan nähnyt yhtäkään ja olisin ehkä toisinaan tarvinnut. Ei siitä ole oikein muutakaan, kun joskus tuntuu, ettei Suomessa lääkäritkään tiedä. Mietin olisiko mun pitänyt tuoda tähän yksityiskohtaisempaa taudinkuvausta jo ihan vain siksi.

Riikan ja Vilnan sisarussuhde ja Ella siellä välissä, se on aika hankala. Vilna tiesi (tai Riikasta tuntui, että Vilna tiesi) aina enemmän siksi, että oli paremmin kasassa.
Kiitos hurjasti kommentistasi. Tässä tekstissä se merkitsi paljon, ehkä liikaa.

Ja Renneto, no yleisiä olojani ja epävarmuustilojani purinkin jo tuossa alussa yhteisesti. Ehkä yritän olla menemättä niihin enää.
Mutta tuohon lisäykseesi on sanottava, että ei, et loukannut millään tavoin!

Tämähän on minun tekstikseni lopulta pitkä (haha) ainakin näin yhtenäisenä, ja se yhdistettynä omakohtaisuuteen ja omaan kamppailuuni asioiden kanssa ei varmasti tehnyt tästä helpompaa kommentoitavaa. On ihanaa, että kommentteja silti tuli, olin varautunut olemaan ilman.

Minä – mä -asetelman kanssa tuskailin myös, mutta lopulta en osannut mennä kokonaan kirjakieliseksi. Mä antoi enemmän tilaa, vaikka välillä tuntuu, että mun omakin mieli vähän hylkii sitä. Hylkii toisaalta minääkin, että ei ole mikään hyvä.

Raskaustulkinta oli yllättävä! En osannut itse yhtään katsoa tätä niin, mutta nyt kun vilkaisin, niin en toisaalta ihmettele.
Hassua miten sokea sitä välillä on erilaisille tulkinnoille.

Jälkikäteen ajateltuna olisin halunnut antaa hahmoista enemmän, mutta no, näiden teemojen äärellä annan itselleni aika paljon anteeksi. Hyvä että ylipäätään kirjoitin.
Ja mielipiteesi noista femmenimistä allekirjoitan kyllä täysin. Sitähän ne ovat. Mutta en voinut vastustaa, kun siitä sai niin paljon kaikkea ihanaa irti! (Aioin aluksi kirjoittaa tämän Ellan näkökulmasta, jolloin olisin varmasti hyödyntänyt kaupunkeja vielä törkeämmin, mutta ajauduin lopulta Riikaan.) Mukavaa, että säkin ne nielit. Vähän meinasi hävettää niiden yhdistäminen tähän femmesoppaan. Mutta en voinut kuin.

En tiedä olisiko vielä jotain muuta sanottavaa (varmaan, voisin kaiketi jauhaa näistä asioista loputtomiin, koska pääni), mutta ehkä tähän on hyvä lopettaa.
Kiitos vielä sinullekin. Ja molemmille.

[Haruka]

Kommenttikampanjasta huomenta.

Ja alkuun pahoitteluni, jos tämän kommentoimisessa on mennyt normaalia kauemmin. Mun piti selvittää ensin, mitä toi sun alussa mainitsemasi trikotillomania oikein tarkoittaa ja se selvisikin googlettamalla
Olit tehnyt tekstistä mielenkiintoisen ja tuonut sairauden selkeästi esiin. Samalla sisarusten välinen suhdekin sai oman merkityksensä, Riikan kateellisuus Vilnaa kohtaan, kun Vilna on paremmin sinut itsensä kanssa ja Ella siinä molempien välissä sovittelemassa, yrittämässä korjata sisarusten välejä.

Tässä oli ripaus myös menneisyydestä, molempien lapsuudesta, siitä, miten niiden äiti oli Riikan sairauteen reagoinut. Kuvasit hienosti vaikeaa aihetta ja loppu ei mustakaan ollut kovin kiva, kun jotenkin aavistelin, mitä tässä tapahtuu. Ja tuo Riikan ja Ellan keskustelu sai mut täällä surulliseksi.

Kiitos tästä hienosta tarinasta.

-Haruka

[nauha]

Oho, kommentteihinvastauskampanjasta hei vaan Haruka!

Hävettää kun tämä on  venynyt, mutta puolustuksekseni on sanottava, että olin lomalla vanhempieni luona ja koneeni oli huollossa ja kymmenen muuta hienoa juttua.

