Nimi: Café Piccolon piina
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: kahvilakulttuurin epätavallista draamaa
Haasteet: OTS20 #2 (suomalainen kansanusko), FFF1000 sanalla
affogato, Originaalikiipeily sanalla
ylpeysYhteenveto: Eevert perustaa kahvilan, mutta vuokratun tilan mukana tulee epätavallinen olento.
K/H: Kävin Tikanojan taidekodissa katsomassa Joel Slotten upean taidenäyttelyn. Siellä
tämä maalaus (S), nimeltään
Näkki, herätti mielenkiintoni ja idea tekstistä jäi elämään taka-alalle. Vihdoin, aiemmin tällä viikolla, keksin tekstille aloituksen ja ta-daa! Tässä ollaan. Aina kerran vuodessa tunnun saavan kepeämmän kirjoitusfiiliksen ja kirjoitan jotain tällaista. Toissa vuonna se oli
Onnettomien muistojen puoti (S), viime vuonna taas
Kahvilaulu (S). Tänä vuonna se on tämä
Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita! Lukuiloa
Café Piccolon piina
Jos Eevert jostain oli ylpeä niin siitä, että Café Piccoloa tituleerattiin kaupungin parhaimmaksi kahvilaksi.
Se oli kerännyt lyhyessä ajassa paljon mainetta ja kunniaa ympäri Suomea. Valmistamalla juomansa pieteetillä ja tarkkuudella, Eevert varmisti Piccolon paikan kahvikriitikoiden sydämissä ja onnistui siinä sivussa käännyttämään monta teenjuojaa kahvin rakastajaksi. Moni julisti kahvin parhaimmaksi, mitä on koskaan juonut, ja aina silloin Eevert veti liidulla viivan seinälle. Niitä alkoi olla jo paljon, ja seinän katseleminen täytti hänet aina ylpeydellä.
Entistä hurmaavamman Café Piccolosta teki se, että se oli uimahallin kahvio. Ennen sen tilalla oli ollut sämpylätiskiksi kutsuttu piskuinen kahvila, mutta kun entinen omistaja jäi vihdoin eläkkeelle, Eevert otti riskin, vuokrasi tilan ja toteutti unelmansa. Hänen valvovan katseensa alla kloorintuoksuinen, pölyinen sämpylätiski muuttui pienellä pintaremontilla hienostuneeksi kahvitaloksi. Café Piccolo oli ensi hetkestä lähtien matkalla pikkukaupungin suuruuteen, ja Eevert sen mukana, mutta… Yksi huono puoli kahvilassa oli.
Sillä jos Eevert jostain oli harmissaan niin siitä, mikä sämpylätiskin mukana oli tullut.
Ensisilmäyksellä olento näytti nuorelta, kauniilta naiselta. Sen pitkät ruskeat hiukset oli letitetty kalanruodolle ja vedenvihreiden silmien väri erottui säväyttävänä kahvikoneelle asti. Se oli ollut kahvilassa siitä lähtien kuin Eevertkin; jopa silloin, kun tila oli ollut suljettuna kaksi viikkoa pintaremontin aikana. Silloin se oli vaeltanut ympäri tilaa ja tuijottanut ikkunasta alas altaille.
Eevert oli yrittänyt puhutella sitä ja pyytänyt palaamaan avajaispäivänä, mutta silloin olento oli kääntänyt katseensa häneen ja hymyillyt. Nopeasti katsottuna hymy oli lumoavan kaunis, mutta Eevert säikähti olennon teräviä hampaita ja tummaksi muuttunutta katsetta, josta välkkyi ahneus. Sen jälkeen hän antoi olennon olla.
Vastaanottotiskin tyttö oli supattanut hänelle kahvitaukonsa aikana, että olento oli näkki ja se oli ollut täällä niin kauan kuin uimahallikin. Ilmeisesti rakennuksen tilalla oli ennen ollut pieni lampi, jossa näkki oli asunut, mutta kun lampi oli kuivatettu rakennustöiden alkaessa, näkki oli ottanut uimahallin altaat uudeksi kodikseen.
“Se ei pysty uimaan kloorivedessä”, vastaanottotiskin tyttö supatti. “Mutta se ei pysty lähtemäänkään.”
