Nappasin tämän kommenttien puutteen vuoksi sen enempää miettimättä ja kyllä tämä kannatti lukea. Tähän oli aivan helppo suhtautua muunakin kuin kliseisenä valitusmarmatuksena, joka oli kirjoitettu vailla inspiraatiota, että sitä ei tarvitse ajatella. Doctor Who on mitä mainioin fandom saada aikaan syvällistä ja vähemmän syvällistä mietiskelyä. Etenkin itse Tohtorin mielenliikkeet on käsitelty todella monessa ficissä, mutta oikeastaan aiheen yleisyydellä ei ole väliä. Jokainen kirjoittaja tuo omaa näkökulmaansa ainakin hiukan, etkä ollut poikkeus.
Aloituksen kolme lausetta vetäisivät heti mukaansa, ne olivat iskeviä ja kaikessa yksinkertaisuudessaan helppo hahmottaa. Aina kaikkea ei tarvitse tehdä hankalin sanakääntein! Tohtorin ajatukset ja epätoivoinenkin käytös tulivat selkeästi ilmi, siitä pidin kovasti.
Joskus, liian särkymisalttiilla hetkillä, tekee mieli antaa kaiken luhistua.
Sanavalinnat olivat onnistuneita, vaikka juurikin tämä on se ajatus, joka on käsitelty satoja kertoja.
Tekstin niin sanottu "juoni" pysyi hyvin kasassa ja Tohtorin tunnetilat vaihtelivat luontevasti. Suosikkini oli vaihe, jossa hän kokosi taas itsensä ja jaksoi vielä eteenpäin.
Mutta sitten kerron itselleni tarinan. Tarinan miehestä, joka taisteli.
Jotenkin todella ihastuttava ajatus, kertoa itselleen tarina, jonka ideaa pyrkii sitten tavoittelemaan parhaansa mukaan. ^^ Ja loppuun vielä virkkeet, jotka kertovat totuuden Tohtorista ja hänen tarinastaan vaikeina hetkinä. Jollakin tavalla tämä teksti oli pohjimmiltaan kuitenkin toiveikas ja jätti hyvän mielen.
Kiitos!