Toivottavasti sulle nyt selvisi, mitä trikotillomania on, koska pieni (suuri) taka-ajatus tämän kirjoittamisen takana oli se, että haluan ihmisten tietävän enemmän. En kuitenkaan halunnut tehdä tekstistä itsestään mitään infopläjäystä, koska se ei olisi kovin miellyttävää luettavaa. Mutta kuitenkin, kasvatan tietoisuutta!

Olen onnellinen, että sain sinut surulliseksi ja että luit tämän.

Kiitos.

[DulzGraham]

voi nauha, nauha, en osaa nukkua enää, kokeilen, jos se onnistuisi tämän kommentoimisen jälkeen. Sä sait mut niin surulliseksi tällä, ajattelin jossakin välissä, että jotain irtonaista kokonaisuuden eri osissa on- irtonainen sen on mielenkin täytynyt olla näin herkkää kirjoittaessa. Herkkä, avonainen, haavoittuva ja henkilökohtainen- pidän F-diagnoosihaasteen tuotosten lukemisesta, ja parhaita on ne, jotka on kirjoittajalle henkilökohtaisia- kirjoitin juuri oman tekstini valmiiksi ja mietin, olikohan siinä sittenkin liikaa minua. No, muuttamaan en sitä kuitenkaan mene.

Mutta tästä tekstistä. Mun täytyi ensin googlettaa trikotillomania (oikeastaan googletin sen jo aiemmin, kun etsin tarkempaa määrettä oman tekstini sairauksille) enkä muistanut sitä tämän linkkiä klikatessa, kunnes se sitten lävisti pään sormen napsautuksessa, että hei, niinhän se olikin. Ja olit osannut kuvata sairautta hyvin. Taitavasti, sen tuomat tunteet ja pieniäkin yksityiskohtia löytyi ja tottahan se on, että vääryyden tunne tulee vasta tiedostamisesta, eihän vaikkapa lapsi osaa pitää asioita väärinä ennen kuin joku opettaa ne vääriksi.

Riika ja Vilna... Nauroin, en aluksi tajunnut että Riika ja Vilna, hienoja kaupunkejahan ne, liekö sitten johtunut siitä, että tunnen niin monta Riikaa ja kenties jonkun Vilnankin, etten osaa mieltää niitä niinkään harvinaisiksi. Ja muutenkin- kun nykyään niitä Maijoja ja Pekkoja ei varsinkaan nuoremmissa ihmisissä hirveästi ole, kun kaikki Maijat makaavat palvelutaloissa tai perustavat perheitä ja Pekat nimeävät lapsiaan Biancoiksi ja kasvikirjan asukkaiksi. Ja omissa serkuissakin on Liljaa ja Vienaa ja Otteliaanaa ja Hillaa ja Magnusta ja Rafaelia.

Joten ei ihme, ainakaan itsellä, jos alkaa Pihloja vilistä tekstissäkin. Vaikka jonkinlainen kliseehän se on, etteivät Lotat ja Marjatat riitä. Hienoa kansanperinnettä, kyllä, mutta alkaa se kyllästyttää, kun omassakin suvussa on viiden sukupolven Eveliinat.

Apua, näköjään tämä nimiasia on päässyt hautomaan omassa mielessä jo pitkään... No, paras se oli saada ulos turvallisella keinolla. Anteeksi.

Palataanpa tekstiin.

Kerronta toimi, oli mukavakin, ei mitään valittamista. Mainitsin jo irrallisuudesta, mutta mielestäni se toimi osaltaan myös tehokeinona. Korosti. Jotakin.

Olen samaa mieltä aiempien kommentoijien kanssa siitä, että tätä on vaikea kommentoida. Tämä oli erilainen, ja kiitos siitä. Oikea teko oli postata, pidin. Ja pidän.

(Kirjoitan kännykällä, joten mm. lainaaminen toimii vaikeasti.)

"Olisi mahtunut postilaatikostakin."
Mullahan on ylipäänsäkin maallikon tulkintataso kaikessa kirjallisuudessa. Tai siis näin yleensä, eikä mun iällä nosteta minkäänlaisia iän tuomia viisauksia. Enkä tiedä, miksi mainitsin tämän tähän väliin.
Mutta siis tämä lainaamani lause, se toistetaan tuossa lopussa ja mainitaan jo aiemmin, Riika on kertojana mukavan katkera ja käy sääliksi, toisinaan, ja mua mietityttää, miten selkeänä Ella on pysynyt tässä kahden kaupungin rajakiistassa, otsikko on muuten mahti. Arvoinen tälle tekstille.
Niin siis tästä lauseesta. Siinä mun mielestä viestitetään sitä, että Riikan mielestä kyläily, sisään meneminen, on huono ajatus, että se osoittautuu huonoksi. Fiilis on jopa huonompi ja karvaampi jälkeenpäin. Karvaan kitkerää kuin kahvi. Ja siis muutenkin tykkäsin tästä lauseesta, ruisleipää postilaatikosta...