“Joten se viettää kaiken aikansa kahvilassa?” Eevert varmisti, ja saadessaan nyökkäyksen hän päästi syvän huokauksen. Hänen olisi pitänyt tietää, että kahvilan halvassa vuokrassa oli jotain epäilyttävää.
Näkit olivat hankalia olentoja. Uhrinsa valittuaan ne saattoivat olla lumoavia, kauhistuttavia, ovelia tai yksinkertaisesti niin pirullisia, että pahimmillaan näkki saattaisi pilata Café Piccolon maineen. Mitä jos se pelottelisi asiakkaat tiehensä paljastamalla hampaansa? Tai vielä pahempaa, alkaisi vaania heitä tai houkutella mukaansa?
Eevertillä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko hän voisi antaa tapattaa näkin (mikä tosin ei luultavasti ollut mahdollista, sillä Maagisten elementtien virasto oli hyvin tiukka toimintaperiaatteistaan) tai hän voisi yrittää pitää näkin hyvällä tuulella.
Koska Eevert oli järjen mies ja asetti kahvinsa kaiken edelle, hän päätti valita jälkimmäisen vaihtoehdon.
Kun kahvila sitten avattiin, Eevert ei valittanut, kun näkki istui vuorokauden ympäri kahvilan parhaimman pöydän ääressä. Hänen helpotuksekseen se oli hiljainen otus: suurimman osan päivästä se vain katseli kahvion ikkunasta alas uimaradoille, jossa ihmiset harjoittelivat kisastartteja ja uivat matkaa. Monet asiakkaat eivät tuntuneet edes huomaavan näkkiä eikä sekään osoittanut suurta mielenkiintoa heitä kohtaan. Eevertiin näkki kiinnitti tuskin huomiota. Vain joskus Eevert tunsi sen seuraavan häntä, mutta kääntyessään katsomaan näkin katse oli aina uima-altaille päin.
Kun muutama viikko oli kulunut, näkki muuttui melkein elottomaksi olennoksi; osaksi kahvilan sisustusta. Eevert alkoi uskoa, että voisi elää näkin kanssa yhteisymmäryksessä. Kun näkki ei enää huolestuttanut häntä, Eevert saattoi keskittyä palvelemaan asiakkaita, jotka huokailivat vitriinin leivonnaisten makeutta tai kahvipapujen huumaavaa tuoksua.
Liidulla vedetyt viivat seinällä moninkertaistuivat. Parhaimpina päivinä elämä tuntui melko hyvältä. Eevertin puolesta elämä olisi voinut jatkua niin aina eläkepäiviin asti.
Näkki ei kuitenkaan ollut samaa mieltä.
Puoli vuotta Café Piccolon avajaisten jälkeen Eevert avasi kahvilan aamuyhdeksältä niin kuin aina ennenkin. Yleensä näkki katseli jo tuolloin ikkunasta alas altaille ja seurasi uivia ihmisiä katseellaan kuin kissa hiirtä. Tänään näkki kuitenkin katsoi Eevertiä, kun hän astui sisälle kahvilaan.
Eevert tunsi sen katseen itsessään käynnistäessään kahvikoneen, täyttäessään kahvimyllyn pavuilla ja pukiessaan päälleen Café Piccolon logoa kantavan esiliinan. Se oli ahdistavaa ja sai sydämen sykähtelemään kovempaa.
Yhtäkkiä, kun Eevert oli täyttämässä vitriiniä, näkki nousi seisomaan. Eevert kohotti katseensa ja jähmettyi paikoilleen: hän ei kyennyt irrottamaan katsettaan näkistä, kun se riisui ruskean toppatakin yltään. Sillä oli päällään ihonmyötäinen, vihertävä asu, joka muistutti roomalaista toogaa, ja rintakehän ja käsivarsien paljas iho kimmelsi kuin sille olisi ripoteltu kastetta. Se oli upea olento. Miten Eevert ei ollut huomannut sitä ennen?
Näkki käveli tiskille, nojautui eteepäin ja katsoi häntä.
Eevertin täytti halu uppoutua sen silmiin, sukeltaa niiden vedenvihreisiin syvyyksiin ja eksyä.
Hukkua. Hänen korvissaan kohisi kuin hän olisi jo vedenpinnan alla.
“Affogato.”
Näkin sana oli kuin lempeä kuiskaus kuolevan korvissa. Kesti hetken, että Eevert ymmärsi, että näkki oli sanonut jotain. Hän nielaisi. Suu oli kuivahtanut lyhyen hetken aikana.
