Nimi: Vielä viimeisen kerran
Kirjoittaja: Cliff-fani
Oikolukija: Suklaamurukeksi95
Fandom: Hobitti
Genre: Angst/romance
Ikäraja: K-11
// Beyond muokkasi uusien ikärajojen mukaan.Paritus: Bagginshield
One-shotVastuunvapaus: En omista hahmoja, paikkoja, nimiä tai muutakaan mikä on yhdistettävissä J.R.R Tolkienin kirjoihin tai Peter Jacksonin elokuviin.
A/N: Kirjoitin tämän ficin alunperin puhelimeni muistioon odotellesani 20 minuuttia junaa pimeällä asemalla
jotenkin tunnelma vain silloin oli oikea^^ olkaa hyvä ja nauttikaa, jos nautitte
muussa (ja siinäkin) tapauksessa saatte antaa kritiikkiä ja palautetta.
Vielä viimeisen kerran
”Thorin!” Huusin hänelle. Hän ei kääntynyt. Huusin lujempaa. Vieläkään hän ei kuullut minua. Ääneni alkoi väristä. Eikö hän halunnut kuulla? Vihdoin, kun hän kääntyi, ja haukoin henkeä tuskissani, näin vain kylmyyden hänen silmistään.
”En voi auttaa sinua senkin saastainen rotta!” Hän karjui. ”Jos et pidä minua kuninkaanasi, älä kuvittele, että kuuluisit kansaani!” Kylmä raivo hänen silmissään oli viiltävämpää tuskaa kuin mitä yksikään örkin miekka voisi minulle tuottaa.
”Thorin älä. Älä tee tätä minulle. Tiedät, kuka on kuninkaani. On aina ollut ja on aina tuleva olemaan”, ääneni melkein hukkui ympärillä olevaan sotaan: kuolevien ihmisten tuskan huutoihin, aseiden kalahteluun ja muurien murtumiseen. ”Thorin älä hylkää minua. Tein sen kaiken rakkaudesta! Etkö näe sitä?” Epätoivoni kasvoi hetkihetkeltä. Ei tämä näin voinut päättyä. Kuolisinko tosiaan näiden örkkien keskelle ilman ystävää? Se ei voinut olla kohtaloni. Ei vain voinut.
Yritin nousta ylös tuloksetta. Haavoittunut jalkani ei kantanut minua. En uskaltanut katsoa, kuinka pahaa jälkeä örkinkuvatus oli tehnyt survaistessaan miekkansa jalkaani. En uskonut, että sen näyn jälkeen minulla olisi enää voimia yrittää selviytyä.
Thorin oli jo kääntymässä pois luotani. Mustat takkuiset hiukset tuiskuavassa tuulessa olisi viimeinen muistikuvani hänestä. En voinut antaa kaiken päättyä näin. Olinhan sentään selvinnyt tänne asti kaikesta huolimatta.
Ponnistin vielä kerran ladaten kaiken voimani tuohon yritykseen ja pääsin ylös jäisen järven pinnalta. Meinasin kaatua, mutta sain viime hetkellä tukea Thorinin selkämyksestä. Hän kääntyi ympäri valmiina tappamaan minut, mutta minä en antanut hänelle siihen tilaisuutta. Otin käsillä otteen hänen takkuisista niskahiuksistaan ja vein huuleni hänen huulilleen. Suutelin antaumuksella. Kyyneleet valuivat poskilleni, kun vihdoin sain sen, mitä olin himoinnut jo pitkään.
Odotin pelolla, että hän tyrkkäisi minut pois. Mitään ei tuntunut tapahtuvan ikuisuuteen. Tuntui, kuin aika ja itse maailmankaikkeus olisi pysähtynyt odottamaan vuorenalaisen kuninkaan reaktiota suudelmaani. Sitten menetin tajuntani.
Heräsin kuhmuraisessa vuoteessa, En aluksi tajunnut, missä olin, mutta hetken mietittyäni muistin. Muistin olevani retkikunnan voro, Thorin Tammikilven alaisuudessa. Nousin varoen istumaan, sillä jalkani tuntui säteilevän kipua. Joku oli hoitanut sen ja laittanut siteen haavan päälle. Huusin kivusta, epätietoisuudesta ja toivosta, että joku tulisi ja selittäisi, mitä oli tapahtunut. Kertoisi, missä Thorin olisi.
”Bilbo, rauhoitu!” Kuulin äänen lähestyvän minua ja hetken päästä edessäni seisoi Balin. ”Se on nyt ohi. Sota on ohi.”
”Missä Thorin on?” Kysyin pelko kurkkuani kuristaen. Odotin vastausta sydän rinnassani raskaasti jyskyttäen.
”Thorin on… Hän on…” Balin rykäisi kurkkuaan.
”Mitä? Mitä hän on?!” Kysymykseni tuli ulos käheänä huutona. Olin kauhuissani. Oliko pahin pelkoni toteutunut?
”Thorin on kuollut”, vastasi Balinin puolesta rauhallinen ja syvä ääni. Velho katseli minua viereltäni. En tiedä, oliko hän ollut siinä koko ajan. Sillä hetkellä en myöskään välittänyt. ”Hän ei selvinnyt sodasta, mutta vei Azogin mukanaan kuolemaan.”
”Minun on saatava nähdä hänet. Vielä viimeisen kerran”, ääneni tuntui kuuluvan jostain todella kaukaa. Halusin vielä nähdä hänen kasvonsa. Kasvot, jotka kerran olivat katsoneet minua ystävällisesti. Kasvot, jotka olivat antaneet minulle toivoa ja uskoa itseeni. Ennen kuin aika mädättäisi ne eikä komeasta kääpiökuninkaasta olisi jäljellä enää mitään.
Balin ja velho vilkaisivat toisiaan.
”Eikö olisi hyvä levätä ensin?” Balinin kysymys oli varovainen.
”En voi levätä ennen kuin saan nähdä hänet”, vastasin tuntien itseni turtuneeksi ja voimattomaksi.
***
Kävelin huoneeseen, jossa Thorin lepäsi kasvot peitettynä. Istuuduin hänen kuolinvuoteelleen ja nostin peittävän liinan pois hänen kasvoiltaan. Ihmettelin, miten rauhalliselta hän näyttikään. Jos ruhjeita ei olisi ollut, hän olisi näyttänyt nukkuvalta.
Laskin pääni ja itkin. En saisi koskaan tietää hänen vastaustaan.
