Ficin nimi: Joka tuoksui sokerilta
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Death Note
Paritus/Hahmot: Matt/Mello
Genre: Angst (ja ehkä vähän hirtehishuumori)
Yhteenveto: L:n haudalla käyty keskustelu.
Vastuuvapaus: En omista mitään, minkä joku muu omakseen tunnistaa, enkä saa tästä korvausta. Sniff.
A/N: Tuli filosofinen olo. Sitten kirjoitin pienen ficin.
***
Rautaristi kimmelsi auringonvalossa. Oli keskipäivä, varsin pilvetön ja kaunis sellainen. Hautausmaa oli hiljainen, sillä suurin osa leposijoista oli selvästi unohdettu jo kauan sitten. Kukkia ja kynttilöitä oli tuotu korkeintaan muutamalle haudalle, ja harvoista näkyvillä olevista ruusuistakin suurin osa oli jo lakastuneita. Kaupungin varjo piirtyi horisonttiin, mutta edes kuhisevan metropolin äänet eivät voineet tavoittaa tyyntä kalmistoa.
”Ainakin tämä on ihan kelvollinen paikka levätä rauhassa”, vaaleaverikkö mutisi peittelemättä pahemmin surua äänessään. Matt tunsi pienen vihlaisun sydämessään. Yleensä Mello pystyi kääntämään tilanteen kuin tilanteen mustaksi, vähän kieroutuneeksi huumoriksi. Silloin, kun vaaleaverikkö ei pystynyt siihen, häntä täytyi sattua äärettömän paljon.
Matt laski kätensä toisen olkapäälle lohduttavasti tietämättä oikein, mitä sanoa. Hän ei ollut tuntenut L:ää henkilökohtaisesti, eikä edes ollut kuullut tuon todellista ääntä. Punapää muisti etsivän lähinnä tyyliteltynä mustana kirjaimena valkokankaalla ja äänennaamiointiohjelman läpi tulevana puhevirtana. Hän kuitenkin tiesi, että Mellon osalta tilanne oli täysin toisenlainen. Vaaleaverikkö oli pitänyt L:ää esikuvanaan varmasti yli puolet elämästään. Tarkemmin ajatellen Mello oli käytännössä katsoen opetettu ihailemaan etsivää ja kasvatettu haluamaan tulevaisuudeltaan nimenomaan paikkaa L:n seuraajana.
Matt tuli vilkaisseeksi vaivihkaa vieressä olevaa Quillsh Wammyn hautaa. Millainen ihminen loppujen lopuksi haali poikkeuksellisen lahjakkaita lapsia ”omikseen” ja pakotti sitten heidät kilpailemaan keskenään siitä, kuka oli kaikista lahjakkain? Millainen ihminen ylipäätään oli keksinyt perustaa lastenkodin jalostaakseen täydellisiä koneita rikollisuutta vastaan? Konsepti kuulosti enemmänkin pikkupojan unelmalta kuin toteutettavissa olevalta järjestelmältä.
”Mells, miksi me edes kidumme itseämme olemalla täällä?” Matt rikkoi hiljaisuuden. Vaaleaverikkö katsahti toista ilmeettömästi.
”Vieläkin katkera Wammylle?” Mello kysyi sitten. Punapää irvisti.
”Tiedät kyllä mielipiteeni”, hän vastasi. Matt oli esittänyt epäilyksensä Wammyn toiminnan eettisyydestä monestikin ääneen, mutta se ei tuntunut estävän vaaleaverikköä tavoittelemasta L:n seuraajan titteliä.
”Kuulehan. Tiedän, että vihaat Nearille häviämistä yli kaiken, mutta et kai niin paljon, että olet valmis heittämään koko elämäsi pois vain yhden arvonimen takia?” Matt kysyi. Hän oli koettanut udella samaa jo vuosia aiemmin saamatta oikein kunnollista vastausta. Punapää ei ollut varma siitä, miksi hän esitti kysymyksensä uudelleen. Ehkäpä kirkkotarhan ilmapiirillä oli oma vaikutuksensa. Mello vaikutti hetken aikaa siltä kuin olisi harkinnut sanojaan.
”Near on suuri osasyy, mutta totta, tämä on paljon henkilökohtaisempaa. L kertoi minulle, että hän haluaisi minut seuraajakseen”, vaaleaverikkö sanoi lopulta.
”Hän saattoi sanoa niin myös Nearille”, punapää huomautti. Ei hän tahtonut loukata Melloa, mutta jonkun oli pakko puhua silloin tällöin järkeä.
”Ei sanonut. Minä kysyin häneltä, sanoiko. Hän vastasi, että ei, koska Nearilla ei ollut koskaan suklaata tarjottavanaan.”
Mattin oli pakko naurahtaa.
”Suklaariippuvaisuudesta taitaa sittenkin olla jotain hyötyä?”
”Totta kai siitä on. Minä en addiktoituisi turhan takia mihinkään”, Mello vastasi ja mulkaisi merkitsevästi savuketta, jonka punapää oli juuri kaivanut askista.
”Hei, me olemme hautausmaalla. Älä aloita tuota tupakkavalistusta sentään täällä”, Matt toppuutteli sytyttäessään tupakkinsa.