Naureskelin kerronnallekin, useampaan otteeseen. Upeasti käytettyjä yksittäisiä sanoja ja oikean paikan kerrontaa. Mieleenpainuvaa, kyllä, siinä onnistuit.

Lopussa on tuo Riikan ja Ellan keskustelu, "Entä mun silmät? Mitä niissä näkyy?"
Tiesin, ettei mitään niin kaunista kuin Vilna-joki, mutta silti tuo sykähdytti. Tuo vastaus, "Ei mitään." Koska Ei mitään on yksinkertaisuudessaan yhtä vahva kuin ikinä, mitenkään tai mihinkään. Missään.

Mitäköhän tähän vielä osaisi sanoa. Mielettömän upea. Tyhjäävä. Ja sisarkateus, siinä on aihe, siinä missä sisarussuhteet muutenkin, josta ei pääse yli eikä ympäri. Jokainen, jolla on sisko, voi kuvitella mihin se pahimmillaan voi johtaa.

En sitten tiedä tämän kommentin johdonmukaisuudesta tai johdonmukaisuudettomuudesta. (onko tuo sana tuollaisenaan?) Kunhan olisin nyt saanut sielulleni rauhan. Voisin yrittää nukahtaakin. (Alun perin piti siis jättää kommentilla nakkaaminen parempaan kellonaikaan. Joku päätti toisin.)

kiitos. Tykkäsin tästä kyllä kauheasti.

-Duzku

[nauha]

Ensinnäkin nöyrimmät pahoitteluni siitä, että tämä vastaaminen on näin venynyt! Olen ollut koko kevään ja kesän jotenkin naurettavan epäaktiviinen finin saralla, ja vaikka luinkin ihanan kommenttisi jo aikaa sitten, en vain jotenkin ole saanut itseäni niskasta kiinni. Mutta nyt sitten!

Tekstin osat tosiaan ovat jokseenkin toisistaan irrallisia, se oli mulle tarpeen jotta sain tämän kirjoitettua. Sanoinkin aiemmin (muistaakseni), että olisin halunnut tehdä tästä hienon ja hiotun ja selkeän, mutta lopulta tuntui vain hyvältä saada se ulos ylipäätään. Koska henkilökohtainen tämä tosiaan on, ja siksi hankala ja samalla kuitenkin rakas. Olen viimeisen vuoden aikana puhunut trikotillomaniasta enemmän kuin varmaan kaikkina edeltävinä vuosina yhteensä, koska haluaisin, että ihmiset tietäisivät siitä enemmän. Tämä ei ollut tietenkään mikään huikea infopaketti, mutta kurkistus siihen, miltä tuntuu kuitenkin.

Riika kertojana, hyvä että kitkeryys välittyi. En haluaisi ajatella häntä mitenkään maailman ja itsensä täysin musertamana, mutta luulen, että tuskainen hän kyllä on. Päämäärätiedoton, katkera ja vihainen. Ja sisartaan täytyy silti rakastaa, ja omat virheet myöntää. En nyt muista mainitsinko tästä jo aiemmissa kommenteissani, mutta kuvittelin ensin että pystyisin kirjoittamaan tämän kaikkien tyttöjen näkökulmista. Silloin painopiste olisi ollut sisaruudessa ja rakkaussuhteissa. Lopulta päädyin tähän ratkaisuus koska Riika tuntui omimmalta ja halusin, että trikotillomania on isommassa osassa. Tietenkin minun on helppo samastua Riikaan, kun olen itse hänet kirjoittanut omien kokemuksieni ja ajatuksieni pohjalta. En tiedä kannattaisiko kirjoittaa tällaisia minäminäminätekstejä.

Kiitos kun kommentoit, kiitos kun pidit. Oli ilahduttavaa kuulla siitä. Olen otettu kun onnistuin tuhoamaan yöunesi ja olemaan tyhjentävä.

(Ps. Pahoin pelkään, ettei johdonmukaisuudettomuudesta ole sana, vaan epäjohdonmukaisuus olisi hakemasi termi, mutta tuohan oli oikeastaan aika sympaattinen viritelmä Hymyilytti.)