“Anteeksi, mitä sanoit?” hän kysyi.
“Affogato”, näkki sanoi, lausuen sanan pehmeästi ääni värähdellen.
“Ha-haluatko affogaton?” Eevert takelteli.
“Kyllä kiitos.”
Näkin suu kaartui hymyyn paljastaen sen terävät hampaat. Kylmät väreet kulkivat Eevertin läpi. Hän tunsi vastustamatonta halua miellyttää näkkiä, vaikka samalla terävät hampaat herättivät halun paeta.
Eevert sai nyökättyä, jolloin näkki kääntyi ja käveli takaisin pöytänsä ääreen. Se puki toppatakin jälleen päälleen, mutta ei enää kääntänyt katsettaan altaille vaan seurasi häntä. Eevert sulki silmänsä ja yritti palautua kehoa vavisuttavasta tunteesta. Hän hengitti sisään, pidätti hengitystä ja päästi ilman hitaasti ulos. Sitten hän avasi silmänsä ja ryhtyi työhön.
Hän laittoi espresson tippumaan ja haki pakkasesta bourbon-vaniljalla maustettua kermajäätelöä. Affogato oli yksinkertainen italialainen jälkiruoka: juomalasiin asetettiin kaksi jäätelöpalloa ja niiden päälle kaadettiin kuuma espresso. Päälle Eevert lisäsi vielä hieman kahlualla terästettyä suklaakastiketta ja raasti suklaahippusia.
Työskennellessään jännityksensekainen ahdistus hiipui hieman, mutta kohottaessaan katseensa jälleen näkkiin Eevert tunsi saman, kihelmöivän ristiriitaisuuden sisällään. Mitä oli oikein tapahtumassa? Miksi näkki oli yhtäkkiä päättänyt vaihtaa heidän yhteiselonsa sääntöjä?
Mitä ikinä näkki suunnittelikaan, oli parempi pysyä sen hyvällä puolella ja ennen kaikkea pitää se tyytyväisenä.
Eevert painoi ahdistuksen taka-alalle ja astui tiskin takaa viedäkseen jälkiruoan näkin pöytään.
“Kiitos”, näkki sanoi syvän väreilevällä äänellään. Sen pitkät sormet hipaisivat Eevertin kättä. Eevert tunsi, kuinka hänen paljaiden käsivarsiensa iho nousi kananlihalle.
Samalla hetkellä kahvilaan astui pariskunta kahden lapsensa kanssa. Eevert sai hyvän syyn kiirehtiä takaisin kahvikoneen taakse ja yritti keskittää huomionsa näihin normaaleihin, turvallisiin ihmisasiakkaisiin. Hän otti tilauksen vastaan ja kehotti perhettä istumaan alas, luvaten tuoda leivonnaiset ja kahvit pöytään.
Rutiini tuntui hyvältä: Eevert täytti sihdin kahvilla, pyöräytti tampperilla kahvikiekon tiiviiksi ja laittoi kahvan kiinni kahvikoneeseen. Kun espresso tippui, hän alkoi kuumentaa maitoa. Tasainen suhina tyynnytti hänen läikkyvää mieltään, ja ajattelematta Eevert kohotti katseensa kahvilaan, kuten usein maitoa kuumentaessaan teki.
Näkki tuijotti häntä. Sen vedenvihreät silmänsä vangitsivat Eevertin silmät omiinsa eikä Eevert kyennyt kääntämään katsettaan, kun näkki häntä katsoen otti lusikalla espresson lämmöstä sulanutta jäätelöä ja vei sen hitaasti suuhunsa. Liike oli niin rietas, että lämpö kohosi Eevertin kasvoille. Näkki nuolaisi vielä viipyillen lusikkaansa, viaton katse häneen suunnattuna.
Silloin Eevert tajusi sen.
Affogato kääntyi italian kielestä sanaksi
hukuttaa.
Kylmät väreet kulkivat koko hänen kehonsa läpi kuin hän olisi juuri astunut hyytävään suihkuun. Näkki oli tilannut affogaton. Halusiko se…?