”Minusta tämä on oikein hyvä paikka sellaiselle. Täällä lepäävät varmasti monet entiset keuhkosyöpäpotilaat, jotka yrittävät parhaillaan huudella haudoistaan sinulle, että sinun pitäisi tumpata ja äkkiä. Sääli vain, etteivät heidän äänensä kuulu paksun maakerroksen läpi.”
”Vaihtaisit uraa. Sinulla on selvästi taitoja päihdevalistustyöhön, eikä se voi olla läheskään niin vaarallinen ammatti kuin
seuraava L tai
kokopäiväinen rikollinen”, Matt tokaisin pyöritellen silmiään. Tosin hän oli salaa helpottunut siitä, että toinen vaikutti jo omalta itseltään. Mello tuhahti paheksuvasti, mutta ei käskenyt punapäätä lopettamaan heti alkuunsa. Kaiketi vaaleaverikkö oli jo tietoinen siitä, että keuhkosyöpäkeskustelu oli valmiiksi hävitty taistelu.
”Millainen L oli?” punapää kysyi puhallettuaan muutaman savurenkaan ilmaan. Sitä kysymystä hän ei ollut esittänyt aiemmin. Matt ei ollut koskaan tahtonut L:n seuraajaksi ja niin ollen hänelle oli ollut helpompaa sulkea korvansa kaikilta puheilta, jotka liittyivät mitenkään etsivään.
”Outo jopa meidän mittapuullamme, mutta tuntemisen arvoinen ihminen”, Mello vastasi.
”Et ole muuten sanonut ketään muuta aiemmin oudoksi – ainakaan tosissasi”, Matt totesi.
”Minulla ei taida olla varaa sellaiseen. Mutta jos tahdot tietää tarkemmin, hän ei pitänyt koskaan kenkiä jalassaan tai istunut normaalisti, vaan sellaisessa oudossa kumarassa asennossa polvet koukussa. Hänellä oli aina leivoksia mukanaan vierailuillaan, mutta ne loppuivat suurin piirtein viidessä minuutissa.”
”Eli sokeriaddiktio on jonkinlainen edellytys nerokkuudelle?” punapää kysyi melkeinpä kiusoittelevasti.
”Ei, mutta erään L:n teorian mukaan nerot voivat syödä pelkkää sokeria lihomatta, koska ajattelu kuluttaa tarpeeksi kaloreita”, vaaleaverikkö vastasi ja lisäsi perään hetken kuluttua:
”Oikeastaan olisit kai voinut pitää hänestä, jos olisit nähnyt hänet joskus.”
Matt mietti hetken aikaa toisen toteamusta. Loppujen lopuksi ei ollut ainakaan kovin vaikea ymmärtää, miksi Mello oli ihaillut etsivää niin paljon. Jossain toisessa todellisuudessa joku L:n kaltainen persoona olisi käynyt hyvinkin vaaleaverikön isoveljestä.
”Tiedätkö muuten, mikä oli parasta L:n vierailuissa?”
”No?”
”Rogerin toimisto tuoksui aina sokerilta, kun hän oli paikalla.”
Mattin oli melkein mahdoton kuvitella Rogerin toimistoa sokerintuoksuisena. Silloin, kun hän oli joutunut vierailemaan siellä, oli toimisto haissut ummehtuneelta pölyltä ja halvalta pesuaineelta. Punapää muisti kutsuneensa toimiston ominaishajua
seniilinlemuiseksi yhdessä Mellon kanssa. Ilmeisesti vaaleaverikkö osasi päätellä jotain Mattin pohdiskelevasta hiljaisuudesta, sillä hän naurahti ensimmäistä kertaa sen päivän aikana.
”Sitä on vaikea kuvitella, tiedän.”
”Todellakin. Roger haisi sen verran voimakkaasti vanhukselta, että sen katkun peittämiseen on tarvittu varmasti rekkalastillinen sokerinruokoja”, Matt vastasi irvistäen hitusen.
”Suurin piirtein. Tarkemmin ajatellen hänellä taisi olla kulho, josta ottaa sokerinpaloja sellaisenaan.”
”Sinun ruokatapasi eivät kuulosta yhtäkkiä ollenkaan ällöttäviltä, vaikka dippaatkin ranskalaisia suklaakastikkeeseen”, punapää totesi.
”Enpäs”, Mello väitti vastaan.
”Kylläpäs”, oli Mattin argumentti.
”Se oli vain kertaluonteinen kokeilu.”
”Sovitaan sitten vaikka niin”, punapää kuittasi.
”Me olemme muuten maailman surkeimpia vierailijoita hautausmaalla. Tässä me olemme ja jutustelemme kyseenalaisista ruokatavoista ja Rogerin epäilyttävästä ominaishajusta, vaikka etiketin mukaan meidän kai pitäisi jurottaa hiljaa ja tuijotella hautakiveä kädet puolipuuskassa ”, Mello totesi.
”Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta”, Matt sanoi virnistäen.
”Totta. Miksi me olemme muuten niin surkeita kaikessa tällaisessa?” vaaleaverikkö oli huokaisevinaan.
”Ehkä sureminen tai muu tunteilu ei ole vain meitä varten.”
”Niin kai sitten.”
”Lähdetäänkö? Täällä on kylmä, enkä tahdo muistella yhtään enempää Rogerin toimistoa ja muita vastaavia juttuja.”
”Sopii.”