Samassa Eevert tunsi sormiensa polttelevan ja vilkaisi alas. Teräskannu hänen käsissään oli kuumentunut ja maito vaahtosi jo yli, polttaen hänen ihoaan. Eevert tiputti kannun lattialle ja maito levisi lätäköksi kaakeloidulle lattialle. Kivun kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, kun hän kiirehti viemään kätensä juoksevan veden alle.
Ajatukset alkoivat pyöriä hänen mielessään pyörremyrskyn lailla. Näkki halusi tappaa hänet. Se halusi
hukuttaa hänet. Tietenkin! Mutta se ei voinut, eihän - vastaanottovirkailija oli sanonut niin. Näkki ei kestänyt kloorivettä. Se oli ikuisesti jumissa täällä hänen kahvilassaan, kunnes kuolisi tai Maagisten elementtien virasto hoitaisi asian. Mutta miksi ne hoitaisivat, kun näkistä ei ollut suoranaista uhkaa?
Paitsi että oli. Se uhkasi Eevertin elämää mitä kekseliäimmällä tavalla. Sellaisella, jonka näkki tiesi vain Eevertin kaltaisen kahvin rakastajan ymmärtävän täydellisesti. Kuka muu tilaisi affogaton, tarkoittaen kirjaimellisesti sen merkitystä? Kloorivettä tai ei, Eevertin ei ollut vaikea uskoa, että näkki kyllä keksisi tavan hukuttaa hänet. Vaikka sitten Café Piccolon tiskialtaaseen tai lattioiden kuuramiseen käytettävään ämpäriin.
Pelko sai sydän hakkaamaan. Kurkkua alkoi kuristaa ja hengitys muuttui katkonaiseksi aivan kuin hän ei olisi saanut tarpeeksi happea. Paniikki oli lyödä hänen ylitseen hyökyaallon lailla, mutta viime hetkellä Eevert pakotti itsensä rauhoittumaan: hänellä oli asiakastilaus vielä kesken. Hän sulki kraanan ja kääntyi valmistamaan tilatut kaksi cappuccinoa loppuun. Hän otti kaapista uuden teräskannun ja lämmitti maidon juuri sopivan lämpimäksi, että kahvin pystyi juomaan heti, kuten kuului. Hän piirsi maitovaahdolla cappuccinojen pintaan joutsenet, asetti kupit aseteille ja kakkupalat tarjottimelle. Sitten hän vei koko komeuden pöytään perheen luo ja palasi kahvikoneensa luo siivoamaan ylikuumentuneen maidon lattialta.
Koko sen ajan Eevert tunsi näkin katseen itsessään, mutta hän ei uhrannut silmäystäkään sen suuntaan. Joka kerta, kun hänen ajatuksensa karkasivat näkkiin ja kuinka se oli lausunut
affogato, hänen pulssinsa kiihtyi, mutta joka kerta hän pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän keksisi kyllä keinon selviytyä, kunhan hän vain selviäisi päivästä.
Perhe viihtyi kahvilassa pitkään. Lapset juoksivat edestakaisin pöydän ja ikkunan välillä, kun vanhemmat nauttivat leivonnaisista ja kahveistaan. Eevert keskittyi katsomaan heitä ja tyytyväisten asiakkaiden näkeminen sai pelon hieman hapertumaan. Kun perheen äiti hetkeä myöhemmin nousi pöydästä ja tuli tiskin luo, hänellä oli kyyneleitä silmissään.
“Onko kaikki hyvin?” Eevert kysyi. Hänen äänensä värisi, kurkku oli aamupäivän koetuksesta kuiva.
“On”, nainen sanoi ja hymyili leveästi. “Tämä on parasta kahvia, mitä olen koskaan juonut. Tämä kahvila on todella kaiken maineensa arvoinen. Kiitos.”
Eevertin kasvoille kohosi leveä hymy. Kun nainen palasi perheensä luo, Eevert nappasi liidun kassakoneen vierestä ja piirsi seinälle jälleen yhden viivan. Sitten hän kääntyi katsomaan näkkiä. Yhtäkkinen itsevarmuuden tunne tyynnytti hänet täydellisesti. Pelko sai väistyä ylpeyden tieltä: hän teki juuri sitä, mitä osasi parhaiten. Eevert oli Café Piccolon, tämän kaupungin parhaimman kahvilan omistaja.
Ja jos näkki oli osa kahvilaa, olkoon sitten niin. Eevert kyllä selviäisi.